Tietokirjailija Hanna Nikkasen Verkko ja vapaus sekä iranilaisten Amirin ja Khalilin Zahran paratiisi avaavat rinnakkain luettuna kiintoisan ja puhuttelevan näkökulman tieto- ja viestintäverkkoja hyödyntävään poliittiseen kansalaistoimintaan ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ei-demokraattisissa oloissa.
Nikkanen toteaa teoksen syntyneen sekä yhteiskunnallisesta että yksityisestä tarpeesta. Yhtäältä tarpeesta ymmärtää, oliko vuoden 2011 arabikevään tapahtumat Facebook-vallankumous ja toisaalta omakohtaisesta jaakopinpainista suhteessa teknologiaoptimismiin ja -pessimismiin. Nikkanen kuvaa avoimesti oma suhtautumistaan tietokoneisiin ja internetiin. Kehyskertomuksen juoni etenee idealistisesta teknologiaoptimistisesta maailmanparantamisesta tämän vapautustopian kriisiytymiseen internetin varjopuolien omakohtaisten kokemusten myötä. Tarina päättyy lopulta varovaiseen (tai varuillaan olevaan) optimismiin verkon mahdollisuuksista kamppailussa demokraattisemman maailman puolesta.
Kehyskertomuksen kaari heijastuu kirjan osien otsikoinnissa. Nikkanen jakaa teoksena kolmeen osan, jotka hän nimeää ensimmäisen Tähtien sota -trilogian mukaan: Uusi toivo, Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu. Osien nimet ovat paitsi niiden sisältöä kuvaavia niin myös assosiatiivisesti intertekstuaalisia kytkien kirjassa kuvatun verkkotoiminnan osaksi yleisempiä populaarikulttuurista tuttuja konventioita. Läpikaupallistuneen filmiteollisuuden viihdyttävissä tarinoissa pieni, innovatiivinen ja sitkeä vastarintaryhmittymä taistelee urheasti totalitaarista ja repressiivistä keskusvaltaa vastaan. Nikkasen kuvaamat urheat ja sitkeät kansalaisaktivistit taistelevat innovatiivisesti totalitaarista ja repressiivistä keskusvaltaa vastaan läpikaupallistettujen informaatioteknologian sovelluksien avulla.
Subjektiivisen kehyskertomuksen rinnalla Nikkanen antaa vaikuttavan poikkileikkauksen viimeaikojen digitaalisesta kansalaisaktivismista. Kirjassa on viittauksia ja lyhyitä kuvauksia niin indimedia-toiminnasta, Islannin IMMI-lakiuudistuksesta, jolla pyritään suojelemaan kansalaisjournalismia ja kriittistä tutkivaa journalismia, kuin arabikevään tapahtumista. Tapauskuvaukset ovat mielenkiintoisia ja informatiivisia esimerkkejä digitaalisen kansalaisaktivismin toimintatavoista ja -asenteesta. Selväksi käy, että Nikkasella on hämmästyttävän laaja ja omakohtainen globaali kontaktiverkosto kansalaisaktivisteihin. Kirja onkin mitä mainioin johdatus aktivistien maailmaan uutisotsikoiden takana. Henkilökohtainen tuttavuus aktivistien kanssa on eittämättä vaikuttanut siihen, että haastattelut ovat varsin luottamuksellisia ja intiimejä.
Herääminen teknologiaoptimistista
Nikkasen kirjan vahvuus on sen avoimen subjektiivinen pohdiskelu siitä, miten digitaalinen elämä uhkaa karata demokraattisen kontrollin tavoittamattomiin ja miten ICT-firmojen ja verkko-operaattorien avulla viranomaisvalvontaa voidaan ulottaa kansalaisten kasvavaan valvontaan ja yksilösuojan murentamiseen. Kansalaisten valvonta on kärjistetyintä ja seurauksiltaan brutaaleinta repressiivisissä regiimeissä, mutta ongelma myös ns. demokraattisissakin maissa. Lisääntyvän viranomaisvalvonnan rinnalla myös ihmisten yksityisyyden suoja vähenee, kun kaupalliset toimijat voivat käyttöehtosopimusten nimissä kerätä omiin tarkoituksiinsa tietoja palvelujensa käyttäjistä. Kerättyjä tietoja on mahdollista käyttää niin yksilöityyn suoramarkkinointiin kuin kriittisten kansalaisjournalistien jäljittämiseen.
Nikkanen kirjoittaa sujuvan journalistisella otteella kuvaamistaan ilmiöistä. Kirja on informatiivinen, eikä pyrikään olemaan tieteellinen tutkimus tai analyyttinen selvitys verkkoa hyödyntävästä kansalaistoiminnasta tai yksityisyyden vähittäisestä katoamisesta. Kirjan motiivi on mitä syvimmin omakohtainen; kuvausta siitä, miten digitaalisen viestinnän mukanaan tuomat mahdollisuudet ja uhat tulevat meitä kaikkia lähelle. Henkilökohtaisuus näkyy mm. siinä, miten elävän elämän havaintoesimerkit nostetaan esiin. Niiden esittely auttaa huomaamaan toimintaympäristön muuttumisen ja heräämään lapsekkaasta (Nikkasen oma termi) teknologiaoptimismista verkossa väijyvien uhkien tiedostamiseen.
Jossakin määrin ongelmallista on, että tapauskuvaukset ovat alisteisia subjektiiviselle kehyskertomukselle, sillä ne jäävät historiattomiksi havainnoiksi eivätkä kytkeydy laajempaan poliittis-yhteiskunnallisiin tai taloudellisiin konteksteihin. Kysymykset siitä, mitä vastaan ja miksi haastatellut aktivistit kamppailevat ja mitä he tavoittelevat, jäävät ikään kuin ilmaan, koska aktivistien kamppailua ei selitetä tai avata poliittis-historiallisena yhteiskunnallisena ilmiönä vaan irrallisina kuvauksina tapahtumista. Yksityisyyden vähenemisen kuvaukset – ja se mitä seurauksia ilmiöllä voi olla – toimivat sen sijaan hyvin ja saavat toivottavasti lukijat ajattelemaan mihin kaikkeen he ovat antaneet luvan ottaessaan käyttöön digitaalisia viestintäteknologian sovelluksia. Kirja pohtii digitaalista viestintäteknologiaa ”henkilökohtainen on poliittista” -asenteella. Verkon anarkististen vaiheen kesyttäminen, viranomaiskontrollin lisääntyminen ja yksityisyyden häviäminen tulevat intiimin yksityisyyden alueelle, ikään kuin iholle.
Iranilaista digiaktivismia
Hieman toisenlaisen, vain yhteen tapaukseen keskittyvän digiaktivismikertomuksen voi lukea Zahran paratiisi -teoksesta. Kirja on sarjakuvanovelli Iranin vuoden 2009 presidentinvaalien jälkeisistä mielenosoituksista, joissa kuoli Campaign for Human rights in Iran -järjestön mukaan 73 ihmistä ja raiskattiin yli sata. Amnesty Internationalin tietojen mukaan ainakin 115 vankia teloitettiin vaalien jälkeisenä 50 päivänä. Vaalit voitti istuva presidentti Mahmud Ahmadinejad, mutta toiseksi eniten ääniä saaneen Mir-Hosein Musavin kannattajat lähtivät kadulle protestoimaan vaalien vilpillisyyttä vastaan. Myös kansainväliset tarkkailijat olivat huolestuneita ”epäsäännöllisyyksistä” tavoissa, jolla vaalit pidettiin. Viikkoja kestäneissä mielenosoitusten aikana ihmisiä katosi, kun viranomaiset suorittivat joukkopidätyksiä.
Kirjan tekijät kertovat lähestyvänsä historiallisia tapahtumia sepitteen prisman läpi. Tekijöiden asenne heijastelee merkittävän muslimihistorioitsija Ibn Khaldunin ajatusta, jonka mukaan kronikoitsijan pitää olla tietoinen ”eri dynastioiden ja uskonnollisten ryhmien eriävistä juurista ja syntytavoista sekä niistä syistä ja kiihokkeista jotka ne saivat aikaan, ja niitä kannattaneiden henkilöiden elinoloista ja historiasta”. Teoksen kertomassa tarinassa punaisena lankana kulkee nuoren mielenosoittajan, Mehdin, katoaminen vaalien tuloksia protestoineen mielenosoituksen yhteydessä, ja hänen perheensä kamppailu kadonneen kohtalon selvittämiseksi. Itse kirjan nimi viittaa profeetan tyttären mukaan nimettyyn hautausmaahan Teheranin laitamilla.
Ibn Khaldunin oppia seuraten tekijät varoittavat tarkastelemasta Zahran paratiisia historiallisena totuutena, mutta kehottavat menemään Mehdin tarinan tuolle puolen, jotta voisimme ymmärtää, mitä Iranin mielenosoittajille on tapahtunut ja tapahtuu edelleen – ja miksi. Kirjan tavoitteena on lähestyä totuutta ja historiallista todistusvoimaa fiktiivisen kertomuksen avulla. Kirjan lähtökohtana on haastaa lukija pohtimaan, voiko fiktio tai taide kertoa jotakin olennaista todellisuudesta; voiko taiteen keinoin raottaa totuuden luukkua ja kuvata ahdistavan ja autoritaarisen hallinnon repressiivistä vallankäytön todellisuutta. Tekijöiden tavoite asettuu kantaaottavan taiteen traditioon paljastaessaan hirmuhallinnon kasvot ja brutaalit käytännöt kansalaisten alistamisessa. Kirjassa pohditaan sekä taiteellisesti että politiikan tutkimuksellisesti relevantilla otteella teokraattisen hallinnon oikeutusta, etenkin kun jumalalta saatuun oikeutukseen vetoava hallinto osoittautuu kansalaisiaan kyttääväksi byrokraattis-ideologiseksi alistuskoneistoksi. Sepitteen prisman läpi kerrotun totuutensa kirja kertoo todistusvoimaisesti ja samalla koskettavasti Iranin mielenosoituksen uhreja ja heidän läheistensä surua arvokkaasti kohtelevalla tavalla.
Ihon alle menevä poliittinen todellisuus
Zahran paratiisi on kertomus, jossa kaikkein yksityisin on universaalia. Läheisen menettämisen suru on kokemus, johon kaikki voivat eläytyä. Oman subjektiivisen kokemuksen universaalistamisen myötä kirja kuvaa myös, miten poliittisesta tulee henkilökohtaista. Kadonneen Mehdin ja hänen kohtalotovereidensa kohtalon selvittäminen kasvaa alun epätietoisuudesta lähes vääjäämättömään varmuuteen katoamisen lopullisuudesta. Poliittinen todellisuus ei tule vain iholle vaan menee sen alle, kun epätietoisuus, hiipuva toivo ja epätoivo kadonneen kohtalosta vaihtelee läheisten mielissä. Kuitenkin pettymys viranomaisten ja poliittisen johdon valheisiin ja peittely-yrityksiin saa Mehdin perheen jatkamaan epätoivoista kamppailuaan totuuden selville saamiseksi.
Nikkasen kirjan tavoin teoksessa kuvataan, miten luovia ja kekseliäitä keinoja alistetut voivat keksiä sortajien vastaisessa taistelussaan hyödyntäen uusinta digitaalista viestintäteknologiaa. Kirjassa osoitetaan, millainen vaikutus blogeilla ja Twitter-viesteillä oli hallintoa vastustaneiden mielenosoitusten mobilisoinnissa ja joukkovoiman ohjaamisessa. Fiktion kuvaus vastaa sitä kuvaa, jonka myös tutkimus antaa Iranin 2009 mielenosoitusten organisoitumisesta. Lisäksi Mehdin tietoteknisesti taitava isoveli onnistuu pääsemään sisäiseen verkkoon siinä vankilassa, jossa poliittisia vankeja säilytettiin. Vankilan tiedostojen läpikahlaamiseen saadaan rekrytoiduksi tiedusteluyksikkö, jonka tehtävänä on etsiä vihjeitä kadonneiden kohtalosta. Zahran paratiisi tuo esiin myös Iranissa pitkään merkittävän vastatiedon lähteen eli blogien merkityksen poliittisen vaikuttamisen keinona. Iran oli vuonna 2009 maailman neljänneksi eniten bloggaava kansa. Mehdin isoveli kirjoittaa blogissaan etsinnän vaiheista ja luo virtuaalisia verkostoja saman kohtalon kokeneiden kanssa.
Nikkasen kirjassaan kuvaamaa kiristyvää viranomaiskontrollia käsitellään myös Zahran paratiisissa. Verkossa liikkuminen ei ole vaaratonta, ja viranomaiset voivat seurata virtuaalisia jalanjälkiä eli tietokoneiden IP-osoitteita. Iranin poliittista johtoa vastustaneet kamppailivat henkensä uhalla. Niin Verkko ja vapaus kuin Zahran paratiisi kuvaavat, kuinka digitaalinen kansalaisaktivismi toimii ja millaisia riskejä aktivistit ottavat. Nikkasen kirja tarkastelee ilmiötä heijastaen henkilökohtaisia, todellisia kokemuksia ja antaa äänen verkon vapautta ja demokraattista hallintoa tavoitteleville aktivisteille. Amir ja Khalil puolestaan avaavat sepitteen avulla Iranin hirmuhallinnon kansalaisiin kohdistuneen sorto- ja mielivallan. Kumpikin teos on hyvä johdatus digitaaliseen poliittiseen kansalaistoimintaan ja onnistuu raottamaan maailmaa uutisotsikoiden takana sekä antamaan vilauksen aktivistien ruohonjuuritason toiminnasta. Zahran paratiisin lisäarvo on, että se onnistuu fiktiivisenä tarinana avaamaan ikkunan ei-demokraattisen regiimin tilanteeseen, jossa dokumentaarista tai tutkimuksellista otetta ei ole tarjolla tai kun todellisuus on liian vaikeasti tavoitettava.
Zahran paratiisi (alkuteos Zahra’s paradise [2011], suomentanut Petri Stenman). Like 2011.
Huomautuksia:
Internet-kirjallisuutta käsittelevän kirja-arviosarjan toisessa osassa arvioidaan kahta tuoretta vuoden 2011 kansannousuja analysoivaa teosta (Manuel Castells: Network of Outrage and Hope sekä Paolo Garbaudon Tweet and the Streets).
Kirja-arvio kirjoitettiin Microsoftin Word 2010 -ohjelmalla. Kuriositeettina mainittakoon, että Word ehdottaa kansalainen sanalle vain yhtä synonyymia: alamainen.
