Tässä Docpoint-arviossa esitellään kaksi dokumenttielokuvaa. Ensimmäisessä esitellään panamalaisessa kylässä sijaitseva pieni ja pölyttynyt kotimuseo – itseoppineen taiteilija Senobia Cerrudin talo, jonka keittiössä köyhät naiset saavat muistella omaa ja toistensa elämää. Saavutusten sijaan kotimuseo muistuttaa ilon, ystävyyden ja arvokkuuden merkityksestä. Toisessa dokumenttielokuvassa pohditaan, miksi yhteinen muistimme ei ole kaikkien saavutettavissa, vaan kaupan kuvapankkien verkkopalveluissa: ikoniset kuvat ovat ajautuneet suuryhtiöiden omistukseen.
For Your Peace of Mind, Make Your Own Museum (Pilar Moreno & Ana Endara Mislov, 2021), esitetään DocPoint-festivaalilla lauantaina 4.2. ja sunnuntaina 5.2.
A History of the World According to Getty Images (Richard Misek, 2022) esitetään lauantaina 4.2. ja sunnuntaina 5.2.
Dokumentit esitetään samassa esityksessä keskenään, johon pääsee samalla lipulla.
Dokumenttielokuva For Your Peace of Mind, Make Your Own Museum on toiveikas, melankolinen ja kerrassaan piristävän hidastempoinen.
Taiteilija, taideterapeutti Pilar Morenon ja elokuvantekijä Ana Endara Mislovin panamalaisessa pikku kylässä kuvaaman elokuvan miljöö on lähes yksinomaan värikäs keittiö, jonka pöydän ääressä istuu vuorotellen samaan sinikukalliseen mekkoon pukeutuneita vanhoja naisia. Keittiö on taiteilija Senobia Cerrudin (1921–2013) talossa. Hän toivoi, että hänen talostaan tulisi museo, jossa kaikki jäisi ennalleen.
Merkkimiesten muistoa kunnioittaen
Ennen kuin siirrymme Senobia Cerrudin kotimuseoon, on syytä luoda yleissilmäys kotimuseoihin ja siihen, millaista kritiikkiä niitä kohtaan on esitetty. Tyypillisesti kotimuseo on rekonstruktio eli uudelleentulkinta, jossa merkkihenkilön asunto tai talo on otettu museokäyttöön ja sisutettu tämän omilla esineillä. Autenttiselta tuntuvan tunnelman luomisessa on käytetty apuna valokuvia ja mahdollisesti henkilön muistavien ihmisten kertomuksia.
Kokonaisuutta on voitu täydentää hankkimalla ajankohtaan sopivia tavaroita, tekstiilejä ja muita tarvikkeita. Kotimuseo on voitu perustaa joko omistajan omasta toiveesta ja hänen varoillaan, tai vaihtoehtoisesti idea on virinnyt myöhemmin esimerkiksi yhdistyksen aloitteesta.
Kotimuseoita on kritisoitu erityisesti miehisyydestä, valkoisuudesta ja kyvyttömyydestä vastata ympäröivän yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin. Henkilöhistorialle uskolliset kotimuseot ovat vaarassa uusintaa yksipuolisia tai pahimmillaan rasistisia, misogyynisiä tai muilla tavoin syrjiviä asenteita, jotka ovat leimanneet kotimuseon päähenkilön aikakautta ja maailmankuvaa. Kotimuseoihin kohdistuvan kritiikin ydin on kysymys siitä, miten kotimuseot reagoivat maailmankuvien muuttumiseen.
Dokumentissa ei kerrota Senobia Cerrudin elämästä juuri mitään: katsoja ei tiedä millaisissa oloissa hän kasvoi tai miten hän eli. Hänen koulutaustaansa ei avata, eikä myöskään käy ilmi, miten hän hankki elantonsa, miten hänestä tuli taitelija tai miten hän menestyi.
Senobia Cerrrudin museo tuntuu sijoittuvan jonnekin nimettömistä ihmisistä kertovan kotiseutumuseon ja yksilöllistä elämänpolkua korostavan kotimuseon välimaastoon.
Yleensä kotimuseoissa syvennytään juuri näihin kysymyksiin, ja näin ihmisen elämästä rakentuu kasvutarina, joka täydentyy huone huoneelta museossa liikkuessa. Kasvutarinan kautta välittyviä arvoja voivat olla esimerkiksi periksiantamattomuus, työteliäisyys ja kaukonäköisyys. Kotimuseo symboloi siten olemassaolollaan tietyn ihmisen onnistumista – paikan löytämistä maailmassa ja sen jättämistä perinnöksi ja rohkaisuksi tuleville sukupolville.
Vastapaino perinteisille kotimuseoille ovat historiankirjoista puuttuvien eli tavallisten ihmisten tyypillisistä elämänkuluista kertovat museot. Tällaisia museoita ovat esimerkiksi työväen asuntomuseot sekä perinteiset ulkomuseot. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon New Yorkissa sijaitseva, vuonna 1988 perustettu maahanmuuttajien historiasta kaupungissa kertova Tenement Museum.
Näiden museoiden selkein ero perinteisiin kotimuseoihin on kollektiivisen, tyypillisen ja arkipäiväisen korostaminen yksilöllisen ja poikkeuksellisen sijaan. Senobia Cerrrudin museo tuntuu sijoittuvan jonnekin nimettömistä ihmisistä kertovan kotiseutumuseon ja yksilöllistä elämänpolkua korostavan kotimuseon välimaastoon.
Itse tehty elämä
Elämäntarinan ja saavutusten sijaan dokumentissa kuvataan Senobia Cerrudin taidetta. Häntä voidaan luonnehtia ITE-taiteilijaksi.
ITE on lempeän humoristinen lyhenne sanoista itse tehty elämä. Englanniksi käytetään termiä outsider art. Sillä viitataan nykykansantaiteeseen, eli ihmisiin, jotka tekevät omintakeista taidetta taidemaailman rakenteiden ulkopuolella, ilman muodollista koulutusta.
Institutionaalisen taideteorian mukaan taidemaailmalla tarkoitetaan taidekoulujen, museoiden, taiteen rahoitusjärjestelmien, taidegallerioiden, kuraattoreiden, tuottajien, kriitikoiden ja taidekauppiaiden verkostoa. Taidetta tuotetaan, markkinoidaan ja myydään tämän verkoston luomissa puitteissa. Taidemaailmaan osallistuminen ja siihen kuuluvien vakiintuneiden tapojen noudattaminen on käytännössä välttämätöntä, jotta taiteilija saisi teoksilleen näkyvyyttä, arvostusta ja markkinat.
ITE:llä viitataan nykykansantaiteeseen, eli ihmisiin, jotka tekevät omintakeista taidetta taidemaailman rakenteiden ulkopuolella, ilman muodollista koulutusta.
ITE-taiteilijuuteen puolestaan sisältyy tarkoituksellinen taidemaailman ja metropolien ulkopuolelle jättäytyminen. Johtoajatus on, että taiteen tekeminen on omasta sisimmästä kumpuava tarve. Se on elämäntapa ja keino luoda yhteiskunnan odotuksista vapautunut suhde ympäröivään maailmaan.
Senobia Cerrud teki taidetta ITE-taiteiljoille tyypilliseen tapaan omaa elinympäristöään tarkkaillen: jätettä, luonnonmateriaaleja, tekstiiliä ja löytötavaroita yhdistämällä, maalaamalla, liimaamalla ja rakentamalla. Hän täytti talonsa mietelauseilla ja eriparisilla tavaroilla.
Arvokas vanhuus
Dokumentin koskettavin piirre on mielestäni se, että jonkun toisen elämän ympärille rakentunut museo muuttuu kokonaan toisten ihmisten henkilökohtaisten, sirpalemaisten muistojen paikaksi. Päähenkilön sijaan keskitytään hänet muistavien naisten omiin elämiin. Jo useita vuosia aiemmin kuolleen Senobia Cerrudin silmämääräisesti yli 80-vuotiaat ystävät istuvat museon keittiössä ja kertovat elämästään Panamassa.
He ovat köyhiä, monta surua ja onnettomuutta kohdanneita naisia, joiden elämään epätavallinen ja elämänmyönteinen ITE-taiteilija toi iloa ja lohtua. Tulkitsen, että heidän elämäntarinansa heijastelevat myös Senobia Cerrudin elämäkertaa, sillä he kuuluivat ilmeisesti samaan naapurustoon ja yhteiskuntaluokkaan.
Ihmisen ei kuulu muuttua vanhetessaan arvottomaksi – se lienee Senobia Cerrudin museon innoittaman dokumentin tärkein ja painavin sanoma.
Vanhojen naisten hidas, varsin päämäärätön jutustelu keskittyy kaikkeen muuhun paitsi saavutuksiin, joita kotimuseoissa tyypillisesti lasketaan tarkasti. Samalla jutustelijat ajautuvat teemaan, joka loistaa usein kotimuseoissa poissaolollaan, vaikka se on koko museon perustamisen edellytys: kuolema. He puhuvat kuolemasta rennosti ja ohimennen.
Ennen kaikkea he puhuvat arvokkaasta vanhuudesta. Siihen kuuluu heidän mielestään mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihin sekä oikeus iloon, nautintoon ja sosiaalisiin suhteisiin. Ihmisen ei kuulu muuttua vanhetessaan arvottomaksi – se lienee Senobia Cerrudin museon innoittaman dokumentin tärkein ja painavin sanoma.
Kuva: DocPoint (A History of the World According to Getty Images).
Englantilaisen elokuvaohjaaja ja tutkija Richard Misekin reilun 18 minuutin pituinen dokumenttielokuva alkaa filmimateriaalin vyöryllä. Vyöry koostuu sekä myrskyisästi että kaikessa hiljaisuudessa maailmaa muuttaneista tapahtumista 1900- ja 2000-luvulta.
Monen mieleen on varmasti iskostunut kuvasto ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista, palavasta Hindenburg-ilmalaivasta sekä korokkeella paasaavasta neuvostojohtaja Lev Trotskista tai Kuuban Fidel Castrosta. Kuvat ovat usein tutumpia kuin itse tapahtumat – niiden historiallisiin konteksteihin ja merkityksiin liittyvistä akateemisista kiistoista puhumattakaan.
Miksi yhteinen muistimme on kaupan maailman suurimman kuvapankin, eli Getty Images -yhtiön ja muiden kaupallisten kuvapankkien verkkopalveluissa?
Ikonisista, loputtomasti painetuista ja televisiossa toistetuista kuvista muodostuu eräänlainen kollektiivinen valokuva-albumi. Siihen valikoidut kuvat rakentavat maailmankuvia ja historiakäsityksiä.
Kertojan ääni tulee dokumenttiin mukaan nopeassa tahdissa vaihtuvien filmikatkelmien jälkeen. Pitemmittä puheitta siirrytään dokumentin ydinviestiin. Miksi valokuva- ja videotallenteilla, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet, rahastetaan? Miksi yhteinen muistimme on kaupan maailman suurimman kuvapankin, eli Getty Images -yhtiön ja muiden kaupallisten kuvapankkien verkkopalveluissa? Miten jopa alun alkaen tekijänoikeusvapaista kuvista, kuten valtion virastojen tuottamasta kuvamateriaalista, tulee kuvapankkien omaisuutta?
Public domain ja mitä siitä?
Vähäeleinen ja pelkistetty dokumentti käsittelee mielestäni onnistuneesti harmaata aluetta, joka syntyy tekijänoikeuksien rauettua. Materiaali, jonka tekijä on kuollut yli 70 vuotta sitten, on lähtökohtaisesti vapaassa ja yleisessä käytössä. Vapaasti käytettävään aineistoon viitataan Suomessakin usein englanninkielisellä termillä public domain.
Elokuvantekijän kritiikki kohdistuu siihen, ettei kuvapankkien tarvitse luopua maksumuurista, vaikka kuva olisi tekijänoikeuslainsäädännön perusteella vapaasti käytettävä. Public domain ei siis ole synonyymi maksuttomalle tai saavutettavalle. Kuvapankkien ei toisin sanoen tarvitse ottaa huomioon tekijänoikeuksien raukeamista, vaan ne voivat myydä kuvalisenssiä entiseen tapaan, mikäli haluttua kuvaa ei löydy avoimista digitaaliarkistoista.
Valokuvan tai videofilmin matka kamerasta kaupallisen kuvapankin tuotteeksi voi olla ajallisesti pitkä. Tämän polveilevan matkan aikana alun perin julkisin varoin tuotetusta kuvasta saattaa tulla kuin huomaamatta yksityistä omaisuutta siitä huolimatta, että se on tekijänoikeusvapaa.
Misek käsittelee kuvapankkitoimintaa yleisesti, mutta erityisesti kritiikin kohteena on yhdysvaltalainen kuvapankki Getty Images, jonka perustivat vaikutusvaltaiseen Getty-sukuun kuuluva Mark Getty ja Jonathan Klein vuonna 1995. Getty Images -yhtiön liiketoiminta rakentuu kuva- ja videomateriaalin oikeuksien myymiselle, ja sen liikevaihto oli viime vuonna suuruudeltaan miljardin dollarin luokkaa. Getty Images -yhtiön liiketoimintaan on kuulunut olennaisena osana paitsi yhteistyö Amazonin ja Microsoftin kaltaisten suuryritysten kanssa, myös muiden kuva-arkistojen ostaminen.
Juuri tästä Misekin dokumentissa nähdään esimerkkejä. Valokuvan tai videofilmin matka kamerasta kaupallisen kuvapankin tuotteeksi voi olla ajallisesti pitkä. Tämän polveilevan matkan aikana alun perin julkisin varoin tuotetusta kuvasta saattaa tulla kuin huomaamatta yksityistä omaisuutta siitä huolimatta, että se on tekijänoikeusvapaa.
Vain pari sanaa alistavasta katseesta
Dokumentissa luodaan lisäksi nopea silmäys kuvien ottajien ja kuvattavien väliseen epätasa-arvoiseen suhteeseen. Kuten dokumentissa asia ilmaistaan, miehet kuvaavat naisia, rikkaat köyhiä ja kolonialistit kolonisoituja. Tämä jo paljon tutkittu näkökulma, samoin kuin kuvattavien mahdollisuudet ilmaista vastarintaa, olisi kaivannut syvällisempää otetta.
Nyt se jää pikemminkin ilmoille heitetyksi huomioksi, joka oli otettu mukaan ehkäpä eritoten siksi, että dokumentin otsikko ”A History Of The World According To Getty Images” vastaisi sisältöä. Mitä herkullisimman otsikon suhde dokumentin mielestäni erittäin tärkeään ja huomionarvoiseen pääaiheeseen, eli vapaasti käytettävillä kuvilla rahastamiseen, ei nimittäin ole aivan osuva.
Kuten dokumentissa asia ilmaistaan, miehet kuvaavat naisia, rikkaat köyhiä ja kolonialistit kolonisoituja.
Kokonaisuutena vain reilut 18 minuuttia kestävä dokumentti on kuitenkin paitsi ajatuksia herättävä, myös sympaattisella ja kekseliäällä tavalla aktivistinen. Julkaisemalla kuvapankkien omistamaa materiaalia omassa dokumentissaan, Misek ”vapauttaa” kuvapankkeihin ”vangitut” kuvat katsottaviksi ja edelleen käytettäviksi uusiin tarkoituksiin.
Kersti Tainio on taidehistorioitsija ja väitöskirjatutkija historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa Helsingin yliopistossa.
Artikkelin pääkuva: DocPoint.
