Innocence kertoo Israelin armeijassa itsemurhaan päätyneiden nuorten tarinoita. Dokumenttielokuva nostaa esiin, miltä militarisoitunut yhteiskunta näyttää siinä kasvaville lapsille ja nuorille sekä millaisena aseiden, kuoleman ja väkivallan arkipäiväistyminen näyttäytyy heidän näkökulmastaan.
Innocence (Guy Davidi, 2022), esitetään DocPoint-festivaalilla keskiviikkona 1.2. ja lauantaina 4.2.
Sodassa voi kuolla monella lailla. Oli tapa mikä hyvänsä, kaatuminen halutaan yleensä nähdä sankarillisena. Siitä seuraa aina valtava suru, mutta yhteiskunta tarjoaa sankarivainajien omaisille valmiin tavan reagoida.
Se pyrkii antamaan mittaamattomalle menetykselle merkityksen tekemällä siitä yhteisen. Suru kaatuneista on julkista surua sankarihautoineen ja kunnianosoituksineen. Se on osa tarinaa uhrautumisesta toisten puolesta ja yhteisestä hyvästä.
Kuka on vihollinen silloin, kun yhteiskunta vaatii nuorta ottamaan aseen käteen, ja tämä päättää kääntää sen kohti itseään?
Sotilaan tarina kunniasta ja velvollisuudesta on kaikkialla tuttu. Jokaisen maan armeija pitää sitä yllä ja yrittää kasvattaa, jos ei koko kansakuntaa, niin ainakin sotilaitaan hyväksymään sen. Aina se ei onnistu.
Armeijoiden toimintaan liittyy paljon vaikeita moraalisia kysymyksiä. Poikkeuksellisen kivuliaana näyttäytyy kysymys asevelvollisten nuorten itsemurhista. Kuka on vihollinen silloin, kun yhteiskunta vaatii nuorta ottamaan aseen käteen, ja tämä päättää kääntää sen kohti itseään?
Mitä se kertoo siitä järjestelmästä, johon heidät on pakotettu? Entä miten oman henkensä ottaneita tulisi käsitellä? Miten heistä puhutaan? Usein on helpompi yksinkertaisesti olla katsomatta kohti.
Asepalveluksen merkitys Israelissa
Israelilainen dokumentaristi Guy Davidi käsittelee tätä kipeää aihetta elokuvassa Innocence (2022) oman yhteiskuntansa kautta.
Asevoimilla on hyvin erityinen rooli israelilaisessa yhteiskunnassa. Ultraortodoksijuutalaiset ja Israelin palestiinalaiset kansalaiset, yhteensä lähes kolmannes väestöstä, on vapautettu pakollisesta asepalveluksesta. Melkein kaikki muut, miehet ja naiset, ovat periaatteessa asevelvollisia 18 vuotta täytettyään.
Miesten asevelvollisuus kestää kolme ja naisten kaksi vuotta. Osa jatkaa vielä pitempään, ja myös kertausharjoituksia on huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Suomessa.
Israelin puolustusvoimat eli Tzahal, englanninkieliseltä akronyymiltään IDF (Israel Defense Forces), on erittäin suuressa yhteiskunnallisessa roolissa. Israelin historia on täynnä sotia. Vaikka edellisestä valtioiden välisestä sodasta, vuoden 1973 Jom kippur -sodasta, tuleekin tänä vuonna kuluneeksi jo tasan puoli vuosisataa, on armeija ollut toistuvasti tositoimissa myös sen jälkeen niin Libanonissa kuin Israelin miehittämillä palestiinalaisalueilla.
Armeijaa pidetäänkin yhteiskunnassa laajasti turvallisuuden takeena, jota ilman Israelin valtio ja sen väestö ei voisi selvitä. Tuoreen Israel Democracy Index -tutkimuksen mukaan armeija on kirkkaasti luotetuin valtiollinen instituutio. Jopa 88,1 prosenttia juutalaisista israelilaisista luottaa siihen.
Armeijan omakuvaan kuuluu vahvasti ajatus sen eettisestä korkeatasoisuudesta. Vaikka sen maine on saanut myös kolauksia, sitä arvostetaan edelleen paljon.
Sotilasmiehitykseen kuuluvista tarkastuspisteistä, talojen tuhoamisista, siviilien pidätyksistä ja mielenosoitusten hajottamisista ollaan tietoisia, samoin kuin toistuvista Gazan pommituksista, mutta niitä käsitellään Israelissa yleensä välttämättömyyden kautta.
Armeijan omakuvaan kuuluu vahvasti ajatus sen eettisestä korkeatasoisuudesta. Vaikka sen maine on saanut myös kolauksia, sitä arvostetaan edelleen paljon. Se toimii monille lisäksi väylänä hyödylliseen johtamiskokemukseen, tekniseen osaamiseen tai kontakteihin, joiden avulla voi päästä yhteiskunnassa pitkälle. Jos tämä viimeinen virke kuulostaa suomalaiselle miehelle tutulta, kyse onkin osittain samankaltaisesti ilmiöstä – joskin merkittävästi vahvemmasta.
Silti armeijan suosio Israelissa laskee: nykyisin yhä pienempi osa asevelvollisista käy armeijan. Erilaisten uskonnollisuuteen, siviilisäätyyn, terveyteen, mielenterveyteen tai muihin syihin liittyvien vapautusten jälkeen vain noin 40 prosenttia kaikista israelilaisista miehistä ja kolmannes naisista suorittaa asepalveluksen. Vertailun vuoksi Suomessa nykyisellään kaksi kolmannesta miehistä suorittaa asepalveluksen, toki kestoltaan merkittävästi lyhyempänä kuin Israelissa.
Israelin voimakkaasti jakaantuneessa yhteiskunnassa nämä luvut eivät kuitenkaan kerro koko tarinaa. Pelkästään Israelin juutalaista väestöä tarkastellessa luvut ovat 58 prosenttia miehistä ja puolet naisista. Esimerkiksi sekulaarin juutalaisväestön keskuudessa armeijassa palvelevien osuudet ovat suurempia ja asepalveluksen yhteisöllinen merkitys edelleen hyvin suuri.
Siksi asepalveluksesta kieltäytymisellä tai erilaisten vapautusten hankkimisella on monissa perheissä ja yhteisöissä korkea sosiaalinen hinta. Kieltäytyminen on asia, jota voi olla hyvin vaikea perustella isovanhemmilleen, vanhemmilleen tai edes koulukavereilleen. Innocence seuraa juuri tällaisten perheiden tarinoita kuvaamalla pieniä ja vähän isompia lapsia sekä lopulta täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevia teini-ikäisiä, jotka kohtaavat kussakin ikävaiheessa yhteiskuntansa toiveet ja vaatimukset asepalveluksen suhteen.
Kun aika tulee astua riviin, monet tekevät sen ristiriitaisin tuntein. He joutuvat tekemään itsensä kanssa kompromisseja, alistumaan tai särkymään. Virta vie heidät osaksi koneistoa, jonka paino on lopulta joillekin liian raskas.
Antimilitaristinen puheenvuoro
Innocence on kaunis, jopa runollinen teos. Sen monet palat asettuvat kohdalleen kuin unessa, edeten mutkien ja kangastusten kautta yhä syvemmälle, hyppien ajassa ja paikassa, yhdistellen tunnelmia ja muistoja.
Sotilaiden videot tuovat armeijakoulutuksen tunnelman elävästi esiin. Kotivideoiden avulla pääsemme seuraamaan lasten kasvamista ja heidän ajatustensa kehittymistä. Päiväkirjat antavat äänen niille tuskan, pelon, turhautumisen ja päättäväisyyden täyttämille ajatuksille, joita vasta aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret sotilaat tuntevat univormuissaan.
Katsoja etsii merkkejä tai vihjeitä siitä, miksi kukin päätyi siihen ratkaisuun, johon päätyi. Itsemurhan lopullisuus, viattomuuden päättyminen, lapsuuden tuhoutuminen, menetetyt unelmat ja mahdollisuudet tuodaan riipaisevan lähelle.
Monien kohdalla jää miettimään, eikö olisi kuitenkin ollut mahdollista saada vapautus armeijasta tai keskeyttää se. Elokuvan ohjannut Davidi itse keskeytti asepalveluksensa kolmen kuukauden jälkeen.
Periaatteessa vastaus on kai kyllä, mutta kukin elokuvan henkilöistä oli jo ajautunut umpikujaan, josta ei nähnyt mitään muuta ulospääsyä kuin kuoleman. Elokuva kertoo heidän tarinansa siten, kuten se tapahtui ja koettiin, yrittämättä ehdottaa heille ratkaisuja, joihin he eivät tarttuneet.
Suhteellisen harvoissa maissa on yleinen asevelvollisuus, jatkuva tarve armeijalle sekä kulttuuri, jossa armeijassa palveleminen on vastaavalla tavalla odotusarvo.
Elokuva viittaa holokaustiin ja terrorismiin, mutta ei varsinaisesti osallistu keskusteluun siitä, missä määrin armeija on Israelille tarpeellinen tai mitä muita vaihtoehtoja turvallisuuden järjestämiseksi voisi mahdollisesti olla. Davidi esittää militarismin hyvin synkässä valossa, herkät unelmat ja vapaat sielut murskaavana jyränä, lapsia aivopesevänä massailmiönä.
Elokuva ei kuitenkaan anna vastausta siihen, mikä voisi olla asepalveluksen vaihtoehto. Elokuvan näkökulma on paljon rajatumpi ja henkilökohtaisempi. Sitä ei siis välttämättä tarvitse nähdä pasifistisena, koska siihen kysymykseen ei suoranaisesti päästä, mutta antimilitaristinen se on hyvin selkeästi.
Innocence nostaa esiin, miltä militarisoitunut yhteiskunta näyttää siinä kasvaville lapsille ja nuorille, ja miltä aseiden, kuoleman ja väkivallan arkipäiväistyminen näyttäytyy heidän näkökulmastaan. Jotkut menestyvät tässä ympäristössä, sietävät sitä tai jopa pitävät siitä. Toisten herkkyys tai moraaliset periaatteet tekevät sen mahdottomaksi kestää. Elokuva on puheenvuoro hinnasta, jonka tällaiset yksilöt maksavat sodasta ja sen jatkuvasta läsnäolosta yhteiskunnassa.
Vaikka Innocence kertoo Israelista israelilaisten sanoin ja kuvin, sen tarina on lopulta myös yleisinhimillinen. Suhteellisen harvoissa maissa on yleinen asevelvollisuus, jatkuva tarve armeijalle sekä kulttuuri, jossa armeijassa palveleminen on vastaavalla tavalla odotusarvo.
Verrattavissa olevaan tilanteeseen, jossa yhteiskunta tukahduttaa lastensa toiveet ja unelmat pakottaen heidät ulkopuolelta saneltuun muottiin, voi kuitenkin joutua myös muualla ja muilla elämän aloilla. ”Se on järjestelmä, joka määrää elämästäni, en minä,” kirjoitti yksi elokuvan nuorista. ”Ymmärrän, että kuolen,” kirjoitti toinen. ”Ainakin kuolen ilman, että minusta tulee paha.” Viattomuuden kuolema ei näykään tilastoissa, paitsi silloin, kun sitä ilman ei pysty elämään.
Timo R. Stewart on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa. Stewartin erikoisalaan kuuluvat Israel-Palestiina konflikti, eurooppalainen ja yhdysvaltalainen Lähi-idän politiikka sekä uskonnon rooli konflikteissa ja politiikassa, erityisesti keskittyen kristilliseen sionismiin ja nationalismiin.
Artikkelin pääkuva: Guy Davidi/DocPoint.
