Sosiaalisen median kanavat välittävät kenen tahansa katsottavaksi kaikkea lasten kertomuksista aamupalastaan ja koulumatkastaan aina laajennettuihin itsemurhiin saakka. Dokumenttielokuva Manifesto on karu kuvaus venäläisten lasten arjesta väkivallan ja sen uhan keskellä.
Manifesto (Angie Vinchito, 2022) esitetään DocPoint-festivaaleilla perjantaina 3.2., lauantaina 4.2. ja sunnuntaina 5.2.
Angie Vinchiton dokumentti Manifesto avaa näkymän venäläisen yhteiskunnan ongelmiin koululaitoksen ja sosiaalisen median kautta. Dokumentti on koottu useista venäläisten lasten ja nuorten kuvaamista sosiaalisen median videoklipeistä ja valvontakamerakuvista.
Sirpaleisesta tiedosta muodostuu kuva, joka kertoo lasten arjen kaoottisuudesta ja epävarmuudesta. Dokumentin narratiivi muodostuu videoklippien järjestyksestä, eikä Manifestossa ole kertojaa. Siinä ei anneta tapahtumia selittäviä taustatietoja.
Onko videon kertoja luotettava? Mikä on pilaa, näyteltyä tai lavastettua?
Kerronnan poissaolo jättää katsojan samaan epätietoisuuteen, jossa kaikki sosiaalisen median käyttäjät – lapset mukaan lukien – ovat. Mikä on totta? Milloin hälytyssireeni kertoo todellisesta vaarasta ja milloin harjoituksesta? Onko videon kertoja luotettava? Mikä on pilaa, näyteltyä tai lavastettua?
Sosiaalinen media toimii vastarinnan kanavana
Kännykkäkamerat taltioivat tapahtumat erityisesti silloin, kun jotakin poikkeavaa tapahtuu. TikTok-, Periscope- ja YouTube-videot ovat 2000-luvulla kasvaneiden lasten tavanomainen ympäristö, jossa jaetaan arkisia asioita ja dokumentoidaan lisäksi opettajien epäasiallista käytöstä. Kiinnostavimmillaan kanavat ovat kuitenkin ennen muuta poliittisen kritiikin ja vastarinnan muoto.
Näkökulmat muuttuvat: lapset kuvaavat itseään kertomassa aamiaisestaan ja matkastaan kouluun. Yhdysvaltalaiset kouluampujat ovat murheellista arkea länsimaisessa uutiskuvastossa, mutta tapauksia on myös Venäjällä. Passiiviset valvontakamerakuvat dokumentoivat koulujen käytävillä liikkuvia kouluampujia. Kerrostaloasujat kuvaavat teinejä, jotka pakenevia kouluampujaa hyppäämällä koulutalon ikkunasta.
Erityisen karmivaa väkivallasta lasten arjessa tekee sen arkisuus.
Väkivallan tai sen uhan läsnäolo pysäyttää katsojan. Yhdessä kohtauksessa opettaja huutaa ja nöyryyttää oppilaita, toisessa kohtauksessa toinen opettaja kertoo oppilaille, että heidät pitäisi ampua seinää vasten. Erityisen karmivaa väkivallasta lasten arjessa tekee sen arkisuus.
Manifesto alleviivaa sitä, kuinka puhe ei ole vain puhetta vaan aktiivista tekemistä, joka luo sosiaalista todellisuutta. Erityisen totta tämä on kouluissa ja muissa kasvatusympäristöissä, joiden kautta opitut toimintamallit siirtyvät lasten ajatuksista toimintaan.
Manifestossa lasten roolit vaihtelevat väkivallan sivustaseuraajista sen kohteiksi ja jopa väkivallantekijöiksi. Äärimmillään dokumentin yhdeksi viestiksi voi tulkita sen, että venäläisessä yhteiskunnassa lasten ja nuorten poliittiselle toiminnalle ei jää muuta tilaa kuin väkivallan kautta toimiminen. Vaikka Manifeston alkuteksteissä kerrotaan, ettei dokumentin tarkoitus ole kannustaa minkäänlaiseen vastarintaan tai julkisen vallan häiritsemiseen, kokonaisuuden poliittinen luonne on ilmeinen.
”Haluan vielä elää”
Manifeston alkutekstit varoittavat dokumentin sisältävän häiritsevää materiaalia, jota ei suositella alaikäisille katsojille. Alkuperäinen kuvamateriaali on kuitenkin sosiaalisen median palveluissa avoimesti saatavilla. Tätä kautta dokumentti tuo esille myös sosiaalisen median eettisyyteen liittyvät ongelmat.
Vaikka Manifeston alkuteksteissä kerrotaan, ettei dokumentin tarkoitus ole kannustaa minkäänlaiseen vastarintaan tai julkisen vallan häiritsemiseen, kokonaisuuden poliittinen luonne on ilmeinen.
Videoklipeissä näytetään myös vastarinnan seurauksia. Alistuneet nuoret kertovat monotonisesti katuvansa sosiaalisissa medioissa jakamiaan protestivideoita. Toisissa videoklipeissä nuoret pyytävät anteeksi tšetšeenijohtaja Ramzan Kadyroviin kohdistamaansa kritiikkiä. Tunnustukset ja anteeksipyynnöt ovat ilmeisen pakotettuja.
Kaikki nuoret eivät alistu ja sopeudu järjestelmän vaatimuksiin. Dokumentti päättyy kahden pihkovalaisen nuoren, Denisin ja Katyan, Periscope-vlogiin. He ampuvat ikkunasta poliisiautoa, odottavat poliisin erikoisjoukkojen saapumista ja pohtivat mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. ”Haluan vielä elää”, molemmat sanovat. Viimeiset hetket katsoja todistaa vain ääninauhan kautta.
Talvikki Ahonen on Politiikasta-toimituskunnan jäsen, joka työskentelee Helsingin yliopistossa tutkijatohtorina uskontoa ja politiikkaa tutkivassa LegitRel-hankkeessa.
Artikkelin pääkuva: DocPoint.
