Elokuva seuraa Saksan sotaretkeä Neuvostoliittoon ja Babin Jarin joukkomurhaan vuonna 1941 johtaneita tapahtumia. Juutalaisten ja romanien ilmiantamisen ja tappamisen takana olivat usein paikalliset ihmiset. Neuvostoliitossa Suuren isänmaallisen sodan todellinen luonne pyrittiin sumentamaan.
Babi Yar. Context on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.
Ensimmäisessä näkymässä on ratapenger ja rautatiesilta. Kuva on mustavalkoinen, kuten odottaa sopii. Väliteksti on kertonut, että kuvausajankohta ajoittuu vuoden 1941 kesäkuuhun Neuvosto-Ukrainassa. Kaikki on rauhallista. Sitten ratapenkereeseen iskeytyy ensimmäinen tykistökranaatti, maa pöllähtää, savupatsas kohoaa kesäpäivän taivaalle. Ja toisin kuin aikalaiskuvissa yleensä, räjähdyksen ääni repii korvia.
Ääni on tehokeino, jolla ukrainalainen ohjaaja Sergei Loznitsa tuo menneisyyden lähelle. Hänen kokonaan arkistokuvamateriaalin varaan rakennettu elokuvansa ”Babi Yar. Context” (ukr. Babin Jar. Kontekst) on kertomus Babin Jarin joukkomurhaan syyskuussa 1941 johtaneista tapahtumista, Saksan sotaretkestä Neuvostoliittoon ja siihen elimellisesti liittyneestä samanaikaisesta juutalaisten ja romanien kansanmurhasta, rangaistuksesta ja viimein unohduksesta.
Sota, vapautus, miehitys?
Elokuva seuraa sotaa sen ensimmäisistä hetkistä ja on mukana saksalaisten tunkeutumisessa kesäkuun 22. päivän jälkeen yhä syvemmälle Ukrainaan. Elokuun tullen Ukrainan pääkaupunki Kiova oli läntisin kärki suuressa rintamanmutkassa, jonka ympärille saksalaiset puristivat panssaroidut pihtinsä sotahistorian mittavimmassa saarrostustaistelussa.
Motista otettiin satoja tuhansia sotavankeja. Elokuva näyttää ilmasta kuvattua materiaalia puna-armeijan suunnattomista mies- ja kalustotappioista. Saksalaiset marssivat syyskuun puolivälin jälkeen Kiovaan.
Takana oli jo verinen taival halki Länsi-Ukrainan. Moni oli etenkin sodan alkuvaiheessa helpottunut Stalinin ja neuvostovallan terrorin väistymisestä ja valmis tervehtimään saksalaisia vapauttajina. Kuvissa näkyy kukkakimppuja ojentelevia ihmisiä, Hitlerin kuvilla ja hakaristilippuja koristeltuja julkisia paikkoja, vilahduksia ukrainalaisen nationalistijärjestö OUN:n läsnäolosta. OUN:n keskenään riitautuneiden johtajien Andrii Melnikin ja Stepan Banderan nimet vilahtavat hetkeksi näkyviin.
Moni oli etenkin sodan alkuvaiheessa helpottunut Stalinin ja neuvostovallan terrorin väistymisestä ja valmis tervehtimään saksalaisia vapauttajina.
Ne ovat kaikki ohueksi jääviä ja vain asiaa tunteville avautuvia viittauksia miehityksen ristiriitoihin: nationalistit olivat pääosin kansallissosialisteihin myötämielisesti suhtautuneita äärioikeistolaisia, jotka itsekin vainosivat puolalaisia, juutalaisia ja muita ei-ukrainalaisina pitämiään etnisiä ryhmiä. Länsi-Ukrainan tärkeimmän kaupungin Lvivin (ven. Lvov, saks. Lemberg) valtauksen jälkeen toimeen pannusta kaupungin juutalaisten joukkomurhasta säilynyt järkyttävä filmimateriaali korostaa kansanmurhan mekaniikkaa: nöyryyttämisen, hakkaamisen, ilmiantamisen ja tappamisen takana olivat usein paikalliset ihmiset. SS:n tarvitsi usein vain yllyttää ja katsoa päältä.
Tie Babin Jariin
Vetäytyessään Kiovasta puna-armeija panosti kaupungin keskeisiä rakennuksia radio-ohjattavilla räjähdyspanoksilla, jotka räjäytettiin viimeisten neuvostojoukkojen vetäydyttyä. Yli kaksisataa keskustan rakennusta tuhoutui, mukaan lukien kaupungin pääväylä Hreštšatik. Sen nykyistä ulkoasua hallitsevat stalinistista barokkia edustavat yhtenäiset rakennuskolossit ovat kaikki sodanjälkeistä tuotantoa.
Räjäytyksillä oli Ukrainan juutalaisten tuhoamista jouduttava seurauksensa, sillä miehityshallinto ja rintamajoukkojen kintereillä Ukrainaan tunkeutunut, ideologis-rodullisen tuhoamissodan toimeenpanosta päävastuussa ollut Einsatzgruppe C saivat niistä aiheen syyttää juutalaisia. Kaupungin juutalaiselle väestölle annettiin käsky saapua kokoontumispaikoille teloituksen uhalla. Suurin osa noudatti käskyä pahemmat seuraukset välttääkseen.
Yli 33 000 Kiovan juutalaista ammuttiin Babin Jarin rotkossa.
Seurauksena oli koko aatteelliseksi ja rodulliseksi tarkoitetun tuhoamissodan suurin yksittäinen joukkomurha. Yli 33 000 Kiovan juutalaista ammuttiin Babin Jarin rotkossa. Heidän rinnallaan surmattiin romaneita ja muita sellaisten kansanryhmien edustajia, joiden elämällä ei kansallissosialistisessa tulevaisuudennäyssä ollut arvoa. Ruumiit peitettiin rotkon helposti kaivettavaan hiekkamaahan.
Tappamisen suorittivat käsillä olleet poliisi- ja SS-joukot. Suomalaisen katsojan on syytä ymmärtää, että suomalaisia SS-vapaaehtoisia palveli sotaretken alusta saakka SS-divisioona Wikingin mukana. Wiking syyllistyi ensimmäiseen suureen joukkomurhaan juuri Lvivissä, ja siitä alkaen myös suomalaiset olivat enemmän tai vähemmän mukana itärintamalla käydyn, siviiliväestöön kohdistuneen tuhoamissodan todellisuudessa.
Kukaan mukana olleista ei myöhemmin kertonut sodan tästä puolesta julkisesti, ja historian tutkimus on vasta aivan viime aikoina kyennyt selvittämään suomalaisten osallisuutta yksityiskohtaisemmin.
Kansanmurhan muisto ja unohdus
Ohjaaja itse on luonnehtinut teosta ensisijaisesti elokuvaksi, ja vankasta dokumenttipohjaisuudesta huolimatta katsojan on hyvä pitää se mielessään. Monista aikalaisfilmeistä puuttui ääniraita, ja kautta elokuvan läsnä olevasta äänimaailmasta vain osa on autenttista. Loppu on kuvaan yhdistettyä ääniarkistomateriaalia, ääninäyttelijöiden vuorosanoja, äänitehosteita.
Olemme tottuneet katsomaan aivan lähimenneisyyttäkin aikalaiskuvien kautta: mustavalkoisena, mykkänä, alle 24 kuvan/sekunti kuvataajuudella, joka saa vanhimmat elokuvat vaikuttamaan koomiselta poukkoilulta. Menneisyys ei ollut mitään näistä.
Neuvostoliiton tapa käsitellä juutalaisten kansalaistensa kansanmurhaa oli piilottaa heidän identiteettinsä juutalaisina.
Nykyteknologialla näitä harhaanjohtavia kuvia menneisyydestä on mahdollista manipuloida toiseen suuntaan: luonnolliseen kuvataajuuteen, jälkiväritykseen, syventämiseen. Tällainen kuvamanipulointi tehdään yleensä hyvässä tarkoituksessa, mutta se on silti omiaan vääristämään historiakuvaa toiseen suuntaan. Jälkiväritettyjen kuvien värimaailma on aina jonkun moderni valinta, ja värit lopulta pelkkiä arvauksia. Näin käsitelty kuva ei ole sen autenttisempi todiste menneisyydestä kuin käsittelemätönkään.
Neuvostoliiton tapa käsitellä juutalaisten kansalaistensa kansanmurhaa oli piilottaa heidän identiteettinsä juutalaisina. Neuvostoliiton alueella kansanmurhan virallinen muistaminen tapahtui aina ”neuvostokansaa” vastaan tehtyjen rikosten muistamisena. Loznitsan elokuva sisältää myös joukkomurhista tuomittujen saksalaisten Kiovassa vuonna 1946 järjestetyn julkisen teloituksen filmatisoinnin. Langetettujen julkisten ja brutaalien rangaistusten tarkoituksena oli alleviivata asian saaneen oikeutetun lopputuloksensa ja että se oli sen jälkeen syytä unohtaa.
”Suurena isänmaallisena sotana” esillä pidetyn sodan todellisen luonne pyrittiin häivyttämään.
Babin Jarissa tänä päivänä vieraileva hätkähtää, miten lähellä kaupungin ydintä sen on täytynyt olla jo 1940-luvulla. Nykyisin paikka on kokonaan modernin Kiovan ympäröimä, entisestä rotkosta ei näy juuri jälkeäkään, ja alue on puistomaista metsää. Niin ei ole ollut aina. Elokuva päättyy kuviin Babin Jarista 1950-luvun jälkeen, kun rotko oli täytetty ja paikalle alettu rakentaa uudisrakennuksia. Rinnastus on Loznitsan tapa korostaa Neuvostoliiton muistipolitiikan pyrkimystä oman lähimenneisyyden sumentamiseen ja ”Suurena isänmaallisena sotana” esillä pidetyn sodan todellisen luonteen ja taustan – kontekstin – häivyttämiseen.
Arvio on kirjoitettu kansainvälisenä holokaustin muistopäivänä 27.1.2022.
Oula Silvennoinen on dosentti ja akatemiatutkija.
