Arvio: Pavlensky – Man and Might
Irene Langemann
2016
Dokumentin esittelemä venäläinen taiteilija Pjotr Pavlenski on todennut, että hänen tekemänsä aktiot ovat lähempänä terrori-iskua, performanssit pikemminkin oopperaa.
On vaikea sanoa, mikä asetelmista on pysäyttävin. Huppupäinen mies seisomassa hiljaa paikallaan Venäjän turvallisuuspalvelu FSB:n päämajan palavien ovien edessä? Tai alastomana mielisairaalan muurilla istuva mies, joka leikkaa valtavalla leipäveitsellä palan korvalehteään? Ehkä sittenkin sama mies rennosti kotioloissa teekupin äärellä katsomassa pellavapäisen tyttärensä kanssa videota, jossa on juuri naulannut kiveksensä Punaiseen Toriin?
Venäläinen taiteilija Pjotr Pavlenski tunnetaan ensisijaisesti kahden ensimmäisen kaltaisista, tiukan poliittisista ja rajuudessaan joskus luotaantyöntävistäkin esityksistä. Niitä ja niiden taustoja pohtimaan keskittyy Irene Langemannin dokumentti Pavlensky – Man and Might, vaikka taiteilijan persoona ja osin perhe-elämäkin näyttelevät taustalla omaa rooliaan.
Historia taiteen aseena
Maailmanlaajuiseen tietoisuuteen Pavlenski päätyi viimeistään Fiksatsija-teoksen myötä – sen, jossa naulaa kiveksensä.
Kehollisuus on leimannut useita muitakin aktioita: Pavlenski on muun muassa ommellut suunsa umpeen puolustaakseen Pussy Riotia (Kresty) ja maannut alastomana piikkilanka-aidan keskellä vastalauseena valtion pakkovallalle (Tuša).
Teot voisi tulkita liioitteluksi ja julkisuuden kalasteluksi, mutta Langemannin dokumentti osoittaa, että kaikelle on tarkkaan harkitut perustelut. Pavlenski itse selostaa perusteluja kärsivällisesti ja seikkaperäisesti niin, että kivesten naulailukin alkaa kuulostaa jossain määrin luontevalta poliittisen protestin keinolta.
Pavlenskin mukaan painostava valtiojärjestelmä Venäjällä on ajanut kansan nurkkaan ja apatian tilaan, jossa mahdollisia epäkohtia ei enää vaivauduta vastustamaan. Hänen teostensa perimmäisenä pyrkimyksenä on ennen kaikkea herättää yleisö havaitsemaan ympärillä tapahtuva kehitys.
Teosten perimmäinen pyrkimys on herättää yleisö havaitsemaan ympärillä tapahtuva kehitys.
Äärimmäisiltä tuntuvat teot ovat varma tapa saada huomiota, mutta lisäksi ne on ladattu täyteen symboliikkaa ja historiallisia viittauksia, jotka johdattelevat paljon laajempiin poliittisiin viesteihin.
Esimerkiksi Fiksatsija-teos ammentaa tarinoista, joiden mukaan gulag-vangit protestoivat vankileirien epäinhimillisiä oloja vastaan naulaamalla kiveksensä maahan. Vielä suorasukaisemman poliittinen oli Svoboda, jossa Pavlenski avustajineen esitti Ukrainan Maidan-aukion tapahtumat Pietarin Verikirkolla. Segregatsija-teoksen korvalehden irti leikkaaminen taas oli suora viittaus Vincent van Goghin kuuluisaan korvansilpomiseen ja viranomaisten pyrkimyksiin sulkea tämä mielisairaalaan.
Oikeussalidraamaa venäläiseen tapaan
Toinen selvä teema aktioissa on taistella valtiovaltaa vastaan silkalla hämmennyksellä. Dokumentissa toistuu tilanne, jossa viranomaiset kiertävät missä milloinkin alastomana istuvan Pavlenskin ympärillä kiistellen siitä, miten oudon häirikön kanssa pitäisi menetellä. ”Miten hänet muka voi pidättää?” päivittelevät poliisit käsitettyään taiteilijan naulanneen kiveksensä katuun.
Samalla he tulevat tahtomattaan vedetyksi osaksi esitystä. Asiaan kuuluu, että kaiken keskellä Pavlenski itse pysyy hiljaa ja eleettömänä – omien sanojensa mukaan hän ei tee mitään, kun taas viranomaiset tekevät kaiken hänen ympärillään.
Valtiovallan reaktiot eivät suinkaan aina ole jääneet pelkästään hämmennykseksi, vaan Pavlenski on saanut syytteet niin Freedom-protestista kuin FSB:n päämajan ovien polttamisesta (Ugroza). Viranomaiset ovat myös toistuvasti pyrkineet sulkemaan hänet mielisairaalaan. Tämänkin hän on kuitenkin osin onnistunut kääntämään osaksi esitystä.
Pavlenski vaati syytteen muuttamista vandalismista terrorismiksi.
Ugroza-aktion oikeudenkäynnissä Pavlenski vaati syytteen muuttamista vandalismista terrorismiksi viitaten ukrainalaiseen elokuvaohjaaja Oleg Sentsoviin, joka sai terrorituomion samankaltaisesta teosta.
Kuten sopii odottaa, oikeus ei lähtenyt leikkiin mukaan vaan piti kiinni syytteestä, jolloin Pavlenski kieltäytyi enää vastaamasta hänelle esitettyihin kysymyksiin. Mielisairaalan uhka on puolestaan toiminut suorana inspiraationa Segregatsija-aktioon, jossa Pavlenski leikkasi korvalehtensä irti.
Ugroza-teoksen oikeudenkäynnin yhteydessä Pavlenskia alun perin kuulustellut päätutkija Pavel Iasman jätti työnsä federaation tutkintakomiteassa vakuututtuaan taiteilijan syyttömyydestä ja tapauksen poliittisista perusteista.
Kuulusteluissa Pavlenski ja Iasman päätyivät taidetta ja sen poliittisia merkityksiä käsitteleviin pohdintoihin, jotka myöhemmin julkaistiin venäläisellä Snob.ru-sivustolla. Samalla keskustelut saivat Iasmanin ymmärtämään olevansa vain viranomaisten vallankäytön väline.
Oikeusprosessit siis itse asiassa edistävät Pavlenskin pyrkimyksiä, sillä ne mahdollistavat pääsyn suoraan keskusteluun viranomaisten kanssa. Konfliktin osapuolet eivät tietenkään ole tasaveroisessa asemassa, mutta tilanne tarjoaa silti taiteilijalle poikkeuksellisen vaikutuskanavan.
Professori Valeri Solovein mukaan oikeudenkäynneistä on tullut osa Pavlenskin ”loistavaa spektaakkelia”, joka vain vahvistaa hänen asemaansa ja taiteensa merkitystä.
Vartalo ja vallan rajat
Omaan vartaloonsa kohdistuvilla teoilla Pavlenski pyrkii Michel Foucault’n hengessä osoittamaan rajat valtion vallalle. Galleristi Marat Gelmanin mukaan tämä paljastaa heikkouden valta-asetelmassa: valtio ei pysty tekemään yksilölle pahempaa kuin tämä itse tekee ensin.
Toisaalta tämä toimii ainoastaan, jos oman vartalon silpominen todella tulkitaan vastustukseksi eikä esimerkiksi osoitukseksi epätoivosta. Pavlenskin korostetun tyynen esiintymisen onkin ehkä osaltaan tarkoitus vahvistaa käsitystä harkitusta vastarinnasta.
Venäjällä on lisäksi suhteellisen vankka perinne performanssille poliittisen protestin muotona. Vaikka dokumentista saattaa jäädä vaikutelma, että Pavlenski olisi täysin omalaatuinen toimija venäläisessä poliittisen taiteen kentässä, hänen työtään on vaikea nähdä irrallaan 1950-luvulla alkaneesta ja erityisesti 90-luvun mittaan kehittyneestä aktionismista, josta lähtöisin ovat myös Pussy Riot sekä pietarilaiseen nostosiltaan peniksen maalannut Voina-ryhmä. Kaikupohjaa taiteen poliittiselle käytölle siis löytyy.
Isku vasten kasvoja terrorismin uhalle
Pavlenski on itse kiistänyt, että hänen aktioissaan olisi kyse niinkään performanssitaiteesta. Idäntutkimus-lehdessä Kerttu Matinpuron haastattelemana Pavlenski toteaa, että aktiot ovat lähempänä terrori-iskua, performanssit pikemminkin oopperaa. Suhde terrorismiin onkin mielenkiintoinen.
Pavlenski toteaa, että aktiot ovat lähempänä terrori-iskua, performanssit pikemminkin oopperaa.
Aktioiden tarkoituksena on järkyttää ja pakottaa katsojat tiedostamaan epämiellyttäviä totuuksia. Tietoisesti tai ei, niiden estetiikassa on myös teatraalista näyttävyyttä, joka vie ajatukset uutiskuvissa näytettyihin pätkiin Isisin propagandavideoista.
Silti niin kauan kuin teot kohdistuvat taiteilijaan itseensä tai symbolisesti merkittävään fyysiseen omaisuuteen, tuntuu terrorismirinnastus jollain tavalla absurdilta. Dokumentissa tämä näkyy ehkä ilmeisimmin, kun Pavlenskin oikeudenkäyntiä seuraamassa ollut taiteilijakollega kertoo, miten siellä käsiteltiin Svoboda-aktion areenaksi joutuneen sillan sielua ja sitä, miten tämä on mahdollisesti tullut teon aikana loukatuksi.
Historiallisesta ja kulttuurisesta painolastista riippumatta aktion on varmaankin kokenut itselleen uhkaavaksi jokin aivan muu taho kuin silta.
Pavlenski on toistuvasti kutsunut Venäjän turvallisuuspalvelu FSB:tä terroristijärjestöksi. Dokumentissa hän sanoo, että Ugroza-aktion oli tarkoitus olla ”isku vasten kasvoja” terrorismin uhalle: valtio on kutsunut kansalaisia taisteluun terrorismia vastaan, joten tämä on hänen tapansa osallistua – kohdistuihan isku FSB:n päämajaan.
Näin Pavlenski pyrkii valjastamaan kaikkialle ulottuvan ja kaiken oikeuttavan terrorisminvastaisen taistelun osaksi omaa kamppailuaan viranomaisia vastaan.
Vaikka dokumentin lopussa nähdään Pavlenskin vapautuminen tutkintavankeudesta kesällä 2016, tarina ei varmasti pääty tähän. Valtakoneiston kaikkialle kurottavat lonkerot eivät ole hellittämässä otettaan kansalaisista, joten Pavlenskilla ei ole mitään syytä lopettaa aktioitaan.
Tarina ei varmasti pääty tähän.
Ne eivät kuitenkaan etene vääjäämättä rajumpaan ja suoraviivaisempaan suuntaan vaan päinvastoin pyrkivät löytämään uusia, ovelampia keinoja saman protestin esittämiseen.
Puolisonsa Oksana Shalyginan kanssa Pavlenski on myös perustanut Political Propaganda -verkkosivuston, jolla käsitellään politiikan ja taiteen kysymyksiä kriittisessä hengessä. Näillä aseilla pariskunta tuskin kuvittelee mullistavansa venäläistä yhteiskuntajärjestelmää, mutta Shalygina ja Pavlenski eivät myöskään näytä olevan valmiita luopumaan ajatuksesta, että taistella täytyy.
DocPoint-dokumenttifestivaali järjestetään 23.1.–29.1. Helsingissä.
Emma Hakala on poliittisen historian jatko-opiskelija ja töissä Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. Hänen väitöskirjansa käsittelee ympäristöturvallisuuden käsitettä ja erityisesti kansainvälisten järjestöjen roolia sen toteuttajina Länsi-Balkanilla 1990-luvun konfliktien jälkeen.
