Arvio: The Reagan Show (2017)
Ohjaus Pacho Velez ja Sierra Pettengill
The Reagan Show avaa katsojalle Valkoisen talon arkistonauhojen kiehtovia ja usein koomisiakin sisältöjä. Dokumentissa pyritään vastaamaan kysymykseen siitä, oliko vuosina 1981–1989 Yhdysvaltojen presidenttinä toiminut republikaanien Ronald Reagan entinen Hollywood-näyttelijä, pelkkä pr-mies vai taitava poliitikko.
”Olen välillä miettinyt, miten olisi voinut tehdä tätä työtä, jos en olisi aiemmin näytellyt”, Ronald Reagan tunnustaa toimittajalle toisen kautensa lopussa. Toteamuksessa kiteytyy Reaganin mukanaan tuoma muutos Yhdysvaltojen presidentti-instituutioon.
Reagan vei politiikan pelin uudelle ulottuvuudelle, jossa pr-koneisto oli politiikkakoneistoa vahvempi. Dokumentissa todetaan, että Reagan käytti kolmasosan ajastaan politiikkasisältöihin ja peräti kaksi kolmasosaa ajastaan pr-työhön.
Yhdysvaltojen nykypolitiikassa tuollaista jakoa olisi mahdotonta tehdä, koska nykyinen presidentti Donald Trump pyörittää ympärivuorokautista mediasirkusta, jossa politiikkasisällöt, valeuutiset, pr-vaikuttaminen ja yleinen hämmennyksen aiheuttaminen sulautuvat yhteen. Trumpin kohdalla politiikkasisällöt ovat ohuita jo pelkästään sen takia, että hallintoon on onnistuttu rekrytoimaan niin vähän päteviä ihmisiä.
Ei ole sattumaa, että Trumpia analysoitaessa palataan usein juuri Reaganin kauteen.
Ei ole kuitenkaan sattumaa, että Trumpia analysoitaessa palataan usein juuri Reaganin kauteen. Reagan toi politiikkaan shown uudella tavalla paitsi viimeisimpien mediatekniikoiden avulla myös taitavan poliittisen performanssinsa kautta.
Dokumentin alussa Reagan puhuu siitä, miten hänen kaudellaan Yhdysvalloista tulee jälleen mahtava, ”we can make America great again”. Tämäkin kuulostaa varsin tutulta.
Presidenttiyden käsikirjoitus
Reaganilta kysytään dokumentissa, onko elokuvaosan saaminen vaikeampaa kuin presidentiksi valituksi tuleminen. Reaganin mukaan presidenttiys on vaativampaa, koska presidentin roolissa pitää kirjoittaa myös käsikirjoitus – ei riitä, että tulee valituksi osaan. Voikin sanoa, että Reaganille presidenttiys oli uran suurin näyttelijärooli.
Dokumentin tekijät ovat leikanneet arkistofilmiä tarkoituksellisesti niin, että Reaganin esiintyminen saa usein koomisia piirteitä. Dokumentissa esimerkiksi näytetään, miten vimmaisesti Reagan toisti mantraansa ”trust, but verify” suhteessa Neuvostoliiton Mihail Gorbatšoviin. Lopulta Gorbatšov tarttui tähän lehdistötilaisuudessa: “Toistat tuota jokaisessa tapaamisessa!” Reagan ei kiusoittelusta hätkähdä vaan vastaa suorasukaisesti: ”Pidän siitä.”
The Reagan Show palauttaa ytimekkäästi mieleen 80-luvun poliittisen ilmapiirin, jota leimasi vahva ydinaseisiin liittyvä pelko. Yhdysvalloissa oli vallalla käsitys, että ydinsodan vaara oli realistinen ja todennäköinen.
Pelon häviäminen lähes huomaamatta kylmän sodan loppumisen jälkeen on hämmästyttävää, ydinaseet kun eivät kadonneet mihinkään. Pelko on viime vuosina hiipinyt takaisin, etenkin Trumpin presidenttiyden ja Pohjois-Korean hallinnon kärjistyneen retoriikan myötä. Siinä missä Reagan suuntasi rauhaa ja yhteiseloa painottavan uudenvuodenpuheensa venäläisille ja pyrki osoittamaan ymmärrystä Moskovaa kohtaan, Trump aloitti uuden vuoden 2018 twiittaamalla:
”Pohjois-Korean johtaja Kim Jong Un juuri totesi, että ’ydinasenappi on hänen pöydällään kaiken aikaa’. Voisiko joku hänen nääntyneestä ja nälkiintyneestä hallinnostaan kertoa hänelle, että minullakin on ydinasenappi, mutta se on paljon isompi ja voimakkaampi kuin hänen, ja minun nappini toimii!”
Kun Trumpin retoriikkaa vertaa Reaganin varsin konservatiiviseen ja vakiintunutta hyveajattelua noudattavaan tyyliin, välimatka johtajien välillä kasvaa merkittävästi. Trump, joka hyökkää vakiintunutta poliittista järjestelmää vastaan poikkeuksellisen voimallisesti, edustaa sittenkin uudenlaista johtajatyyppiä Yhdysvalloissa.
Kun Trumpin retoriikkaa vertaa Reaganin varsin konservatiiviseen ja vakiintunutta hyveajattelua noudattavaan tyyliin, välimatka johtajien välillä kasvaa merkittävästi.
Reagania pidettiin sotahulluna hänen mahtipontisten ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamiseen liittyvien suunnitelmiensa takia, mutta jopa puheet tähtien sodasta kalpenevat Trumpin uhopuheen rinnalla. Reaganilla oli kyllä ”pahan valtakuntansa”, mutta Trumpilla se ulottuu ulkovalloista aina oman yhteiskunnan ytimeen saakka.
Viestinnän mestari
Reaganin suhde mediaan ei ollut ongelmaton, ja hän pyrkikin ottamaan mediatilan haltuun ”Valkoisen talon television” avulla. Reaganin rakentama teatteri oli tarkoin harkittua visuaalista kuvastoa, jossa perheen lomailua kuvaavat kohdat mietittiin yhtä strategisesti kuin poliittiset ulostulot.
Yhdysvaltojen poliittista historiaa tunteville The Reagan Show ei tarjoa uutta tietoa, mutta arkistomateriaalista löytyy kiinnostavaa visuaalista maisemaa. Dokumentin kehystys juuri politiikan teatterimaisuuden ja pr-työn ympärille on perusteltu rajaus, koska televisio viestintäkanavana edusti niin merkittävää roolia Reaganin hallinnossa.
Vahvimmin dokumentista jäävät mieleen hetket juuri ennen kuin kamerat käynnistyvät ja Reagan alkaa puhua television kautta kansalaisille. Hänen olemuksensa muuttuu silmänräpäyksessä – kuin ammattinäyttelijällä.
Yksi tällainen hetki oli tilanne, jossa Reaganilla oli vaikeuksia ääntää New Hampshiren kuvernööri John Sununun nimeä. Kameran käydessä katsojalle muodostuu kuitenkin kuva, että he ovat läheisiä ystäviä. Teatteriin kuuluu, että oikeasti hän opetteli Sununun nimen vain muutamaa sekuntia aikaisemmin.
DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018.
Johanna Vuorelma, PhD, työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.
