Tutkijat ovat esittäneet puntaroivia kansalaiskeskusteluja ratkaisuksi moniin demokratian ongelmiin. Best of Enemies -elokuva kuvaa Durhamin kaupungissa vuonna 1971 järjestettyjä kansalaiskeskusteluja, jotka johtivat rotuerottelun loppumiseen paikallisissa kouluissa.
Best of Enemies (2019), ohj. ja käsikirj. Robin Bissell
Yhdysvaltojen sisäpoliittisesti konfliktiherkkiä aikoja 1960- ja 1970-luvuilla on kuvattu useissa viime vuosien aikana julkaistuissa elokuvissa. Tässä arviossa esitellään yksi Suomessa vähäisemmälle huomiolle jäänyt, Robin Bissellin ohjaama elokuva Best of Enemies (2019). Kyseessä on elokuvan arvio ja kommentaari, joten tavoitteena ei ole tehdä tarkkaa kuvausta todellisista historiallisesta tapahtumasta, joille elokuva perustuu, vaan tarkastella, kuinka tapahtumia elokuvassa kuvataan ja millaisia merkityksiä niille annetaan.
Elokuvaa arvioidaan myös siitä näkökulmasta, miten se kuvaa puntaroivan demokratian periaatteille perustuvia kansalaiskeskusteluja, joissa tavalliset ihmiset kutsutaan keskustelemaan toistensa kanssa ja päättämään jostain ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta kysymyksestä.
Vastaavia kuvauksia kansalaiskeskusteluista ei ole elokuvissa juuri aikaisemmin esitetty, joten elokuvan ansiona voidaan pitää sitä, että se tekee menetelmää tunnetummaksi myös laajemmalle yleisölle.
Klaanin takamailla
Elokuva sijoittuu vuoteen 1971, Durhamin kaupunkiin, joka sijaitsee Pohjois-Carolinan osavaltiossa. Durhamissa joukko paikallisia asukkaita osallistui charretteksi kutsuttuun kansalaiskeskusteluun, jota voitaneen pitää modernien kansalaispaneelien eräänlaisena edeltäjänä. Asukkaat kokoontuivat kymmenen päivän ajaksi keskustelemaan paikallisia kouluja ravistelevien ongelmien ja levottomuuksien sekä yhä jatkuneen rotuerottelun lopettamisesta.
Charretten puheenjohtajiksi valittiin kaksi paikallista asukasta, joiden katsottiin edustavan kahta eri osapuolta. Mustia asukkaita edusti paikallinen kansalaisaktivisti Ann Atwater, kun taas valkoisen väestön edustajaksi valittiin valkoista ylivaltaa edustavan Ku Klux Klanin paikallisosaston johtaja, klaanilta Ylevän kykloopin arvonimen saanut C.P. Ellis, johon elokuvassa ja tässä arviossa viitataan muodossa CP.
Varsinkin elokuvan alkupuolella kuvataan paljon klaanin toimintaa paikallisyhteisössä. Vielä 1970-luvulla klaani oli levittänyt juurensa laajasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Elokuvassa sekä paikalliset poliitikot että yrittäjät ovat hyvin pitkälle riippuvaisia klaanilta saamastaan tuesta ja hyväksynnästä. Klaanin, poliitikkojen, taloudellisen eliitin ja paikallisten asukkaiden suhteet näyttäytyvät läheisinä. Näiden verkostojen turvin klaani pystyy vaikuttamaan paitsi politiikkaan ja talouteen myös yhteisön sosiokulttuuriseen kehitykseen.
Viime kädessä klaanin vaikutusvalta nojaa kuitenkin väkivallan uhkaan. Tämä käy ilmi elokuvassa esimerkiksi kohtauksessa, jossa joukko klaanilaisia kerääntyy pitämään ”pumppuhaulikkoserenadia” paikallisen naisen pihaan, koska naisen on väitetty tapailevan mustaihoista miestä.
Eri ryhmien toimijuus elokuvassa
Aikaisemmissa arvioissa elokuvaa on moitittu siitä, että se uusintaa perinteistä asetelmaa siitä, että valkoiset päähenkilöt esitetään tapahtumia liikkeelle panevana voimana. Pohjimmiltaan elokuvassa kuvatut tapahtumat johtuvat siitä, että valkoiset muuttavat syystä tai toisesta ajatteluaan ja toimintaansa ja päätyvät näin tekemään ratkaisuja, jotka muuttavat historian kulkua. Mustan väestön edustajat esitetään sen sijaan enemmän passiivisina toimijoina, joiden roolina on toimia elokuvissa sivustaseuraajina tai uhreina valkoisen väestön väärinkäytöksille.
Elokuva kuvaa kuinka alun perin vastentahtoisesti charretteen mukaan ilmoittautunut klaanin paikallisen osasto päämies CP alkaa hiljalleen ymmärtää paremmin kokouksiin osallistuneita mustia ja heidän vaatimuksiaan. Merkittävänä tekijänä tässä muutoksessa on CP:n laitoshoidossa oleva vaikeasti kehitysvammainen poika.
Elokuvassa Ann hyödyntää omia sosiaalisia verkostojaan siten, että CP:n poika siirretään parempaan hoitoon, mikä jättää CP:n kiitollisuudenvelkaan ja keikauttaa hänet rotuerottelun lopettamisen kannalle.
Elokuvassa CP:n muutos esitetään vahvasti henkilökohtaisella ja tunnepohjaisella tasolla menemättä syvälle siihen, miten osallistuminen on vaikuttanut CP:n tai muiden yhteisön jäsenten ajatuksiin mustien oikeuksista. Kerronnallisella tasolla elokuvan tekijöiden päätös keskittyä henkilökohtaiseen muutokseen on ymmärrettävä ja noudattaa usein populaarikulttuurissa toistettavaa ”kääntymis”-myyttiä.
Kuuntelua kärjistämisen sijaan
Itse historiallisen tapahtuman taltioimisen sekä laajemman yhteiskunnallisen merkittävyyden pohdinnan kannalta tapahtuman merkityksen pohdinta suhteessa koko yhteisöön olisi ollut paikallaan.
Mustalle yleisölle elokuva tuntuu kertovan, että kansalaisaktivismin sijaan tehokkaampi keino on vaikuttaa hallinnon tarjoamien muodollisten vaikutuskanavien sekä omien verkostojen kautta. Elokuvan alussa Ann suhtautuu epäilevästi suurkaupungeissa koulutuksensa saaneisiin mustiin, mutta muuttaa suhtautumistaan huomatessaan, kuinka koulutuksen kautta saatu kyky tuoda omia tavoitteita esiin ja toimia hallinnon asettamissa puitteissa lisää kykyä vaikuttaa mustan yhteisön hyväksi.
Elokuvan sanomana vaikuttaa olevan, että mukautumalla hallinnon asettamiin puitteisiin sekä korostamalla yhteisön arvostettavia puolia, kuten työteliäisyyttä, uskonnollisuutta, hyvää käytöstä sekä uskollisuutta hallinnolle, voidaan toimia tehokkaammin yhteisön tavoitteiden saavuttamiseksi kuin vastakkainasettelua hakemalla sekä suoran toiminnan keinoja käyttämällä. Hallintoa vastaan niskuroivia mustia ei elokuvassa juuri näy, vaan tomera Ann palauttaa kapinoimaan pyrkivät nuoret nopeasti takaisin ruotuun.
Elokuvan tuki sovinnaisille vaikuttamistavoille voidaan nähdä kommentaarina elokuvan tekohetkellä käynnissä olleisiin Black Lives Matter-mielenosoituksiin, joissa vastustettiin mustaan väestöön kohdistuvaa poliisiväkivaltaa ensisijaisesti Yhdysvalloissa, mutta myöhemmin rodullistettua poliisiväkivaltaa laajemminkin.
Elokuva esittää, että tilanteen kärjistämisen sijaan tarjolla on vaihtoehto, jossa eri osapuolet alkavat kuunnella toisiaan ja etsiä yhdessä muutosta tilanteeseen. Myös tosielämässä elokuvan kuvaamien tapahtumien aikaan eri ihmisryhmien väliset konfliktit olivat Durhamissa räjähdyspisteessä, sillä kaupunki oli yksi harvoista, joissa rotuerottelu oli edelleen voimissaan vielä 1970-luvun alussa.
Yhteisössä on voimaa
Mielenkiintoisella tavalla elokuva kytkeytyy erityisesti Yhdysvalloissa 70-luvulla käynnissä olleeseen köyhyyden vastaiseen sotaan. Köyhyydentorjuntaan liittyi vahvasti yhteisötoimintaohjelma (engl. Community Action Program, CAP), jossa yhteisön ja osallisuuden vahvistaminen nähtiin avaimena köyhyyden torjuntaan.
Ajattelultaan CAP pohjautui aikaisempaan pragmatistisen sosiologian perinteeseen, jossa sosiaalisia ongelmia selitettiin paikallisyhteisöjen eriytymisellä yhteiskunnasta. Tästä johtuen yhteisöjen ja muun yhteiskunnan välistä kuilua pyrittiin kuromaan umpeen tarjoamalla paikallisille asukkaille mahdollisuuksia osallistua yhteisön kehittämiseen sekä vahvistamalla yhteistä solidaarisuutta ja ylpeyttä jaettua asuinympäristöä kohtaan.
CAP:n varoista myönnettiin tukea noin tuhannelle paikalliselle hankkeelle, jossa paikallisia asukkaita osallistettiin köyhyyttä vähentäviin toimiin. Ennen elokuvan kuvaamia tapahtumia yhdessä tällaisessa hankkeessa oli aktiivisesti mukana myös tosielämän Ann Atwater.
Elokuvassa CP:n ajattelun muuttumista selitetään juuri yhteisöllisenä heräämisenä. Kun aikaisemmin CP oli tuntenut solidaarisuutta vain klaaniveljiään ja valkoista väestöä kohtaan, elokuvan aikana hän alkaa tuntea yhteisvastuullisuutta koko yhteisöä kohtaan. Yhteisöllisiin arvoihin CP viittaa myös ennen äänestystä pitämässään puheenvuorossa, ennen kuin repii jäsenkorttinsa klaaniveljiensä silmien edessä.
Elokuvan lopputeksteissä näytetään myös katkelmia tosielämän Ann Atwaterin ja C.P. Elliksen charrettesta alkaneesta ystävyydestä.
Dialogi yhteiskunnallisen muutoksen alullepanijana
Puutteistaan huolimatta elokuva tarjoaa varsin todenmukaisen kuvauksen tapahtumista, jotka johtivat rotuerottelun loppumiseen kouluissa Durhamissa. Elokuva myös kuvaa kiitettävästi charrette-menetelmää, joka on vuosikymmenien aikana jäänyt muiden menetelmien varjoon.
Charrette eroaa nykyisin tunnetuimmista deliberatiivisen demokratian menetelmistä siinä, että se ei aseta vastaavia vaatimuksia osallistujien edustuksellisuudelle tai keskustelujen laadukkuudelle kuin esimerkiksi kansalaisraadit. Charretten voi luokitella niin kutsuttujen dialogisten menetelmien joukkoon, joissa tarkoituksena on saattaa eri taustoista olevia ihmisiä saman pöydän ääreen keskustelemaan toistensa kanssa.
Toisin kuin deliberaation ideaalissa, dialogissa pyrkimyksenä ei ole yhteisymmärryksen saavuttaminen, vaan toisen osapuolen kuuleminen ja ymmärtäminen. Siten dialogi voi toimia pohjana deliberaatiolle. Charretten voisikin olettaa sopivan erinomaisesti myös nykyisin erilaisten paikallisten konfliktien ratkaisuun, joihin liittyy syviä erimielisyyksiä eri osapuolten välillä.
Vaikka elokuva kuvaa verrattain ansiokkaasti charrette-menetelmää, sen puutteena voidaan pitää sitä, ettei elokuva juuri anna painoarvoa itse keskusteluille suhteessa osallistujien mielipiteiden muutokseen. Ratkaisevan roolin elokuvassa saavat varsinaisten keskustelujen kulisseissa tapahtuvat manööverit, joiden avulla eri osapuolet pyrkivät vaikuttamaan toisiinsa.
Paremman kuvan keskusteludynamiikasta lukija voi saada esimerkiksi vuonna 1957 julkaistusta elokuvaklassikosta 12 vihaista miestä (engl. Twelve Angry Men), jota voi suositella kaikille paitsi oikeussalidraamoista, myös kansalaisraatien toiminnasta kiinnostuneille lukijoille.
Mikko Värttö on yhteiskuntatieteiden tohtori ja työskentelee projektitutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimusprojektissa Bioetiikan instituutissa.
