Turkin hallinnon kovat kannanotot Hollantia ja Saksaa kohtaan eivät ole pelkkää ääntenkalastelua kansanäänestyksen alla. Taustalla on Euroopan ja Turkin vaikea suhde, jolla on pitkä historia.
Turkin ulkopolitiikan analyysien lähtökohta yleensä on, että Turkin hallinnolla on vaikea suhde Eurooppaan. Analyyseissa lähdetään siitä, että Turkin välit Eurooppaan menevät koko ajan huonompaan suuntaan.
Asetelman voi hyvin kääntää toisinpäin: Euroopalla on vaikea suhde Turkkiin.
Euroopan vaikealla Turkki-suhteella on pitkät perinteet, jotka ulottuvat aina Osmanien valtakunnan ajoille saakka. Wienin piiritys, jossa osmaniarmeija yritti vallata Itävallan pääkaupungin 1500-luvulla, tarjoaa edelleen merkityksellistä symboliikkaa varsinkin eurooppalaiselle äärioikeistolle, josta on tullut vaikutusvaltainen liike ympäri Eurooppaa.
Euroopan vaikealla Turkki-suhteella on pitkät perinteet.
Yli 500 vuoden takaisen hyökkäyksen avulla pyritään osoittamaan, että islamilainen Turkki edustaa edelleen salakavalaa vihollista, joka uhkaa Euroopan ”porteilla” kristittyä Eurooppaa. Hollannin äärioikeistolaisen kärkipoliitikon Geert Wildersin vaalikampanjan kärki on “islamin pysäyttäminen”.
Yhtä vahvaa symboliikkaa Turkissa edustaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen solmittu Sèvresin rauhansopimus, jossa Osmanivaltio jaettiin eurooppalaisten valtojen kesken. Vaikka sopimus raukesi Lausannen rauhansopimuksen myötä vuonna 1923, rauhansopimuksesta kumpuava epäluulo eurooppalaisia kohtaan elää edelleen Turkissa. Puhutaan Sèvresin syndroomasta.
Länsimaista suhtautumista Turkkiin on aina leimannut ajatus siitä, ettei Turkki ole sittenkään ”yksi meistä”.
Nykyään Euroopassa haikaillaan Turkin ensimmäisen presidentin Mustafa Kemal Atatürkin visiota länsimaisesta Turkista. Keskustelussa kuitenkin helposti unohdetaan, että länsimaista suhtautumista Turkkiin on aina leimannut ajatus siitä, ettei Turkki ole ehkä sittenkään ”yksi meistä” – edes silloin, kun se pyrkii kaikin voimin muuttumaan kaltaiseksemme. Turkissa tämä jännite on jo pitkään johtanut syytöksiin Euroopan kaksinaismoralismista.
Vuosikymmenet vaihtuvat, mielikuvat pysyvät
Kun Turkin ulkopolitiikkaa koskevia länsimaisia analyyseja tarkastelee eri vuosikymmenten aikana, ei ole kovin vaikea ymmärtää, mistä kokemus lännen kaksinaismoralismista ja epäoikeudenmukaisesta suhtautumisesta kumpuaa.
Arvostetussa Foreign Affairs -lehdessä kirjoitettiin 1920-luvulla, että turkkilainen pyrkimys tehdä maasta länsimainen on ”täysin vieras hänen verenperinnölleen”. Analyysissa jatketaan:
”Meidän länsimaisista pilareistamme tulee turkkilaisten käsissä pelkkä naamio, jonka takana ovat asiat, jotka ovat hänelle rodullisesti synnynnäisiä – harvojen henkilökohtainen kamppailu, monien poliittinen välinpitämättömyys.”
Pitkään Turkin tasavallan perustamisen jälkeen länsimaisissa analyyseissa keskityttiin islamin ja demokratian yhteensopimattomuuteen, turkkilaisen ja länsimaisen mielenlaadun eroihin ja turkkilaisen väestön takapajuisuuteen. Jo silloin länsimaissa tuotiin vahvasti esiin, että turkkilainen kansa on länsivastaista, mikä tekee Turkin uudistamisesta lähes mahdotonta.
Länsimaissa tuotiin vahvasti esiin, että turkkilainen kansa on länsivastaista.
Vuonna 1951 ranskalainen antropologi Robert Montagne kirjoitti Foreign Affairs -lehdessä siitä, miten islamilaisissa valtiossa ”tietämättömillä ja tunteellisilla massoilla” on vahva vaikutus niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Sama ajatus on toistunut säännöllisesti aina meidän päiviimme saakka. Edelleen kauhistellaan takapajuisen kansan tietämättömyyttä – nyt myös Euroopassa.
Vuonna 2010 Mark Steyn kirjoitti The Washington Times -lehdessä, että länsimainen ajattelu ei ikinä saavuttanut Turkin sydänmaita Anatoliassa ja nyt ”paisuva” väestö ”virtaa” maaseudulta kaupunkeihin. Turkin Anatolian väestöä kuvataan hahmottomana massana, joka on lähempänä luonnonilmiötä kuin ajattelevista yksilöistä koostuvaa ihmisryhmää.
Kuvauksissa Anatolian turkkilaisista toistuu Susan Hardingin teesi ”vastenmielisestä kulttuurisesta toisesta”: ”He tarrautuvat perinteisiin. He vastustavat nopeaa sosiaalista muutosta. He eivät sovi moderniin elämään.”
Turkki kylmän sodan aikana
Kylmä sota ja Turkin Nato-jäsenyys hälvensivät vastakkainasettelua lännen ja Turkin välillä varsinkin Yhdysvalloissa. Turkilla oli tärkeä rooli taistelussa kommunismia vastaan.
Euroopassa kielteiset mielikuvat turkkilaisista pysyivät vahvana myös kylmän sodan aikana, ja suhtautuminen poliittiseen lähentymiseen on ollut paljon vaikeampaa kuin Natolla.
Euroopassa torjuttiin Turkin hakemus Euroopan talousyhteisön jäseneksi.
Kylmän sodan päättymisen kynnyksellä Euroopassa torjuttiin Turkin hakemus Euroopan unionin edeltäjän, Euroopan talousyhteisön jäseneksi. Se oli karvas pala nieltäväksi Turkissa ja vahvisti ajatusta siitä, että Euroopassa Turkkia kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.
Espanja ja Portugali oli hyväksytty pari vuotta aiemmin mukaan huolimatta niiden poliittisesta epävakaudesta. Molemmat valtiot olivat juuri vapautuneet sotilasjuntan hallinnasta.
Myös Turkissa oli ollut sotilasvallankaappaus seitsemän vuotta ennen jäsenyyshakemuksen jättämistä, joten Ankarassa oletettiin, että maa on samalla viivalla Espanjan ja Portugalin kanssa. Turkin naapurimaa Kreikka hyväksyttiin jäseneksi jo vuonna 1981.
Alkoi näyttää siltä, että Euroopan raja vedetään uskonnollisin ja etnisin, ei poliittisin perustein.
Myöhemmin myös Bulgarian ja Romanian ottaminen Euroopan unionin jäseneksi herätti suuttumusta Ankarassa, koska maiden ei uskottu todellisuudessa täyttävän jäsenyyskriteereitä. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi näyttää siltä, että Euroopan raja vedetään uskonnollisin ja etnisin, ei poliittisin perustein.
Muutakin kuin vaalikamppailua
Monet asiantuntijat sanovat nyt, että Turkin diplomaattinen sanasota Hollannin ja Saksan kanssa on pelkkää ääntenkalastelua huhtikuisen kansanäänestyksen alla. Vaaleissa päätetään Turkin perustuslakiuudistuksesta, jonka myötä Turkki siirtyisi presidenttivaltaiseen järjestelmään.
Tulkinta pelkästä ääntenkalastelusta on kuitenkin liian yksinkertainen, eikä ota huomioon vuosikymmenten aikana muotoutuneita tulkintoja Euroopan ylimielisestä ja epäoikeudenmukaisesta suhtautumisesta Turkkiin. Kokemusta eurooppalaisesta Turkki-vastaisuudesta käytetään toki myös poliittisena retoriikkana, mutta se on hyvin laajasti jaettu ymmärrys eurooppalaisista ennakkoluuloista.
Turkin hallinnon kriittiset kannanotot ovat lähes aina reaktiivisia.
Turkin hallinnon kriittiset kannanotot ovat lähes aina reaktiivisia eli ne vastaavat eurooppalaisten toimijoiden Turkki-kriittisiin puheisiin ja tekoihin. Kun Itävallan liittokansleri ehdotti viime vuonna Turkin EU-jäsenyysneuvotteluiden lopettamista vallankaappausyrityksen jälkeen, Turkin ulkoministeri kutsui Itävaltaa ”radikaalin rasismin pääkaupungiksi”.
Natsikortin heiluttaminen alkoi niinikään Turkin heinäkuisen vallankaappausyrityksen jälkeen, kun Itävallan äärioikeistolaisen Vapauspuolueen (FPO) johtaja Heinz-Christian Strache vertasi Turkkia natsi-Saksaan, missä parlamenttitalon tulipalo mahdollisti vallan keskittämisen kansallissosialisteille.
Reichstag-vertauskuva tuotiin laajasti esiin myös asiantuntija-analyyseissa. Nyt puolestaan Turkin hallinto heiluttaa natsikorttia niin Saksan kuin Hollannin kohdalla.
Euroopassa on jo pitkään vaadittu Turkilta Armenian kansanmurhan tunnustamista, mikä on erityisen vaikea kysymys Turkille sen valtiollisen omakuvan kannalta. Turkki antaa samalla mitalla takaisin ja nostaa nyt esiin Hollannin roolin Srebrenican kansanmurhassa vuonna 1995, mikä on edelleen herkkä asia Hollannissa.
Kun Ruotsin ulkoministeri otti viime vuonna julkisesti, joskin virheellisesti kantaa ehdotettuun lainsäädäntöön lapsiseksin hyväksymisestä Turkissa, Turkissa tuotiin välittömästi esiin, että Ruotsi johtaa kansainvälistä raiskaustilastoa.
Taustalla on jatkuvasti ajatus siitä, että länsi esittää moraalisesti ja poliittisesti ylempiarvoista toimijaa kansainvälisissä suhteissa, vaikka sillä on aivan samanlaisia ongelmia demokratian, ihmisoikeuksien ja sosiaalisten ongelmien kanssa.
Stigma kansainvälisissä suhteissa
Cambridgen yliopiston tutkijan Ayşe Zarakolin väite siitä, että Turkki kantaa edelleen stigmaa kansainvälisissä suhteissa, selittää hyvin sen, miksi eurooppalaisten toimijoiden kriittiset kannanotot saavat niin tunteellisen vastaanoton Ankarassa.
Turkki kantaa edelleen stigmaa kansainvälisissä suhteissa.
Kansallinen häpeä, joka juontaa juurensa nykyisen valtiojärjestelmän syntyyn ja Turkin jäämiseen sen ulkopuolelle, aktivoituu tilanteissa, joissa järjestelmän vakiintuneet jäsenet – etupäässä vaikutusvaltaiset eurooppalaiset valtiot – kääntävät kriittisen katseensa Turkkia kohti. Ulkopuolisuuden kokemus on juurtunut syvälle kansalliseen muistiin.
Lännen kriittiseen katseeseen sekoittuu monenlaisia historiallisia ja kulttuurisia ennakko-oletuksia oikeutetusta huolesta Turkin itsevaltaistumiskehitystä kohtaan aina suoranaiseen Turkki-vastaisuuteen. Tulkinnat ovat yhdenmukaistuneet viimeisten vuosien aikana Turkin poliittisen kehityksen kääntyessä kielteiseen suuntaan.
Nyt Turkkia kohtaan vahvaa ennakkoluuloa tuntevat ovat samassa veneessä Turkin viimeaikaista poliittista kehitystä kritisoivien tahojen kanssa, jotka vielä hetki sitten kannattivat Turkin EU-jäsenyyttä.
Railo yhtäältä niiden välillä, jotka eivät periaatteellisella tasolla hyväksy Turkin EU-jäsenyyttä, koska ”EU on, loppujen lopuksi, eurooppalainen” ja toisaalta niiden, joiden mielestä EU arvoyhteisönä on avoin Turkille, on kaventunut lähes olemattomiin.
Äänenpainojen yhdenmukaistuminen
Ruotsin entinen pääministeri Carl Bildt edusti varsin poikkeuksellista ääntä Euroopassa, kun hän viime vuonna vaati Eurooppaa osoittamaan solidaarisuutta Turkkia kohtaan vallankaappausyrityksen jälkeen. Kun Saksan entinen ulkoministeri Joschka Fischer vuosikymmenen alussa peräänkuulutti Eurooppaa katsomaan peiliin ja miettimään, miksi se ei kohtele Turkkia oikeudenmukaisesti, keskustelu oli vielä moniäänisempää.
Niin Bildt kuin Fischer pitävät ilmeisenä sitä, että EU:n epäoikeudenmukaisella politiikalla on merkittävä rooli Turkin politiikan kielteisessä kehityksessä. Samaa painotti Yhdysvaltojen puolustusministeri Robert Gates jo seitsemän vuotta sitten.
Nämä äänenpainot ovat hävinneet lähes kokonaan poliittisesta keskustelusta Euroopassa. On vain itsevaltaistuva Turkki, jonka presidentti Recep Tayyip Erdoğan on määrätietoisesti ja viekkaasti vienyt nykyiselle tielleen aina 2000-luvun alusta lähtien.
Euroopassa on mahdollista pitää kiinni eheästä omakuvasta, joka perustuu vanhaan romanttiseen kuvastoon.
Tällaisen tulkinnan avulla Euroopassa on mahdollista pitää kiinni eheästä omakuvasta, joka perustuu vanhaan romanttiseen kuvastoon ja ammentaa sukupolvelta toiselle siirtyneistä mielikuvista siitä, mitä Eurooppa on ja millaisia arvoja se edustaa.
Vaikka vallalla olevat populistiset ääriliikkeet ympäri Eurooppaa osoittavat, ettei omakuva ole yhtenäinen vaan pikemminkin monimuotoinen ja monella tapaa ristiriitainen, nyky-Turkki pitää huolen siitä, että sentään Turkin kohdalla voidaan asettua yhteen rintamaan äärioikeistosta aina rauhanaktivisteihin. Suhtautuminen Turkkiin yhdistää jälleen Eurooppaa.
Johanna Vuorelma, PhD, on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka. Vuorelma väitteli filosofian tohtoriksi Turkin ulkopolitiikan länsimaisista tulkintaperinteistä Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta tammikuussa 2017.
