Hallitus julkaisi toukokuun alussa odotuksen jälkeen tasa-arvo-ohjelmansa. Jälkijättöisesti julkaistu ohjelma on kuitenkin ristiriidassa toteutetun politiikan kanssa.
Sipilän hallitus on eri tahojen painostuksen jälkeen julkaissut 4.5.2016 tasa-arvo-ohjelman toimikaudelle 2016–2019. Hallitus on 20 vuoteen ensimmäinen, joka jätti kirjaamatta erillisen tasa-arvo-ohjelman hallitusohjelmaan toteamalla naiset ja miehet keskenään tasa-arvoisiksi.
Sukupuolten välisen eriarvoisuuden huomiotta jättäminen on näkynyt hallituksen tekemässä politiikassa erityisesti työllisyyden osalta jo nyt. Hallituksen yritys sisällyttää tasa-arvonäkökulma politiikkaansa julkaisemalla monin paikoin ristiriitainen ohjelma on myös epäuskottava suhteessa sen muihin toimiin.
Hallituksen jo tekemät leikkaukset kohdistuvat erityisesti julkisen sektorin naisvaltaisille aloille.
Tasa-arvo-ohjelman alussa todetaan seuraavaa:
”Suomi on osa eurooppalaista ja pohjoismaista arvoyhteisöä. Sukupuolten tasa-arvo on yhteisesti jaettu arvo maassamme.”
Nämä kaksi lausetta olettavat suomalaisten ja eurooppalaisten jakavan yhtäläisen ajatuksen sukupuolten tasa-arvosta. Olemme erityisesti talouskriisin aikana todistaneet, että sukupuolten tasa-arvo saa erilaisia määreitä eri poliittisten ryhmien käytössä, ja sen sisällöt ovat siis muuttuvia.
Nostamme tässä kirjoituksessa esille muutaman esimerkin kautta, millaista on Sipilän hallituksen ajama ”sukupuolten tasa-arvo”.
Hoiva tulee politisoida uudelleen
Ensinnäkin pohjoismaisen hyvinvointivaltion naisystävällisyyden ajatuksesta on tämän hallituksen tekemän kurjistuspolitiikan myötä luovuttu. Hallituksen jo tekemät leikkaukset kohdistuvat erityisesti julkisen sektorin naisvaltaisille aloille.
Samalla, kun hallitus leikkaa julkisesta palveluntuotannosta, on se siirtämässä vastuuta esimerkiksi omaishoidosta kotitalouksille, joissa jo nyt hoivavastuu jakautuu epätasaisesti naisten ja miesten välillä.
Sukupuolinäkökulman huomiointi omaishoidossa tapahtuu lisäksi lyhytjänteisesti hallituksen kärkihankkeen tiukasti aikataulutettujen ”toimintamallien mallinnusten” puitteissa. Tasa-arvo-ohjelmassakaan ei täsmennetä sen tarkemmin, kuinka näkökulman huomiointi konkreettisesti tapahtuu.
Suomalaiseen yhteiskuntaan syvään juurtuneiden ja hoivan sukupuolittuneiden toimintamallien muutos edellyttäisi merkittävää ja pitkäjänteistä hoivan uudelleenpolitisointia.
Sukupuolittuneiden toimintamallien muutos edellyttäisi merkittävää ja pitkäjänteistä hoivan uudelleenpolitisointia.
Toiseksi hallitus nostaa ansiokkaasti esille miehiin kohdistuvat epäkohdat erityisesti terveydessä sekä jaetussa vanhemmuudessa. Epätasa-arvoisesti jaettu vanhemmuus kuvataan kuitenkin erityisesti maahanmuuttajataustaisten perheiden piirteeksi, vaikka kyseessä on suomalaisen sosiaali- ja työmarkkinapolitiikan pitkäaikainen rakenteellinen ongelma.
Hallituksen ehdotukset kertaluontaisesta rahallisesta perhevapaakorvauksesta työnantajalle ja työpaikkojen käytäntöjen muuttamisesta kärkihankkeen puitteissa eivät muuta merkittävästi tätä epäkohtaa.
Lopuksi hallitus lupaa sote-uudistuksen yhteydessä arvioida erityisesti henkilöstön asemaa koskevat sukupuolivaikutukset. Hallituksen kaavaileman sote-uudistuksen myötä tapahtuva palveluiden yhtiöittäminen ei kuitenkaan tutkimustiedon valossa paranna jo ennestään joustavan ja matala-palkkaisen naisvaltaisen sote-henkilöstön asemaa saati edistä palveluiden tasa-arvoista saatavuutta.
Hallituksen tasa-arvo-ohjelman julkaiseminen jälkijättöisesti onkin monilta osin tasa-arvotyön näkökulmasta epäjohdonmukaista. Ennen kaikkea se nostaa esiin tasa-arvoa koskevia epäkohtia, joita hallituksen toteuttama politiikka ennestään sisältää ja joita sen toivoisi huomioivan päätöksenteossaan.
YTT Helena Hirvonen on yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa. YTM Laura Mankki on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.
