Reilun vuoden jatkunut kulttuuripoliittinen keskustelu Guggenheim-museon mahdollisesta rantautumisesta Suomeen siirtyi Helsingin kaupunginhallituksen päätöksen jälkeen asemasotavaiheeseen. Ainakin toistaiseksi. Keskustelun loppukaneetti päätös olla viemättä asiaa kaupunginvaltuuston päätettäväksi tokko on. Museohanketta vastustaneiden poliittisten ja kulttuuristen voimien saavuttama etappivoitto ei ole kamppailun lopputulos, ainoastaan väliaikatieto, kirjoittaa Jarmo Rinne.
Guggenheim-hankkeen takana on sen verran monissa liemissä keitettyjä kovia politiikan pelureita, asiasta aidosti innostuneita kulttuurivaikuttajia sekä talouselämän vaikuttajia. Ei-niin-kovin rohkea arvaus on, että museohanke nousee vielä monta kertaa niin politikan kuin kansalaiskeskustelun agendalle.
Kulttuuristen lisäarvo-odotusten lisäksi Guggenheimiin liitettiin vahvoja taloudellisia odotuksia ja potentiaaleja. Jo pelkän museon olemassaolon ennakoitiin lisäävän turistivirtaa Helsinkiin ja keväisen kosken väkevän pauhun tavoin vahvistavan matkailutulojen ryöppyämistä Helsingin seudulle.
Se, että Guggenheim-keskustelussa sekoittuivat niin kulttuuriset, poliittiset kuin taloudellisetkin intohimot, ei sinällään tee siitä mielenkiintoista. Toki keskustelu oli totuttua värikkäämpää, kiihkeämpää ja eläväisempää, mutta tarkemmin ajatellen, tällaistahan poliittisen keskustelun kuuluukin olla: erilaisten mielipiteiden ja intressien esiin nostamista, omien kantojen puolesta debatointia ja vastapuolen argumenttien kumoamista.
Mielenkiintoiseksi tämän viime vuosien kiihkeimmän kulttuuripoliittisen keskustelun tekee aivan muut asiat. Helsingin kunnallispolitiikan toiseksi suurin valtuustoryhmä päätti lopulta torpata hankkeen. Vihreät kokivat apulaiskaupunginjohtajuutta tavoittelevan ehdokkaansa tulleen pelatuksi ulos heille privilegiodusta poliittisesta mandaatista Kokoomuksen ja demarien keskinäisen kähminnän tuloksena. Tältä vihreiden Guggenheim-päätöksen synty ainakin ulkopuolisen silmiin näyttää ja päätöksen jälkikäteisrationalisoinnit kuulostavat kouluesimerkeiltä hegeliläisestä ”järjen viekkaudesta”. Samaan sarjaan voi laskea voivottelut siitä, miten kaupunginhallituksen päätös edustaisi demokratian irvikuvaa ja torpedoisi demokraattista keskustelua.
Toinen mielenkiintoinen piirre keskustelussa on ollut, että jälkeen kuvataitelijoiden piirit pikkuhiljaa kääntyivät museon tuloa vastaan. Ilmeisesti kulttuuriväki kaivoi taskulaskimet esiin tai löysivät laskin-sovelluksen älypuhelimistaan ja totesivat kulttuurimäärärahojen olevan niukka luonnonvara, josta Guggggenheimin jälkeen lohkeaisi vain murusia muihin kotimaisiin ja seutukunnallisesti tärkeisiin kulttuurihankkeisiin. Valtion ja kaupungin vähäisten kulttuurimäärärahojen pelättiin valuvan ylikansallisen franchise-ketjun jo ennestään pullisteleviin taskuihin. Jakopolitiikan realiteettien tajuamisen jälkeen intouduttiin visioimaan vaihtoehtoisia kotimaista taide- ja kulttuurielämää hyödyttävämpiä hankkeita kuten Checkpoint Helsinki.
Taidemaailman kannanmuodostuksen jälkeen sen edustajat hämmentyivät liittolaisistaan. Kosmopoliitit avarakatseiset kulttuuripersoonat huomasivat seisovansa samassa rintamassa ahdasmielisten räyhänationalististena pidettyjen Perussuomalaisten kanssa. Poliittisessa kansalaistoiminnassa tämä on varsin normaali ilmiö; yhteinen vastustaja yhdistää periaatteellista eroista huolimatta. Taidepiireille tässä huomiossa, että politiikka tekee outoja petikavereita, on riittänyt nieleksimistä. Perussuomalaisten 2011 eduskuntavaaliohjelman taidepoliittiset julistukset, ei postmodernille tekotaiteelle, olivat huonoja vitsejä jo ennen kuin puolueen puheenjohtaja ne sellaisiksi ilmoitti luonnehtiessaan niitä taktiseksi vaalikikaksi. Tekotaide ei ole koskaan taidetta olkoon se sitten vaikka perinteistä, modernia tai sitä paheksuttua postmodernia.
Ehkä kaikkein mielenkiintoisin seikka Guggenheim-keskustelussa on kuitenkin ollut sen ’henkinen tsadilaisuus’ eli se, että hanketta on jossakin vaiheessa mainostettu Suomen kulttuurisen imagon kohottajana ja odotettu hankkeeseen pumpattavaksi julkisia varoja. Kulttuuri-imagon nostaminen ja profiloituminen kansainvälisesti ovat mitä kannatettavimpia pyrintöjä. Tällainen tavoitteellisuus edellyttää taloudellisia satsauksia. Tältä osin keskustelua jumittaa kuitenkin se, että Guggenheimin olisi tuonut taloudellista hyötyä lähinnä vain Helsingille. Kiivaimmin tässä taloudellisesti motivoituneessa kulttuuripoliittisessa keskustelussa peistä on taitettu kehä kolmosen sisäpuolella ja erityisesti niissä parissa korttelissa, jotka vaikutusvaltaisten keskustelijoiden mielestä ovat yhtä kuin Suomi. Guggenheim varmaankin toisi tullessaan lisää turistivirtaa, mutta siitä hyötyisi lähinnä Helsingin Kauppatorin lähialueet muun Suomen jäädessä mopen osille. Sama pätee myös Guggenheimin vaihtoehtona esitetyn Checkpoint Helsingin osalta, joka kuitenkin rehellisesti ilmoittaa paikallisuutensa jo nimessään.
Guggenheimin ympärillä käytyä keskustelua ja sen taustoja avaa Emilia Palosen artikkeli. Tapaus Guggenheim poikii jatkossakin mielenkiintoisia analyysejä kulttuurin, talouden ja politiikan leikkauspisteessä vellovista intohimoista. Kysymyksiä, joita toivoisi jatkokeskustelussa ruodittavan, voisivat olla, että voiko kaupalliseen konseptiin perustuva monikansallinen toimija aidosti edistää riippumatonta ja/tai kansallista kulttuurituotantoa? Entä kykeneekö Checkpoint Helsingin tapainen museokonsepti sekä tuottaa merkittävää taidetta että jalkauttaa taiteesta nauttimisen uusien kohdeyleisöjen riemuksi ja lisätä kanssakäymistä taitelijoiden ja kansalaisten kesken? Kumpi museokonsepti paremmin profiloisi Suomen kulttuuribrändiä ja millä perusteilla? Ja ehkä kaikkein kovimpana ydinkysymyksenä: toimiiko kulttuuritalous viimekädessä kulttuurin vai talouden logiikalla?
