Presidentinvaaleissa uskonnon käsittely tiivistyy usein kysymykseen siunauksen toivottamisesta uudenvuodenpuheen lopuksi. Ehdokkaiden vastaukset kertovat uskonnon ja vakaumusten paikasta yhteiskunnassa ja pyrkimyksestä liittyä presidenttien jatkumoon.
Sekä presidentillisellä uudenvuodenpuheella että siihen liittyvillä uskonnollisilla viitteillä on pitkä historia. Suomessa presidentin uudenvuodenpuheet vakiintuivat jo ennen toista maailmansotaa.
Ensimmäisen uudenvuodenpuheen piti Pehr Evind Svinhufvud vuonna 1935. Svinhufvudin puhe liittyi hänen vuotta aiemmin aloittamaansa sovinnollisuuden viikkoon. Tarja Halosen jälkimmäistä kautta ja Sauli Niinistöä lukuun ottamatta kaikki presidenttien pitämät uudenvuodenpuheet löytyvät Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilta.
Menneiden presidenttien uudenvuodenpuheet
Vaikka Svinhufvudin ensimmäisessä uudenvuodenpuheessa kansakunnalle annettiin yksilöt ylittävä, jopa ylimaailmallinen merkitys, ei siinä kuitenkaan viitattu Jumalaan tai toivotettu siunausta. Seuraavan vuoden puheessa Jumala kuitenkin jo esiintyi puheen lopussa:
”Olemme hiljaa viettäneet suurta rauhan juhlaa. Ohjatkoon sen kaunis Julistus Jumalan kunniasta, rauhasta maassa ja ihmisten hyvästä tahdosta toimintaamme alkavana vuonna.”
Seuraavana vuonna Svinhufvud toivotti menestystä, mutta jätti Jumalan mainitsematta. Vuodesta 1938 alkaen puheen piti Kyösti Kallio, joka mainitsi Jumalan tai Luojan kaikissa kolmessa pitämässään puheessa. Uskonnollinen kieli oli muutenkin osa Kallion ilmaisutyyliä, ja häntä onkin pidetty Suomen historian uskonnollisimpana presidenttinä. Sota-ajan presidentti Risto Ryti piti kaksi puhetta, joista toisessa hän toivotti ”Korkeimman siunausta” ja toisessa puhui ”Kaitselmuksesta” ja ”Voiton Herrasta”.
Vuonna 1942 uudenvuodenpuheen piti poikkeuksellisesti eduskunnan puhemies Väinö Hakkila (SDP), vuonna 1944 pääministeri Edwin Linkomies (kok.) ja vuonna 1945 kansliaministeri ja tuleva pääministeri Mauno Pekkala (SDP). Jumalaa ei näissä puheissa mainittu tai siunausta toivotettu, mutta Hakkila totesi maankolkkamme kuuluvan ”meille työn ja taistelun ikuisella pyhällä oikeudella”.
Juho Kusti Paasikiven linjaksi muodostui ensin viitata ”Kaitselmukseen” tai ”Jumalan varjelukseen”, mutta kolmesta viimeisestä puheestaan hän jätti nämä viittaukset pois. Urho Kekkonen sen sijaan ei toivottanut Jumalan siunausta tai maininnut muita jumaluuteen viittaavia sanoja koko pitkän presidenttiytensä aikana pitämissään puheissa, vaan toivotti puheidensa lopuksi ”hyvää ja onnellista uutta vuotta”, joihin hän viimeisissä puheissaan liitti myös rauhan tai turvallisuuden toivotuksen.
Tutkija Pekka Niiranen tuo kuitenkin esille julkisen ja yksityisen ulottuvuuden välisen eron Kekkosen uskontosuhteessa: julkisessa roolissaan Kekkonen ei tuonut uskontoa tai vakaumustaan juurikaan esille, mutta henkilökohtaisessa elämässään uskonto oli hänelle merkittävä asia.
Myös Mauno Koivisto jatkoi samalla linjalla, jopa lisäten toivotukseensa aloituksen ”vanhaa tapaa” tai ”perinnettä noudattaen”. Kekkosen ja Koiviston puheissa kyllä esiintyi sana siunaus, mutta täysin sekulaarissa merkityksessä. Myöskään vuoden 1993 puheen pitänyt pääministeri Esko Aho (kesk.) ei poikennut tästä linjasta.
Ahtisaaren presidenttikausi toi muutoksen
Muutos tuli Martti Ahtisaaren presidenttiyden myötä. Ahtisaari esitti virkaanastujaispuheensa päätteeksi toiveen “Jumala suojelkoon Isänmaatamme ja kansaamme.” Hän otti myös ensimmäisenä presidenttinä sitten Paasikiven tavakseen viitata puheensa lopussa Jumalaan. Historiantutkija Ville Jalovaaran mukaan Ahtisaari on todennut, että piti siunauksen toivottamista itselleen luontevana, ja oppineensa aiemmin mutkatonta suhtautumista uskonnollisia kysymyksiä kohtaan suomalaisilta lähetystyöntekijöiltä kansainvälisissä tehtävissään.
Tarja Halonen taas jätti Jumalan siunauksen pois ja hänen lopetuksekseen vakiintui toivottaa ”hyvää alkavaa vuotta”. Halonen oli ensimmäinen kirkkoon kuulumaton presidentti, mikä aiheutti jonkin verran kyseenalaistuksia ja kiistoja – siitä huolimatta, että Halonen suhtautui kirkkoihin ja muihin uskontokuntiin positiivisesti ja asennoitui niihin tärkeinä yhteistyötahoina. Halosen ansiosta Suomessa vakiintui muun muassa valtiovallan ja uskontojohtajien säännölliset tapaamiset.
Vaikka Halonen ei kuulunut kirkkoon, korosti hän kristillistä identiteettiään – kenties myös siitä syystä, että vaalikampanjan aikana hänen syytettiin olevan vakaumuksellinen ateisti. Hän liittyi takaisin kirkkoon presidenttikautensa päätyttyä. Kohut kertovatkin paljon siitä, mitä presidentiltä odotetaan. Kirkkoon kuuluminen ja siunauksen toivottaminen näyttäytyvätkin presidenttien ja presidenttikandidaattien kannalta turvallisilta keinoilta identifioitua asiassa huomiota herättämättömäksi henkilöksi, jolloin poliittista liikkumatilaa on kenties enemmän.
Kyseessä on arvovaltainen perinne, jonka kautta presidentti asettuu edeltäjiensä jatkumoon. Vaalikentillä presidenttikandidaatille toivotuksen esittäminen taas voi merkitä ikään kuin ehdokkaan “presidentillisyyden” tunnustamista.
Sauli Niinistö taas palasi Ahtisaaren linjaan ja lopetti uudenvuodenpuheensa toivottaen kaikille ”hyvää” tai ”onnellista alkanutta vuotta ja Jumalan siunausta”. Niinistön kertoman mukaan ajatus Jumalan siunauksen toivottamisesta syntyi vuoden 2006 presidentinvaalin aikaan, jolloin hänelle tultiin vaalikentillä usein toivottamaan Jumalan siunausta. Hän on sittemmin kuvannut Ville Jalovaaran haastattelussa, että siunauksen toivotus ulottuu pitemmälle kuin uskonkysymyksiin, ja että se välittää arvokkuuden ja levollisuuden tunnetta.
Niinistön kuvaus tuo esiin siunauksen toivottamiseen liittyviä merkityksiä: kyseessä on arvovaltainen perinne, jonka kautta presidentti asettuu edeltäjiensä jatkumoon. Vaalikentillä presidenttikandidaatille toivotuksen esittäminen taas voi merkitä ikään kuin ehdokkaan “presidentillisyyden” tunnustamista.
Kekkosesta lähtien presidenttien linja joko toivottaa tai olla toivottamatta Jumalan siunausta vakiintui. Kekkosta edeltäneiden presidenttien linja saattoi vaihdella puheiden välillä ja myös käytetyt käsitteet saattoivat vaihdella, kun Jumalan sijaan puhuttiin ”Korkeimmasta”, ”Kaitselmuksesta” tai sota-aikana ”Voiton Herrasta”.
Viimeistään Ahtisaaresta lähtien Jumalan siunauksen toivottaminen tai toivottamatta jättämäinen on ollut presidenteille hyvin tietoinen valinta. Siitä on tullut myös kysymys, johon kysytään kantaa presidenttiehdokkailta.
Toisaalta siunauksen toivottaminen liittyy laajempaan kokonaisuuteen siitä, millainen on ehdokkaan tai presidentiksi valitun suhde yhtäältä evankelisluterilaiseen kirkkoon ja sen asemaan ja toisaalta aiempaa monikatsomuksellisempaan yhteiskuntaan. Vastaavina symbolisina ilmauksina voidaan pitää esimerkiksi presidentin aiempaa piispojen nimitysoikeutta tai valtiollisia juhlajumalanpalveluksia.
Vuoden 2024 presidentinvaalien ehdokkaiden näkemykset
Näkemystä siunauksen toivottamiseen on kysytty nykyisiltä ehdokkailta niin Ylen vaalikoneessa kuin Ilta-Sanomissakin. Ylen vaalikoneessa kaikki muut ehdokkaat paitsi vasemmistoliiton Li Andersson ja SDP:n Jutta Urpilainen vastasivat “Kyllä”.
Ilta-Sanomissa vastaajan oli mahdollista olla enemmän tai vähemmän samaa mieltä väitteen kanssa. Andersson oli ainoana täysin eri mieltä, valitsijayhdistyksen Pekka Haaviston kanta oli “ei samaa eikä eri mieltä”, jokseenkin samaa mieltä olivat keskustan Olli Rehn, kristillisdemokraattien Sari Essayah, kokoomuksen Alexander Stubb sekä yllättäen Urpilainen. Täysin samaa mieltä väitteen kanssa olivat perussuomalaisten Jussi Halla-aho, Liike Nytin Harry Harkimo sekä valitsijayhdistyksen Mika Aaltola.
Ehdokkaista Aaltola, Essayah, Rehn ja Urpilainen ovat kertoneet uskovansa Jumalaan, Anderssonin, Haaviston, Harkimon ja Stubbin taas voi tulkita uskovan jollakin muulla kuin suoraan kirkon opettamalla tavalla. Vain Halla-aho on sanonut suoraan, ettei usko Jumalaan.
Selkeimmin henkilökohtaista uskoa esiin tuonut perustelu Jumalan siunauksen toivottamiselle löytyi Essayahilta:
”Kristillinen sanoma tai esimerkiksi Jumalan siunauksen toivottaminen kertoo lausujansa arvomaailmasta ja vakaumuksesta, ja presidentilläkin on uskonnonvapaus eli sen mukaan, mikä on presidentin vakaumus. Itse toivottaisin Jumalan siunausta.”
Myös Stubb, Haavisto ja Urpilainen toivat esiin, että presidentillä on vapaus ratkaista asia oman arvomaailmansa pohjalta. Oman kristillisen arvomaailman sijaan tapaa perusteltiin sillä, että se on kaunis (Stubb), huomioi sekä uskonnollisten että uskonnottomien maailmankatsomukset (Haavisto) tai “ylittää uskontokuntien rajat” (Rehn). Siinä missä edelliset näkökulmat pyrkivät kuvaamaan tavan kaikille sopivana, löytyi Halla-aholta kristinuskon ja suomalaisen kulttuurin yhteyttä korostava näkökulma:
”Luterilaisuus ja kristinusko ovat erottamaton osa suomalaista kulttuuriamme. Perinteet ja rituaalit ylläpitävät yhteisöllisyyttä.”
Vaikka Aaltola ei perustellutkaan kantaansa vaalikoneissa, on hän esittänyt niitä lokakuussa 2022 julkaistussa uskontoa ja politiikkaa käsittelevässä Ilta-Sanomien kolumnissaan:
”Mielestäni [Jumalan siunauksen toivottaminen on] sangen hyveellinen tapa, jolla korostetaan historiallista juonta, jossa Suomi ja suomalaiset ovat tietyllä tavalla toimiessaan kaitselmuksen suojelemia ja siunattuja. Sanat eivät vangitse, vaan muistuttavat pyhistä arvoista.”
Kun Aaltolan tekstiä vertaa muiden ehdokkaiden vaalikonevastauksiin, korostuu siinä jatkuvuus, joka tuodaan myös sananvalintojen kautta.
Urpilaisen kanta oli kenties ehdokkaista vaihtelevin. Hän vastasi Ylen vaalitentissä “ei”, mutta Ilta-Sanomien tentissä taas “jokseenkin samaa mieltä”. Urpilainen tarkentaa Ylen vaalikoneessa:
”Vaikka itse voisin toivottaa Jumalan siunausta, niin vastaan tähän kysymykseen ei, koska katson, että presidentin ei tule välttämättä näin tehdä, vaan päätös riippuu myös kunkin presidentin omasta vakaumuksesta. Itse voisin hyvin päättää tervehdyksen eri vuosina eri tavalla. Joskus voisin toivottaa maahan rauhaa ja ihmisille hyvää tahtoa. Joskus voisin toivottaa uskoa yhteiseen ihmisyyteen ja toivoa Luojamme varjeluksesta. Lyhyt Jumalan siunausta on sekin mahdollinen.”
Jumalan siunauksen toivottamiseen kielteisesti suhtautunut Andersson korosti presidentin tehtävän maallisuutta sekä kansalaisten perusoikeuksia ja moninaisuutta:
”Voi olla, että tasavallan presidentin puheissaan käyttämät kristinuskoon kuuluvat ilmaisut tuntuvat ulossulkevilta niille, jotka eivät lukeudu tähän uskontokuntaan. Julkisen vallan ei pidä suosia eikä syrjiä ketään uskonnon tai uskonnottoman katsomuksen perusteella.”
Andersson siis asettui vastakkaiselle linjalle niiden ehdokkaiden kanssa, joille Jumalan siunaus näyttäytyy kansaa yhdistävänä, näiden katsomuksellisesta taustasta riippumatta. Kiinnostavaa on myös se, että Andersson katsoi Jumalan siunauksen toivottamisen sulkevan ei-kristityt ulos, kun taas Haavisto tulkitsi toivotuksen ottavan huomioon erilaiset maailmankatsomukset.
Kristinuskon symbolit näkyvät yhteiskunnassa
Tavallisesti uskonto ei näy kovin voimakkaasti suomalaisessa poliittisessa keskustelussa, kuten eduskuntapuheissa. Kristinuskon vahva asema ja perinne näkyvät kuitenkin yhteiskunnallisissa ja kansallisissa symboleissa ja tavoissa, joista Jumalan siunauksen toivottaminen presidentin uudenvuodenpuheessa on yksi.
Ville Jalovaara toteaa suomalaisia presidenttejä ja heidän kirkkosuhteitaan käsittelevässä Myrskyä ja mystiikkaa -teoksessa, että presidenttien kirkkosuhteesta on haluttu toisinaan antaa romantisoitu ja siloteltu kuva. Presidentti-instituutioon on liitetty käsitys luterilaisuuden ja isänmaallisuuden tiiviistä yhteydestä.
Vaikka tähän mennessä kaikilla suomalaisilla presidenteillä on joko ollut kristillinen vakaumus tai he ovat kuuluneet kirkkoon, on presidenttien välillä merkittäviä eroavaisuuksia sekä heidän taustoissaan, vakaumuksissaan että suhtautumisissaan uskonnollisiin yhteisöihin. Esimerkiksi Risto Ryti oli kiinnostunut spiritualismista ja teosofiasta. Mannerheim pyysi vaimonsa kuoleman jälkeen muistopalveluksen toimittamista ortodoksisessa pyhäkössä. Kekkosen puolestaan kerrotaan maininneen, että hän eroaisi kirkosta, ellei olisi presidentti.
Presidenttien kirkkosuhteesta on haluttu toisinaan antaa romantisoitu ja siloteltu kuva. Presidentti-instituutioon on liitetty käsitys luterilaisuuden ja isänmaallisuuden tiiviistä yhteydestä.
Kiinnostava kysymys on, että miksi Jumalaviittaukset toi pitkän tauon jälkeen takaisin juuri sosialidemokraattinen presidentti. Tälle voidaan löytää monta selitystä. Esimerkiksi Ahtisaaren kohdalla mainittu henkilökohtainen, myönteinen suhtautuminen uskontoon on niistä yksi. Päivänpolitiikan ulkopuolelta tulleen Ahtisaaren uskontosuhde oli rakentunut eri tavalla kuin häntä edeltäneellä Koivistolla tai seuranneella Halosella. 1990-luvulla evankelisluterilaisen kirkon yhteys valkoisen Suomen perintöön jäi menneisyyteen, ja kirkko otti myös vahvan roolin laman sosiaalisten seurausten paikkaajana.
Nykypäivän suomalaisessa politiikassa suhde kristinuskoon tai evankelisluterilaiseen kirkkoon ei tuota samanlaista jakolinjaa kuin aiemmin, jolloin vasemmiston suhtautuminen kirkkoon oli jännitteisempi. Ahtisaarta voidaan pitää varhaisena esimerkkinä tästä lientymisestä.
Eri presidentit ovat perustelleet Jumalan siunauksen toivottamistaan jatkuvuudella tai arvokkuudella. Yhtä lailla presidentti Koivisto vetosi perinteeseen jatkaessaan Kekkosen siunauksetonta linjaa. Sekä menneiden presidenttien että presidenttiehdokkaiden näkemyksissä Jumalan siunauksen toivottamiseen korostuu tulkinta henkilökohtaisesta vakaumuksen valinnasta. Kristinuskon jalansija suomalaisessa yhteiskunnassa on joka tapauksessa ilmeinen.
FT Jere Kyyrö on Turun yliopistosta keväällä 2019 väitellyt uskontotieteilijä, joka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa LegitRel-tutkimushankkeessa.
YTT Talvikki Ahonen on Itä-Suomen yliopistosta vuonna 2019 väitellyt yhteiskuntatieteilijä, joka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa LegitRel-tutkimushankkeessa.
Artikkelikuva: Tapio Haaja / Unsplash
