Arvio: Jaakko Iloniemi: Maantieteelle emme mahda mitään. Jyväskylä: Docendo. 2015.
Maantieteelle emme mahda mitään on Iloniemen puheenvuoro ajankohtaiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Tavoitteena on laaja katsaus Suomen ja koko Euroopan turvallisuusjärjestelmän muutokseen.
Yksi geopolitiikan keskeisistä opinkappaleista liittyy maantieteen pysyvyyteen. Sitähän jo oikeastaan koko termi geopolitiikka kuvastaa. Suomessa maantiede on ollut historiallisesti pysyvää suhteessa itään, olipa siellä vallassa Venäjä tai Neuvostoliitto.
Ministeri ja pitkän linjan politiikan vaikuttaja Jaakko Iloniemen tuorein kirja Maantieteelle emme mahda mitään on otsikoitu geopolitiikan hengessä. Otsikko on valittu tarkkaan harkiten, onhan siinä historiallisen kaikunsa lisäksi myös pieni vivahdus kliseisyyttä. Se herättää monen lukijan mielenkiintoa – joko hyvässä tai pahassa.
Maantieteelle emme mahda mitään on Iloniemen puheenvuoro ajankohtaiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Tavoitteena on laaja katsaus Suomen ja koko Euroopan turvallisuusjärjestelmän muutokseen.
Perusasioiden äärellä
Iloniemi lähtee liikkeelle perusteista eli Suomen maantieteellisestä asemasta ja suhteesta Venäjään. Kuinkas muutenkaan.
Kirjan alkupuoli on läpileikkaus Suomen lähihistoriaan. Mitään uusia tulkintoja tai oivalluksia Iloniemi ei lukijalle tarjoile, mutta toisaalta hän ei sorru talvisodan sankaritarinoiden tai jatkosodan tulkintojen selittelyyn.
Historiallinen ymmärrys on olennaista, jotta voi hahmottaa turvallisuuspoliittisia kehityskulkuja. Iloniemi käyttää kuitenkin tähän noin puolet kirjastaan. Tämä on harmillista, sillä kirjan luvataan käsittelevän laajempaa kuvaa. Esimerkiksi arktisten alueiden merkityksen kasvu tai kansainvälispoliittisen järjestelmän pelisääntöihin liittyvät muutokset jäävät nyt kovin pintapuoliselle käsittelylle.
Lukijana joutuu odottamaan kovin pitkään, että kone pääsee käyntiin. Eikä se oikein pääsekään. Iloniemi on ottanut kirjan pituutta, noin 200 sivua, ajatellen turhankin kunnianhimoisen haasteen. Hän pyrkii käsittelemään kaikki olennaiset ulko- ja turvallisuuspolitiikan ulottuvuudet Natosta YK:iin ja Venäjästä Euroopan unioniin. Valitettavasti moni hyvin alkanut pohdinta päättyy ennen aikojaan.
Ruotsi-liitto?
Helsingin Sanomissa Unto Hämäläinen otsikoi arvostelunsa kirjasta toteamuksella ”Jaakko Iloniemi suosittelee Suomelle liittoutumista Ruotsin kanssa”. Saadessani kirjan käteeni aloin lukea sitä odottaen tätä kohauttavaa analyysia.
En kuitenkaan sitä löytänyt. Iloniemi kyllä pohtii Ruotsi-yhteistyötä, muttei esitä sitä suosituksena. Hän toteaa kyllä, että puolustusliitto ”olisi olennaisesti uskottavampi ratkaisu kuin nykytilanne”, muttei pidä sitä resursseiltaan riiittävänä. Ainakaan tilanteessa, jossa jouduttaisiin laajamittaisen aseellisen konfliktin kohteeksi.
Suosituksia kirjasta siis on ihan turha etsiä, eikä sellaisten esittäminen taida edes olla Iloniemen tarkoitus. Hän tarjoilee ajatuksia, pitkän linjan diplomaatin mietteitä muuttuvasta maailmanpoliittisesta tilanteesta. Lukijan omalle vastuulle jää, miten hän niitä tulkitsee.
Pääviesti on, että muuttunut tilanne vaatii myös uudenlaista ajattelua. Maantieteen vangiksi ei kannata jäädä, eiväthän Itävalta, Ruotsi ja lopulta Suomikaan jääneet 1990-luvun alussa puolueettomuuden dogmin kahleisiin.
Saksa – Euroopan johtaja
Nato-jäsenyyttä tai Ruotsi-liittoa mielenkiintoisemmat pohdinnat liittyvät Saksan rooliin Euroopan turvallisuuspolitiikassa, sekä EU:n tulevaisuuteen.
Iloniemi pohdiskelee Saksan toisen maailmansodan jälkeistä roolia ja historian vaikutusta saksalaisten halukkuuteen kantaa turvallisuuspoliittista johtajuutta. Vaikka Saksa on noussut vahvan taloutensa myötä Euroopan kiistattomaksi johtajavaltioksi, se on tähän saakka ollut varsin pidättäytyvä aseellisen voiman käytöstä esimerkiksi Afganistanissa tai Libyassa.
Saksan-kysymykseen Iloniemi linkittää vahvasti myös EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitikan sumuisen tulevaisuuden sekä mahdollisen Ison-Britannian EU-eron. Iloniemen mukaan brittien EU-politiikka on historiallisesti vanhan imperiumin kopeutta, halua osoittaa omaa suuruuttaan, mutta koko EU:n kannalta heidän lähtönsä olisi haitallinen.
Pohjoisen ja etelän tasapainon, kuten Iloniemi protestanttisen ja katolisen Euroopan jakolinjaa määrittelee, romuttuminen voisi johtaa entistä vaikeampiin ongelmiin EU:n sisällä. Väestöllisesti EU keikahtaisi Britannian erotessa etelään, vaikka taloudellinen ydin säilyisikin edelleen visusti Keski-Euroopassa.
Iloniemen katse Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen toimintaympäristöön on laajakulmaisempi kuin kirjan otsikko antaa ymmärtää. Suomi on osa EU:ta ja sitä kautta mukana maantieteellistä naapurustoaan laajemmassa kuviossa.
Ukrainan kriisi on osoittanut, että Euroopan turvallisuuspolitiikan perusteet eivät ole olleet selviä. Iloniemi antaa ymmärtää, että Suomen aseman kannalta eurooppalaisempi turvallisuusratkaisu voisi olla edullisempi kuin joko-tai-valinta Naton suhteen. EU:n tulevaisuuden laaja-alaiseen pohdintaan Iloniemi tarjoaa ihailtavan monta tulokulmaa populismista Brexitiin ja nationalismin nousuun.
Pohdinta jää kuitenkin ilmaan, lukijan itsensä jatkettavaksi. Koukkuja ja täkyjä on toki syytä tarjota, jotta oma ajatteluprosessi käynnistyy, mutta hieman enemmän Iloniemeä olisi toivonut evääksi.
Mitä jäi hampaankoloon
Tavoite käsitellä koko eurooppalainen turvallisuusasetelma on kunnianhimoinen ja hieman liian suuri myös Iloniemelle. Perusongelma on siinä, etteivät analyysit etene useinkaan pintaraapaisua pidemmälle. Materiaalia olisi riittänyt kokonaiselle kirjasarjalle.
Lisäksi Maantieteelle emme voi mitään on rakenteeltaan turhan pirstaleinen. Lukuja on hengästyttävät 88 kappaletta ja ne ovat keskimäärin pari kolme sivua pitkiä. Rakenne on lukijan näkökulmasta raskas, jatkuvat otsikot häiritsevät lukuprosessia.
Kliseisestä otsikosta huolimatta kyse ei ole pelkästään suomalaiskansallisen sankarikertomuksen toisinnosta. Iloniemellä ei ole tarvetta sellaiseen, vaan hän pyrkii näkemään asiat laajemmassa kuvassa.
Juuri siksi hänen olisikin pitänyt keskittyä Eurooppa-perspektiiviin. Nimittäin Suomesta, Venäjästä ja turvallisuudesta kirjoitettaessa kliseisiin sortuu helposti, vaikka niitä pyrkisi välttämään.
Kirjan viimeinen luku ”Suomen olemassaolon paradoksi” lähentelee suomalaiskansallista pateettisuutta. Siinä esitetään kolmessa sivussa tarina Suomesta maantieteellisesti vaikeassa paikassa olevana kansakuntana, joka on – osin tuurilla – selvinnyt poliittisista myrskyistä.
Talvisota, sotakorvaukset, siirtoväen asuttaminen ja tulevaisuuden haasteet niputtuvat nätisti yhteen. Iloniemi toteaa, että ”kun kaiken tämän muistaa, tuntuvat suomalaisten tämän päivän huolet kovin keveiltä. Eiköhän niistäkin selvitä – jos tahtoa riittää.”
Lopputulema on siis jotakuinkin otsikon mukainen. Maantieteelle emme mitään voi, joten selviytykäämme parhaamme mukaan. Näin varmasti on niin kauan kuin Suomessa ei uskalleta kyseenalaistaa maantieteellistä determinismiä. Iloniemen innoittamana keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme peruskivistä on syytä jatkaa eri tulokulmista.
