Juutinen & Käkönen: Joko kiekkokaukalon laidat pian rytkyvät?

Arvio: Marko Juutinen & Jyrki Käkönen: Blokkien paluu. BRICS-maiden nousu, USA ja Suomi. Into Kustannus, 2016

Tampereen yliopiston tohtoriopiskelija Marko Juutisen ja Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori Jyrki Käkösen kirja on kertomus kasautumisen ja keskittymisen ikiaikaisesta voimasta kansainvälisissä suhteissa. Kirjan historiallinen lähtökohta on kansainvälisestä hegemonia-asemasta käytävä jatkuva kilpailu, johon osallistuvat valtiot ja niiden strategiset yhteenliittymät.

Kirjan mukaan niin sanottujen BRICS-maiden ryhmä (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) on nopeasti nousemassa haastamaan sitä hegemonia-asemaa, joka toisen maailmansodan jälkeisenä aikana on itseoikeutetusti kuulunut Yhdysvalloille ja sen etupiiriin kuuluville kehittyneille länsimaille.

Kirjan nimi viittaa siihen, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen USA-vetoiselta blokilta on kadonnut vastavoima. Jääkiekkoanalogiaan nojaten kirjassa kuvataan huolella niitä strategisia elementtejä, joiden varaan uuden BRICS-joukkueen kyky haastaa pitkään hallinnutta mestaria perustuu.

Jääkiekkoanalogia saattaa vaikuttaa naiivilta ja päälle liimatulta, mutta se toimii hämmästyttävän hyvin.

Maailma on kirjan mukaan ollut pitkään jonkinlaisessa välitilassa, jossa uutta nousevien kykyjen varaan rakennettavaa haastajajoukkuetta ollaan oltu vasta kokoamassa ja sen pelikirjaa kirjoittamassa. Kirja nostattaa hyvin sitä tunnelmaa, joka viriää tasapäiseksi odotetun mestaruusturnauksen alla.

Jääkiekkoa vai rusettiluistelua?

Jääkiekkoanalogia saattaa vaikuttaa naiivilta ja päälle liimatulta, mutta se toimii hämmästyttävän hyvin. Kansainvälinen jääkiekkoperhe on pieni niin kuin on globaaliin hegemoniaan kykenevien blokkien määräkin, joten turnaukset huipentuvat vääjäämättä jättien iskuun.

Toiseksi niin jääkiekon kuin hegemoniapelinkin takana on suuri raha, ja menestys riippuu taloudellisista resursseista. Kolmanneksi väkivalta kuuluu erottamattomasti kumpaankin lajiin. Neljänneksi myös antikliimaksi on mahdollinen. MM-turnauksenkaan finaaliottelu ei aina ole totinen, ainakaan molempien joukkueiden kannalta, ja sopupelejäkin on pelattu.

Sokerina pohjalla jääkiekkoanalogia paljastaa arkiymmärryksemme petollisuuden tekemällä lukijasta huomaamattaan länsiblokin vankkumattoman kannattajan.

Kirjan teoreettinen viitekehys koostuu Wallersteinin maailmanjärjestysteoriasta ja sitä täydentävästä Organskin vallan syklisen siirtymisen teoriasta. Tätä teoriataustaa vasten kirjassa tarkastellaan huolella molempien pelureiden tulokulmia ja strategisia avauksia globaalin kentän haltuunotoksi.

Kumman joukkueen vilttiketjuun Suomen pitäisi kuulua?

Esimerkkeinä länsiblokin vapaakauppakaavailuita ei kuitenkaan pidetä kovin lupaavina, ja BRICS-maiden Kiina-vetoisista investointi- ja rahoitusohjelmista on vielä ennenaikaista tehdä päätelmiä.

Lisäksi epäilyksiä herättää BRICS-maiden eripuraisuus ketjukoostumusten suhteen: Kiinan ja Intian pelikäsitykset ovat kovin erilaiset, ja Venäjällä on oma yksilösuorituksiin perustuva pelitaulunsa. Huolenaiheena on myös pelisääntöihin vaadittavat muutokset, joissa kansainvälisten järjestöjen, kuten YK:n demokratisoitumisen vaatimus korostuu.

Lukijakuntaa kiinnostavin kysymys on, kumman joukkueen vilttiketjuun Suomen pitäisi kuulua. Tulevan pelin luonne, lopputulos ja Suomen lopullinen rooli siinä jätetään avoimeksi, niin kuin pitääkin.

Lukijalle päänvaivaa

Kirja on varsin kattava kuvaus hegemoniapelin poliittisista, taloudellisista ja sotilaallisista ulottuvuuksista, mutta sen hienoin piirre on, että se antaa runsaasti virikkeitä lukijan omalle ajattelulle. Kirja nojaa oppialansa perinteen mukaan ylätason analyysiin, jossa toimijoita ovat valtiot, niiden liitot ja niiden yli menevät tahot, joskin viittauksia esiintyy myös esimerkiksi rahan tai eliittien valtaan sekä muutamiin valtiomiehiin.

Toimijoita ovat valtiot, niiden liitot ja niiden yli menevät tahot.

Maallikkolukijaa jää tässä riivaamaan näiden tahojen historiallinen jatkumo. Mikä on se järjestyksen voima, joka on kantanut Yhdysvaltojen hegemoniaa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana hallintojen vaihtumisesta huolimatta? Palautuuko se omaa elämäänsä eläviin valtiollisiin ja ylivaltiollisiin järjestelmiin – vai ehkä kapitalistiseen pääoman kasautumisen logiikkaan? Johtavatko jäljet finanssisektorin sylttytehtaalle?

Onko ylimalkaan olemassa mitään järjestystä ilman sitä toteuttavia miehiä ja naisia? Jos ei, niin mikä integroi vaihtuvat ihmiset tähän järjestykseen? Ylisukupolvisen varallisuuden kartuttamisen kiimako? Muun muassa nämä kysymykset jätetään avoimiksi yllyttämään lukijaa kalvavaa tiedonjanoa.

Edellä esitetyt kysymykset luiskahtavat suurelta osin kirjan fokuksen ulkopuolelle, mutta sen sisällä pysyenkin kiinnostunut lukija joutuu epäilemättä työstämään ajattelulleen lisää suuntaviivoja.

Kirjassa vanhan mestarin ja BRICS-haastajan vertailussa nostetaan vahvasti esiin erot suhteessa yhtäältä sosialisaation ja kapitalismin käsitteisiin, ja toisena kantavana teemana on erottelu järjestelmän ja järjestyksen käsitteiden kesken.

Tätä sinänsä pedanttia analyysia voisi täydentää vaikkapa Parsonsin rakennefunktionalistisen yhteiskuntateorian avulla. Sen AGIL-kenttä antaa kirkkaan kuvan yhteiskunnasta, jossa talouden, politiikan sekä virallisen tai epävirallisen normisäätelyn tulee levätä tasapainoisesti perimmäisten arvojen (eli historiallisen syvärakenteen) varassa.

Blokkimaiden arvoperustojen, talousnäkemysten, politiikkaorientaatioiden ja normijärjestelmien sekä niistä syntyvien tasapainoisten järjestysten systemaattinen tarkastelu voisi edistää blokkien sisäisen yhtenäisyyden – tai pikemminkin sen puutteen – arviointia, mahdollistaa pidemmälle menevän vertailun BRICS- ja länsiblokin tavoitteiden välillä ja auttaa järjestyksen ja sitä kantavien järjestelmien syvemmässä ymmärtämisessä.

Analyysinsa perusteella lukija voisi jopa aidosti valita oman suomalaisen puolensa.

Hannu Laurila toimii taloustieteen professorina Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.