Syytökset eliitin kaksinaismoraalista hallitsevat 2010-luvun poliittista retoriikkaa meillä ja muualla. Kaksinaismoraalin kokemus taas on tuonut meille monia tämän hetken poliittisia ilmiöitä. Tärkeimpänä haasteena onkin kuroa kiinni retoriikan ja käytännön välistä ristiriitaa, joka johtaa syytöksiin kaksinaismoraalista.
Englantilainen kirjailija H. G. Wells ihmetteli jo 1930-luvulla Foreign Affairs -lehdessä, miksi valtiot kuvitellaan ihmisiksi, jotka ajattelevat ja toimivat itsenäisesti. Wells kirjoitti:
”Luin artikkelin Ranskasta ja Japanin tavoitteista, Venäjän pyrkimyksistä sekä siitä, mitä Saksa aikoo tehdä. Olen aina ollut skeptinen näiden asioiden suhteen. En ole ikinä onnistunut näkemään kansallisuuksia persoonallisuuksina.”
80 vuoden aikana puhe valtioista tai edes kansakunnista ei ole tullut yhtään tarkkanäköisemmäksi. Edelleen Ruotsi päättää, Venäjä uhkaa ja Kiina suuttuu. Usein jopa länsi esitetään yksilönä, jolla on tunnistettava olemus ja yksi mieli.
Vaikka valtiokoneiston ja sen rajojen sisällä asuvien kansojen monimuotoisuus on itsestään selvää, jopa kriittisessä tutkimuksessa valtiot esitetään yksilöinä.
Kalifornian yliopiston professori George Lakoffin mukaan tällaisten kielikuvien käytöllä voi olla katastrofaaliset seuraukset. Sotilaallinen isku uhkaavana esitettyä valtiota kohtaan näyttää moraalisesti oikeutetulta, koska sen kohteena on ”julma hallitsija”. Todellisuudessa iskuista kärsivät eniten maan kansalaiset, jotka ovat jo valmiiksi itsevaltaisen johtajan sortamia.
Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa kansalaiset, hallitus ja valtio muodostavat edelleen ykseyden.
Myös poliittisesta psykologiasta väitellyt tutkija William Bloom painottaa, että kansainvälisen politiikan tutkimuksessa kansalaiset, hallitus ja valtio muodostavat edelleen ykseyden, minkä seurauksena alan tutkimuksellinen uskottavuus on vääjäämättä koetuksella. Tutkijan kuuluu tarkastella kohdettaan mahdollisimman analyyttisesti ja tarkasti, mikä on ristiriidassa valtioiden henkilöitymisen kanssa.
Kielikuvilla on määräävä rooli, kun sanoitamme valtioiden poliittista todellisuutta. Ne ohjaavat moraalista ja poliittista katsettamme, joka pyrkii hahmottamaan hyvän ja pahan muotoja kansainvälisessä yhteisössä.
Mielikuva pahasta kiinnittyy usein kokonaisiin valtioihin niin vahvasti, että ulkopolitiikan analyyseissa riittää, kun esimerkiksi Turkin poliittista nykykehitystä arvioi tienä Iraniksi, Venäjäksi tai Afganistaniksi.
Vertailulla valtioiden välillä on yleensä totuttu moraalinen ja poliittinen suuntansa. Positiivinen kehitys johtaa länteen, kielteinen kehitys itään.
Kokemus kaksinaismoraalista kansainvälisessä politiikassa
Wellsiä lähes sata vuotta sitten huolettanut käytäntö kuvata valtiot yksilöinä on katastrofaalista myös siitä syystä, että se tuottaa epäoikeudenmukaisuuden kokemusta kansainvälisessä yhteisössä. Miksi meidät nähdään aina niin yksiulotteisena toimijana ja yksinomaan negatiivisessa valossa?
Jatkuva ristiriita moninaisen omakuvan ja ympäristön tarjoaman staattisen peilikuvan välillä voi aiheuttaa häpeää ja positiivista muutoshalua. Kohtuuttomana nähtynä se tuottaa vihaa ja katkeruutta, joka tulee ulos karnevalistisena pyrkimyksenä haastaa kaksinaismoraalisena koettu sisä- tai ulkopoliittinen valtarakenne.
Kaksinaismoraalin kokemus on tuonut meille monia tämän hetken poliittisia ilmiöitä.
Kaksinaismoraalin kokemus on tuonut meille monia tämän hetken poliittisia ilmiöitä, joiden ymmärtämiseksi ei riitä pelkkä populismin käsite. Populismi on väline, ei toiminnan motiivi.
Turkissa valtapuolueen retoriikka ulkopolitiikassa on jo pitkään ammentanut kaksinaismoraalin tunteesta kansainvälisessä politiikassa. Heinäkuisen vallankaappausyrityksen jälkeen Turkissa kysyttiin, miksi EU suhtautuu hätätilaan Turkissa tuomitsevasti, kun Ranskassa julistettu hätätila terrori-iskujen jälkeen saa unionin täyden tuen.
Turkissa myös ihmetellään, miksi kuolemanrangaistuksen ottaminen käyttöön Turkissa tarkoittaisi EU-neuvottelujen katkeamista, kun samaan aikaan EU:n tärkein kumppani Yhdysvallat käyttää kuolemanrangaistusta.
Monet johtavat poliitikot, etupäässä Saksan entinen ulkoministeri Joscha Fischer, Ruotsin entinen pääministeri Carl Bildt ja Yhdysvaltojen entinen puolustusministeri Robert Gates ovat kritisoineet Euroopan unionia Turkin epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Heidän mukaansa kielteinen kehitys Turkissa on reaktio Euroopan tekopyhään politiikkaan, jossa sanotaan yhtä ja tehdään toista.
Taustalla on uskomus, että Recep Tayyip Erdoğan kyllä toimii demokraattisesti ja rakentavasti, jos hän vain saa ymmärrystä ja tukea länneltä. Heti vallankaappausyrityksen jälkeen Bildt kehottikin eurooppalaisia antamaan kaiken tukensa Erdoğanille.
Vastakkaisia tulkintoja
Monet Turkkia seuraavat asiantuntijat tulkitsevat tilanteen aivan toisella tavalla. Turkin poliittinen kulttuuri nousee monesti selittäväksi tekijäksi, kun Erdoğanin poliittisia motiiveja pyritään selittämään: hän on Turkin poliittisen kulttuurin ruumiillistumana.
Taustalla on uskomus, että Turkin poliittinen kulttuuri tuottaa vahvoja, maskuliinisia ja itsevaltaisia johtajia, kuten juuri Erdoğan tai tasavallan perustaja Mustafa Kemal Atatürk.
1920-luvulla Atatürkin tullessa valtaan Foreign Affairs -lehdessä kirjoitettiin, että Turkissa nähdään jälleen tyypillinen turkkilainen ilmiö: vahvan ja vallanhimoisen miesjohtajan nousu valtion johtoon.
Tukholman yliopiston professori Jenny White on puolestaan arvioinut, että Turkin poliittisen kulttuuri muuttumaton piirre on vahvojen miesten valta, ”bigman politics”.
Tulkinta perustuu ajatukseen, että Atatürk ja Erdoğan edustavat turkkilaista jatkumoa, jota hallitsee maskuliininen ja itsevaltaisuuteen johtava hallintotapa. Turkin nykytilanne, jossa maa on mennyt kovaa vauhtia itsevaltaisempaan suuntaan, ei näyttäydy poikkeukselliselta kehitykseltä vaan varsin totutulta politiikalta, business as usual.
Toinen tulkintamalli keskittyy islamin rooliin Erdoğanin itsevaltaistumisessa. Myös tässä tulkinnassa Turkin itsevaltaistuminen oli ennustettava kehityskulku, mutta ei Turkin poliittisen kulttuurin takia vaan poliittisen islamin oletetun epädemokraattisuuden vuoksi.
Tästä näkökulmasta arvioituna uskonnollinen Erdoğan ja maallinen Atatürk näyttävät toistensa vastakohdilta. Yhdysvaltalainen politiikan asiantuntija ja useiden presidenttien neuvonantajana toiminut Aram Bakshian Jr. kuvailee Erdoğania The National Interest -lehdessä ”anti-Atatürkiksi”, jota voisi kutsua Atatürkin ”ilkeäksi kaksoisveljeksi”.
Kolmas hallitseva analyysi Erdoğanista lähtee oletuksesta, että valta korruptoi – niin Turkissa kuin muualla. Erdoğan nähdään johtajana, joka muuttui itsevaltaisemmaksi vallan myötä.
Tässä tulkinnassa Erdoğan ei ole tyypillinen turkkilainen tai islamistinen johtaja vaan universaali arkkityyppi vallan korruptoimasta johtajasta, jolla on hyvin voinut olla hyvät poliittiset tarkoitusperät.
Trump ja Erdoğan – yhteneväinen politiikka, eriävä tulkinta
Poliittisten johtajien motiivien ymmärtämiseksi tarvitsemme mahdollisimman monia tulkintamalleja, joita keskenään ja eri poliittisissa konteksteissa vertailemalla voimme välttää yhden tulkinnan tuottamaa yksipuolista kuvaa, joka on aina paitsi harhaanjohtava myös kohtuuton.
Miltä siis näyttää, jos tulkitsemme esimerkiksi Yhdysvaltain vastavalittua presidenttiä Donald Trumpia samojen tulkintakehysten kautta kuin poliittisena hahmona hyvin samankaltaista Erdoğania?
Poliittisten johtajien motiivien ymmärtämiseksi tarvitsemme mahdollisimman monia tulkintamalleja.
Väitteessä, että Turkin politiikkaa arvioidaan erilaisilla kriteereillä, näyttäisi olevan jotain perää, kun samoja kriteerejä käytetään Yhdysvaltojen politiikan arvioinnissa.
Trump kuvataan lähes yksinomaan poikkeuksellisena johtajana, joka ei ole amerikkalaisen poliittisen kulttuurin ruumiillistuma vaan sen vastakohta – vallitsevan politiikan haastaja.
Jos kuitenkin tarkastellaan, millaisia presidenttejä Yhdysvalloissa on ollut, Trump näyttäytyy hyvin tyypillisenä johtajana. Hän on valkoista ja koulutettua talouseliittiä, joka edustaa kristilliskonservatiivisia, kansallismielisiä arvoja ja tuntee yhteiskunnalliset vaikuttamistavat ja verkostot. Voisi siis hyvin sanoa, että Trump on amerikkalaisen poliittisen kulttuurin ilmentymä, big man.
Jyrkkä uskonnollinen retoriikka ei ole noussut läheskään yhtä vahvaan asemaan analyyseissä Trumpista kuin analyyseissa Erdoğanista. Trumpin vaalikampanjointi Raamattu kädessä ja kristillisen oikeiston vahvalla tuella jää varjoon, kun hänen poliittista nousuaan tai pyrkimyksiään arvioidaan.
Trump näyttäytyy kuriositeettina, joka ei edusta amerikkalaisia arvoja tai poliittista kulttuuria. Näin mielikuva Yhdysvalloista edistyksellisenä ja demokraattisena maana pysyy huolimatta Trumpin vaalivoitosta.
Kaksinaismoraali populismin välineenä
Myös Trumpin poliittinen retoriikka on nojannut väitteeseen Washington-eliitin kaksinaismoraalista, joka on johtanut Yhdysvallat taloudelliseen, poliittiseen ja moraaliseen perikatoon.
Suomessakin populistinen puhe ammentaa kaksinaismoraalin kokemuksesta. Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini kirjoitti hiljattain blogissaan:
”Juurevat Perussuomalaiset ovat olleet aina omiensa puolella. Se pätee etenkin silloin, kun he kokevat, että meitä on kohdeltu kaltoin tai eri tavalla kuin muita puolueita ja niiden poliitikkoja. Kaksoisstandardi etoo.”
Vetoaminen eliitin – edusti se sitten valtapuolueita, kulttuuri- ja talouseliittiä, Euroopan unionia tai hegemonista länttä – kaksinaismoralismiin on retorinen keino, joka on populismin tehokas väline ympäri maailmaa.
Suomessakin populistinen puhe ammentaa kaksinaismoraalin kokemuksesta.
Kaksinaismoralismin syytös löytyy jokaisen populistista puhetta viljelevän poliitikon työkalupakista. Sen avulla myös itse eliittiin kuuluva poliitikko voi asemoida itsensä osaksi väärinymmärrettyä kansaa.
Retoriikan ja käytännön välinen kuilu
Vakiintuneiden puolueiden tärkeimpänä haasteena on kuroa kiinni retoriikan ja käytännön välistä ristiriitaa, joka johtaa syytöksiin kaksinaismoraalista. Saman haasteen edessä on Euroopan unioni.
Jos unionin retoriikka nojaa ihmisoikeuksiin ja vaatimukseen niiden noudattamisesta, mutta käytännössä se solmii pakolaissopimuksen, jonka seurauksena Lääkärit ilman rajoja -järjestö kieltäytyy eettisistä syistä kaikesta EU-rahoituksesta, EU suorastaan kutsuu kaksinaismoraalisyytökset luokseen.
Valtioiden toimintaa pitää arvioida mahdollisimman monitasoisesti, yhteisillä kriteereillä ja tasapuolisesti.
Myös politiikan kommentaattoreilla on vastuunsa kaksinaismoraalisyytösten vaientamisessa. Valtioiden toimintaa pitää arvioida mahdollisimman monitasoisesti, yhteisillä kriteereillä ja tasapuolisesti.
Valtioiden tai edes niiden hallintakoneiston, äänestäjäkunnan tai johtajan toiminta ja arvot eivät ikinä tyhjene yhden muuttujan selitysmalliin. Sellaisen tarjoaminen antaa pontta populistiselle vastareaktiolle ja on jo itsessään populistista analyysia: yksinkertainen ratkaisu monitahoiseen kysymykseen.
Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma valmistelee väitöskirjaa Warwickin yliopistossa politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitoksella.
