Vuoden 2012 maaliskuusta alkaen suomalaisilla on ollut uusi keino vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon valtakunnan tasolla.
Neuvoa-antavan kansanäänestyksen rinnalle omaksuttiin tällöin toinen kansalaisten suoran osallistumisen valtiollisella tasolla mahdollistava instituutio, kansalaisaloite. Tosin kumpikaan näistä instituutioista ei muuta vallanjakoa eikä sitä seikkaa, että eduskunta säätää lait. Sisällöllistä kansalaisaloitetta voidaankin pitää jonkinlaisena kompromissiratkaisuna toisaalta kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä koskevien vaatimusten ja toisaalta parlamentaarisen suvereniteetin periaatteen välillä.
Sisällöllinen (tai epäsuora) kansalaisaloite on käytössä monissa Euroopan maissa ja lisäksi esimerkiksi Yhdysvaltojen itäisissä osavaltioissa. Kokemukset aloitteista ovat olleet sangen vaihtelevia. Joissakin maissa sisällöllisten kansalaisaloitteiden tekemisestä on tehty tarpeettoman vaikeata. Esimerkiksi Espanjassa aloitteen tekemiseksi vaaditaan peräti 500.000 allekirjoitusta, ja vain harvat aloitteet ovat ylittäneet tämän kynnyksen. Toisaalta taas esimerkiksi Italiassa kansalaisten lakialoitteen tekemisen kynnys on hyvinkin matala, sillä aloitteen tekemiseksi vaaditaan ainoastaan 50.000 allekirjoitusta. Tästä huolimatta tai ehkä juuri tästä syystä aloitteet ovat saaneet osakseen hyvin vähän huomiota, ja aloiteinstrumentti on kaiken kaikkiaan jäänyt melko merkityksettömäksi.
Melko vähämerkitykselliseksi taitaa jäädä myös Lissabonin sopimuksen sisältämä EU-laajuinen kansalaisaloite. Aloitteen tekemiseksi vaaditaan peräti miljoona allekirjoitusta vähintään seitsemästä EU-jäsenmaasta. Aloitteet tehdään komissiolle, jonka on otettava kantaa siihen, ryhtyykö se valmistelemaan aloitteen edellyttämää lainsäädäntöä. Aloitteen teon kynnys on sen verran korkea, että vain harvojen kansalaisjärjestöjen on mahdollista sitä ylittää. Samanaikaisesti aloitteiden poliittinen painoarvo jäänee melko vähäiseksi, osittain EU-päätöksenteon monimutkaisuudesta johtuen.
Kuitenkin joissakin Euroopan maissa sisällöllisillä kansalaisaloitteilla on ollut huomattavaa poliittista merkitystä huolimatta siitä, että ne eivät muuta vallanjakoa. Näin on ollut esimerkiksi Puolassa, jossa useita lakiuudistuksia on tehty juuri kansalaisaloitteiden pohjalta. Itävallassa kansalaisaloitteet ovat olleet merkittäviä poliittiseen agendaan vaikuttamisessa ja julkisen keskustelun herättämisessä. Nämä esimerkit osoittavat, että parlamentaarisessa demokratiassa myös ”pehmeämmät” vaikuttamiskeinot voivat olla tehokkaita.
Suomalaisen kansalaisaloitekäytännön pääpiirteet
Suomessa perustuslaki säätelee ainoastaan kansalaisaloitekäytännön yleispiirteet, ja tarkemmat yksityiskohdat on määritelty kansalaisaloitetta koskevassa laissa ja eduskunnan työjärjestyksessä. Nämä yksityiskohtia koskevat säännökset ovat kuitenkin aloitekäytännön kannalta ratkaisevia. Perustuslain mukaan kansalaisaloitteen tueksi tarvitaan 50.000 kannatusilmoitusta, ja kansalaisaloitetta koskevassa laissa niiden keräämisajaksi määriteltiin kuusi kuukautta.
Suomalaisen kansalaisaloitekäytännön erityispiirteeksi muodostui sähköisesti annettavien kannatusilmoitusten mahdollisuus. Suomesta tuli samalla jonkinlainen pioneeri tässä suhteessa, sillä sähköisten kannatusilmoitusten mahdollisuutta ei ole aikaisemmin juurikaan kokeiltu. Mielenkiintoisesti Suomessa omaksuttiin EU-kansalaisaloitteita tiukemmat säännökset verkkotunnistautumisesta. Suomessahan edellytetään niin sanottua vahvaa tunnistautumista verkkopankkitunnusten avulla, kun taas EU-kansalaisaloitteen tapauksessa riittää pelkkä henkilötietojen antaminen. Vahvan tunnistautumisen vaatimus estää melko tehokkaasti epäilyt väärinkäytöksistä, joten ainakin tässä suhteessa tämä oli oikea ratkaisu.
Kun oikeusministeriö vielä tarjosi kannatusilmoitusten keräämiseksi valmiin verkkopalvelun osoitteessa www.kansalaisaloite.fi, kansalaisaloitteiden tekemisestä tuli Suomessa suhteellisen helppoa. Kansalaisaloitteiden tekijöiltä ei edellytetä sellaista jalkatyötä, jota allekirjoitusten kerääminen turuilla ja toreilla vaatisi. Tämä seikka on myös herättänyt huolta siitä, että eduskunta ennen pitkää hukkuu aloitteisiin, joita kansalaiset allekirjoittelevat netissä sen kummemmin asioita miettimättä. Kansalaisaloitteiden eduskuntakäsittelyä koskenut keskustelukin osoitti selvästi, että jotkut kansanedustajat säikähtivät kansalaisaloitesivustolla vireillä olevista kymmenistä aloitteista.
Tosin näyttää siltä, että nettiallekirjoitustenkin kerääminen määräajassa edellyttää jonkinmoista kampanjointia tai ainakin aloitteen saamaa runsasta julkista huomiota. Lisäksi nähtäväksi jää, lopahtaako kansalaisaloitteiden ympärillä tapahtuva kansalaisaktivismi alkuinnostuksen jälkeen. Tähän asiaan vaikuttaa varmasti se, millaiseksi aloitteiden käsittely eduskunnassa muodostuu.
Kansalaisaloitetta koskeva lainsäädäntö ei sisältänyt tarkkoja vaatimuksia sen suhteen, miten eduskunta käsittelee aloitteet. Tästä johtuen näistä aloitekäytännön kannalta ratkaisevista vaiheista keskusteltiin vasta sen jälkeen, kun ensimmäinen, turkistarhausta koskeva, aloite oli jo jätetty eduskunnan käsiteltäväksi. Asiasta ehtikin muodostua pienimuotoinen poliittinen kohu, jota ruokki erityisesti pääsihteeri Seppo Tiitisen lausunto. Tiitisen mukaan kansalaisaloitetta koskevan perustuslakikohdan perusteluissa esiintynyt kansalaisaloitteen ja 100 edustajan aloitteen välinen rinnastus oli ”varomaton”. Hän piti myös kansalaisaloitteeseen kohdistuvia odotuksia liian suurina, ja korosti eduskunnan enemmistön tahdon merkitystä. Tämä lausunto provosoi erityisesti kansalaisaloiteaktivisteja sekä tekeillä olevien aloitteiden taustalla olevia tahoja.
Puhtaasti proseduralistisesta näkökulmasta kansalaisaloitteiden käsittelytavasta päättäminen ei ehkä mennyt aivan ihanteellisessa järjestyksessä, sillä asiakysymyksiä koskevat näkemykset saattoivat heijastua menettelytapoja koskeviin näkemyksiin. Tällaista oli havaittavissa sekä kansalaisaloitteiden merkitystä korostavissa että eduskunnan harkintavaltaa korostavissa puheenvuoroissa. Toisaalta esillä olleet asiakysymykset myös konkretisoivat sitä, minkälaisia kysymyksiä aloitteet voivat tuoda eduskunnan käsiteltäviksi.
Joka tapauksessa selväksi tuli se, ettei kansalaisaloitetta voida täysin rinnastaa minkäänlaisiin eduskunta-aloitteisiin. Erityiseksi kiistakysymykseksi muodostui se, voidaanko valiokuntia edellyttää tekemään aloitteista mietintö. Tässä päädyttiin jonkinlaiseen kompromissiin, sillä suoranaista velvoitetta ei ohjeistukseen sisällytetty. Kuitenkin haluttiin varmistaa se, etteivät aloitteet ”hautaudu” valiokuntiin. Tästä syystä edellytettiin, että valiokunnat ilmoittavat aikomistaan toimenpiteistä aloitteen tekijöille puolen vuoden sisällä.
Voivatko kansalaisaloitteet parantaa edustuksellisen demokratian laatua?
Parhaimmillaan sisällölliset kansalaisaloitteet tuovat esille sellaisia poliittisia kysymyksiä, joita puoluevetoisessa edustuksellisessa järjestelmässä ei muutoin tuotaisi käsiteltäviksi, ainakaan parlamentaarisilla foorumeilla. Se, että kaksi ensimmäistä menestyksekästä aloitetta koskee eettisiä ja moraalisia kysymyksiä kuten turkistarhausta ja homoliittoja, ei sinänsä ole ihme. Tällaiset kysymykset aiheuttavat usein hajaannusta puolueiden sisällä, ja siksi ne voivat vältellä niiden esille ottamista.
Sisällöllinen kansalaisaloite ei lähtökohtaisesti muuta parlamentaarisen suvereniteetin periaatetta, mutta parhaimmillaan se voi parantaa parlamentaarisen keskustelun laatua ja lähentää kansalaisia edustukselliseen päätöksentekoon. Vertailevasta näkökulmasta tarkasteltuna suomalaisten kansalaisaloitteiden saama kohtelu eduskunnassa ei ole erityisen huonoa. Tosin tätä ei välttämättä pidä ottaa kovinkaan mairittelevana arviona, sillä kansalaisaloitteita koskevissa menettelytavoissa olisi paljon parantamisen varaamelkein kaikkialla, missä ne ovat käytössä. Kansalaisaloitekäytännöt ovatkin monessa suhteessa jääneet puolitiehen.
Suomessa kansalaisaloitteen valiokuntakäsittelyssä mahdollisesti käytettävät julkiset kuulemiset voisivat lisätä valiokuntatyöskentelyn avoimuutta yleisemminkin. Vaikka valiokuntatyöskentelyn ei-julkisuudelle on hyviäkin perusteita, kansalaisten ymmärrys eduskuntatyöskentelyn luonteesta voisi lisääntyä, mikäli pyrittäisiin edes osittaiseen avoimuuteen. Kansalaisaloitteiden käsittely voisi toimia tässä suhteessa hyvänä pilottihankkeena, jonka avulla kansalaiset saisivat käsityksen lainsäädäntöprosessiin liittyvästä deliberaatiosta. Näin kansalaisaloitteilla voisi olla positiivinen vaikutus siihen, minkälaisena edustuksellinen päätöksenteko näyttäytyy kansalaisten silmissä.
