Uutuuskirja näyttää vaikeatajuisena ja elitistisenä pidetyn filosofin ruohonjuuritason valistustyössä.
Theodor W. Adorno: Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta (1949–1963), suomentanut Taneli Viitahuhta (2025) Tutkijaliitto, 288 s.
Toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa henkisistä uudistumispyrkimyksistä ei ollut pulaa. Valtaosan huomiosta veivät natsiajan Saksassa viettäneet ”sisäiset emigrantit” todellisten maanpakolaisten päästessä ääneen eritysesti Die Wandlung -lehdessä. Lehti ilmestyi miehityshallinnon aikana 1945–49 ja tutustutti saksalaiset ajattelijoihin, joiden teokset oli kielletty Hitlerin Saksassa tai jotka oli ajettu maanpakoon poliittisten mielipiteidensä tai juutalaisten sukujuuriensa takia.
Filosofi Theodor W. Adorno (1903–69) olisi hyvin voinut kuulua näihin kirjoittajiin. Adornon panos Saksan uudistamiseen alkoi kuitenkin vasta vuonna 1949 tämän palattua synnyinmaahansa 15 vuoden maanpakolaisuuden jälkeen. Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta on kokoelma Adornon esitelmiä Länsi-Saksassa vuosilta 1949–63. Vuonna 2019 ilmestyneestä saksankielisestä alkuteoksesta on mukaan valikoitu yhteiskunnallisia kysymyksiä, erityisesti kasvatusta ja autoritaarisuutta, käsittelevät puheenvuorot.
Adorno tunnetaan erityisesti Valistuksen dialektiikan (1947) ja Minima Moralian (1951) kaltaisista filosofisista teoksista, joissa hän kritisoi modernia länsimaista yhteiskuntaa monimutkaisella ja -tulkintaisella tavalla. Mutta oliko Adorno sittenkään niin vaikeaselkoinen ja elitistinen yhteiskuntakriitikko kuin tavataan ajatella? Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta ilmentää konkreettista valistustyötä mitä erilaisimmille yleisöille. Se antaa aihetta vallitsevan mielikuvan kyseenalaistamiseen.
Adorno-renessanssi
Kokoelma on merkittävä useasta syystä. Alkuteokseen kuuluva, mutta itsenäisenä julkaisuna jo ennakkoon ilmestynyt ja aiemmin suomennettu Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin (1967) toi Adornon nimen saksalaisten huulille ensi kertaa vuosikymmeniin.
Se auttoi heitä ymmärtämään muukalaisvihamielisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen nousua ja kysymään, oliko kuuluisa menneisyydenhallinta (Vergangenheitsbewältigung) sittenkään onnistunut rokottamaan maata äärioikeistolaisuutta vastaan. Esitelmä teki Adornon niin sanotusta ”kriittisestä teoriasta” tunnetun myös Greta Thunbergin sukupolven keskuudessa niin Saksassa kuin kansainvälisesti.
Autoritaarisen oikeistopopulismin voimistuessa on ollut nähtävissä uutta akateemista kiinnostusta Adornoon. Hänelle omistettujen tutkimusten virta käy vuolaampana kuin aikoihin.
Autoritaarisen oikeistopopulismin voimistuessa on ollut nähtävissä uutta akateemista kiinnostusta Adornoon. Hänelle omistettujen tutkimusten virta käy vuolaampana kuin aikoihin, ja vastikään aloitti toimintansa Journal of Adorno Studies. Innostusta on voinut havaita myös Suomessa, mistä osoituksena useat uudet Adorno-suomennokset.
Jotain Adornon paluusta parrasvaloihin kertoo se, että jopa Al Gore, entinen Yhdysvaltain varapresidentti, viittasi viime keväänä Adornon tutkimuksiin kritisoidessaan Donald Trumpin hallinnon fasistisia piirteitä. Gore kehui Adornon sodanjälkeistä pyrkimystä suorittaa juuri luhistuneelle natsi-Saksalle ”moraalinen ruumiinavaus”. Gorea seuraten käsillä olevaa kokoelmaa voisi luonnehtia Adornon yritykseksi tehdä nuorelle Länsi-Saksalle moraalinen terveystarkastus.
Saksalainen Kultur
Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta osuu yksiin Konrad Adenauerin, Länsi-Saksan ensimmäisen liittokanslerin valtakauden kanssa (1949–63). Näitä vuosia pidetään taloudellisen nousukauden ja henkisen pysähtyneisyyden aikana. Toki tällöinkin oltiin tietoisia siitä sivistyksellisestä tyhjiöstä, jonka Hitlerin barbaria kirjarovioineen oli kovertanut maan hengenelämään. Ajalle tyypillisiä muutosehdotuksia olivat vetoomukset paluusta saksalaisen humanismin kultakauteen (1770–1830) ja sen sivistysihanteisiin.
Adorno oli hyvin tietoinen sodanjälkeisen Saksan henkisestä kriisistä, jota hänen mukaansa entisestään pahensi perinteitä ylenkatsova ja epämääräisen ajanmukaisuuden nimeen vannova modernisaatiovimma. Adorno kuitenkin vieroksui nostalgisia humanismijulistuksia. Niistä oli vähän apua niin natsimenneisyyden ymmärtämisessä kuin uusnatsismin hillitsemisessä, jonka tarvetta vuosien 1959–60 ”hakaristiepidemia” alleviivasi.
Adorno oli hyvin tietoinen sodanjälkeisen Saksan henkisestä kriisistä, jota hänen mukaansa entisestään pahensi perinteitä ylenkatsova ja epämääräisen ajanmukaisuuden nimeen vannova modernisaatiovimma.
Vielä pahempaa, holokausti oli kyseenalaistanut itse humboldtilaisen kasvatusihanteen, ajatuksen, että korkeakulttuurin kultivoima yksilö olisi immuuni kaikenlaiselle barbarialle. Jos natsipyövelin oli mahdollista aidosti ”ymmärtää Brucknerin sinfonioita”, ei ollut takeita siitä, että Wilhelm von Humboldtin nimeen yhdistetty Bildung sinällään toimisi pidäkkeenä natsien hirmutekojen kaltaisille toimille.
Kaikesta huolimatta Adornokin pyrki tradition jatkamiseen. Häntä eivät inspiroineet niinkään vanhat ideaalit kuin niissä piilevät kriittiset mahdollisuudet. Näihin kuului esimerkiksi ajatus monitieteellisestä kasvatuksesta (studia generale), joka parhaimmallaan tarjosi ihmisille kokonaiskuvan kapea-alaistuneiden tieteiden pirstomassa maailmassa.
Toinen käyttämätön potentiaali löytyi Johann Wolfgang von Goethen ja Georg Wilhelm Friedrich Hegelin teoksista. Niiden mukaan täysipainoinen ihminen ei vastoin humboldtilaista uskomusta kasvanut niinkään ylevien hengentuotteiden kuin aitojen ihmiskontaktien ympäröimänä.
Yhdysvaltalainen culture
Tästä oli paremmin perillä yhdysvaltalainen culture, jonka luonnetta Adorno erittelee paikoin yhtä hienovaraisesti kuin poliittisen ajattelun klassikko Alexis de Tocqueville teoksessa Demokratia Amerikassa (1835). Kokoelma sisältääkin Adornon myötämielisimpiä mietintöjä USA:sta, johon hän tunnetusti suhtautui melkoisen ristiriitaisesti.
Adornon mukaan culturen ihannoima kyky sopeutua ja pärjätä vallitsevissa olosuhteissa kannusti vääränlaiseen joustavuuteen, joka pahimmillaan altisti jopa alistumiseen autoritaariselle politiikalle. Saksalainen Kultur taas ruokki sokeista pisteistään huolimatta tervettä itsepäisyyttä asettumalla, ainakin ajatuksen tasolla, tällaista mukautumista vastaan.
Adornon mukaan culturen ihannoima kyky sopeutua ja pärjätä vallitsevissa olosuhteissa kannusti vääränlaiseen joustavuuteen, joka pahimmillaan altisti jopa alistumiseen autoritaariselle politiikalle.
Toisaalta yhdysvaltalaisen toiminnallisuuden tuottama vauraus edisti ihmisten välistä aitoa ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta. Näin se oli valovuosia edellä saksalaista sisäänpäin kääntynyttä henkistymistä, joka äärimmillään (kuten edellä mainitun natsipyövelin kohdalla) johti täydelliseen todellisuudesta vieraantumiseen.
Vaikka taloudellinen voitontavoittelu läpäisi yhdysvaltalaisen yhteiskunnan, seurauksena ei ollut ihmisten jämähtäminen ”omien etujensa rajallisuuteen”. Syvään juurtuneet demokraattiset perinteet takasivat, että maa oli Saksaa paljon vähemmän altis autoritarismille, olkoonkin että fordistisen kapitalismin paine piti tällaista uhkaa yllä kaikkialla.
Yksinkertaisempi Adorno
Teemoiltaan Adornon esitelmät eivät juuri poikkea hänen filosofisista kirjoistaan: kapitalismin valuviat, kesytetyt kulttuurituotteet ja demokratian hauraus. Adornon kirjoja kuitenkin hallitsee klassisen saksalaisen filosofian (Immanuel Kant ja Hegel) käsitteistö ja 1900-luvun alun musiikillisen avantgarden inspiroima tyyli. Onkin helppoa yhtyä Jukka Koskelaisen harmitukseen teoksessa Viisi matkaa Saksan sieluun, että Adornon ”moni lause pitää lukea kolmeen kertaan”.
Esitelmöidessään Adorno yksinkertaistaa ilmaisuaan, ja kuten suomentaja Taneli Viitahuhta kirjoittaa mainioissa jälkisanoissaan, usein ”tuulitakkiin pukeutuneena”. Julkiset puheenvuorot näyttävät Adornon yhteiskuntakritiikin uudessa valossa ja toimivat samalla hyvänä ponnahduslautana tämän ajatteluun tutustumisessa.
Julkiset puheenvuorot näyttävät Adornon yhteiskuntakritiikin uudessa valossa ja toimivat samalla hyvänä ponnahduslautana tämän ajatteluun tutustumisessa.
Alkuperäisteoksen toimittanut Michael Schwarz korostaa, että Adornon puheet olivat harvoin suorasukaisen poliittisia, saati minkäänlaisia ohjelmajulistuksia. Niiden tarkoitus oli toimia katalyyttina yleisön itsenäiselle pohdinnalle, puhuipa Adorno sitten Hessenin korkeakoulupäivillä, Reininmaa-Pfalzin kansalaiskasvatusinstituutissa tai Darmstadtin kaupunginteatterin lavalla.
Esitelmöintityyli oli tämän mukaista. Adorno pyrki huomiomaan kuulijoiden lähtötason ja ruokkimaan keskustelua. Yllättyipä hän jopa itsekin siitä, että hänen sanomansa tuntui välittyvän paremmin puhuttuna kuin luettuna.
Huomioita ja varauksia
Adornon julkisilla puheenvuoroilla oli tärkeä rooli saksalaisten vähittäisessä muuttumisessa kriittisemmiksi maansa lähihistoriaa kohtaan. Niiden roolia ei silti pidä ylikorostaa. Siinä missä Adornon esitelmät valoivat perustaa vuoden 1968 kulttuurimurrokselle, niin tekivät myös muutokset esimerkiksi koulujen historianopetuksessa.
Kuten historiantutkija Daniela R. P. Weiner osoittaa teoksessaan Teaching a Dark Chapter, vuosien 1959–60 ”hakaristiepidemian” seurauksena kouluissa otettiin käyttöön uudet kurssikirjat, joiden aiempaa perusteellisempaa selontekoa kolmannen valtakunnan kauheuksista lukivat myös tulevat opiskelijaradikaalit.
Ei myöskään ole totta, että varhainen Länsi-Saksa olisi ollut sellainen henkinen autiomaa, jonka vasta Adornon kaltainen legendaarinen paluumuuttaja olisi ravistellut hereille. Uudempi tutkimus on korostanut, että menneisyyteen katsovan nostalgian ohella maassa oli laajaa innostusta ruohonjuuritason demokraattiseen kansalaisuuteen ja maan oman demokraattiseen tradition elvyttämiseen.
Adornon julkisilla puheenvuoroilla oli tärkeä rooli saksalaisten vähittäisessä muuttumisessa kriittisemmiksi maansa lähihistoriaa kohtaan. Niiden roolia ei silti pidä ylikorostaa.
Viimeaikainen kiinnostus Adornoa kohtaan selittyy sillä, että hänellä koetaan olevan tärkeää sanottavaa meidän ajallemme. Uudemmassa Adorno-tutkimuksessa tämä näkyy jo lähes pakolliseksi liturgiaksi muodostuneessa polemiikissa Jürgen Habermasia, Adornon kuuluisinta oppilasta kohtaan, jonka vankkumaton usko demokratiaan ja järkiperäisen keskusteluun nähdään naiivina optimismina.
Vaikka näiden kritiikkien soisi olevan vähemmän mustavalkoisia, ajat ovat silti kiistatta muuttuneet 1980-luvusta, jolloin Habermas totesi teoksessaan The Philosophical Discourse of Modernity, ettei Adornon synkkyys ”ole enää omamme”.
Onko autoritaarinen politiikka modernille länsimaiselle yhteiskunnalle sisäsyntyinen, alati läsnä oleva uhka, kuten Adorno uskoi, vai pikemmin, habermasilaisittain, satunnainen toimintahäiriö? Adorno on ajankohtainen, koska kysymykseen ei ole tällä hetkellä olemassa selvää vastausta.
FT Mikko Immanen toimii Akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa, jossa hän tutkii saksanjuutalaisten emigranttien näkemyksiä natsismin jälkeisestä Saksasta (ProGe).
Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta (1949–1963) -teoksen suomentaja Taneli Viitahuhta on Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.
Artikkelin kuvituskuva: Justus Beckerin ja Oğuz Şenin Theodor Adornoa esittävä muraali Frankfurtissa. Kuva: Vysotsky / Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0
