Amerikkalaistoimittajan suorasanainen kirja paljastaa tiedusteluväen omakuvan. CIA:n tarkoituksena oli selittää maailmaa – mutta sen tehtäväksi tuli maailman muuttaminen.
Tim Weiner: The Mission: The CIA in the 21st Century. William Collins, London 2025.
Rikostoimittajana aloittanut Tim Weiner tuo The Missionissa valokeilaan toistasataa CIA:n (Central Intelligence Agency) tiedustelun edustajaa. Ainutlaatuisten lähteidensä ansiosta The Missionista hahmottuu Yhdysvaltain tiedusteluväen omakuva. Tuloksena on kirjan mittainen skuuppi ihmisistä organisaatiossa, joka toimii lain tällä ja tuolla puolen.
Lähes kaikki kirjan alaotsikot ovat sitaatteja CIA:n entiseltä ja nykyiseltä henkilöstöltä. Jokainen lähde nimetään. Weineriä luottamuksellisella tiedolla muonittaneiden lähteiden avoimuus on poikkeuksellista. Kirjailija selittää haastateltaviensa uskoutumista ajoituksella: Weinerin käynnistettyään tutkimuksensa 1990-luvulla kylmän sodan päätyttyä, tiedustelupalvelu oli vailla suuntaa ja sitä palvelleet avautumisen tarpeessa.
Weinerin mukaan tiedusteluyhteistyö on syventynyt lännessä. Samanaikaisesti liittovaltion hallinnon ja tiedustelupalvelun yhteistyö on tulehtunut. Silti amerikkalaisiin turvaudutaan entistä enemmän meillä ja muualla – lännen johtajavaltion epävakaudesta ja sen tiedusteluviranomaisen paikoin kyseenalaisestakin lähimenneisyydestä huolimatta.
Viimeisimmissä haastatteluissaan Weiner oli tiedusteluväelle jo tuttu nimi. The Mission on jatkoa National Book Award -palkittulle CIA:n varhaishistoriaa läpikäyneelle kirjalle Legacy of Ashes, jonka tekijän pitkäaikainen työnantaja The New York Times nimesi vuoden kirjaksi vuonna 2007. Salaisuuksien verhon taakse katsomisesta tuli toimittajan missio: hän luonnehtii CIA:ta kutsumuksekseen – muttei toimeksiantajakseen. Jo vuonna 1977 annetun ilmoituksen mukaan CIA:laiset eivät esiinny toimittajina.
Ideologinen jalkaväki johtaa läntistä tiedusteluyhteistyötä
Kirjailija John Le Carrén romaanissa Tinker Tailor Soldier Spy todetaan ”salaisen palvelun olevan ainoa todellinen ilmaus kansakunnan luonteesta”. The Mission paljastaakin Yhdysvaltain kätketyt kasvot. Rikokset maan oikeusjärjestyksen ulkopuolella ovat ”CIA:n tavaramerkki”.
Amerikkalaisuuden ideologinen jalkaväki on aina tehnyt työtä käskettyä julkisuudelta salassa: ”Jokainen presidentti Trumanista lähtien on komentanut CIA:n ratkaisemaan aseilla ja rahoilla kansojen kohtaloita, kun merijalkaväkeä ei ole voitu käyttää”, Weiner toteaa.
Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut.
Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut. Lähteitä rekrytoidaan ja operaatioita suunnitellaan sekä toimeenpannaan yhdessä.
Erikoisoperaatioiden osaston johtaja kenraali Stanley McChrystal luonnehtii uutta tiedusteluyhteistyötä ”kansakuntien verkoston” syntynä, joka vasta palautti CIA:lle sen aiemman erityisaseman. Amerikkalaisille antelias tiedonjako taas on ennen muuta keino pehmittää yhteistyöhaluttomia valtioita. Viimeaikaisinta Nato-liittolaisten tiedusteluyhteistyötä on lujittanut etenkin CIA:laisten toiminta Ukrainassa, mitä salaisten operaatioiden johtaja Tom Sylvester luonnehtii ”parhaaksi investoinniksi hallinnoltamme koskaan”.
Puhutteleva esimerkki Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisen kasvaneesta vaikutusvallasta onkin Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n uudistaminen CIA:n armosta vuonna 2014. Weiner kirjoittaa venäjämielisiksi katsottujen puhdistuksen olleen ehto luottamuksen rakentamiselle Yhdysvaltoja kohtaan. Seurauksena yli 90 prosenttia Ukrainan turvallisuuspalvelun johdosta irtisanottiin. Tämä antoi johtaja Valentyn Nalyvaichenkon mukaan sysäyksen laitoksensa ”nopealle ja ammattimaiselle uudelleenrakentamiselle”.
Mikään epäinhimillinen ei ole vierasta CIA:lle
Kylmän sodan päätyttyä ylivoimaiseen asemaan nousseen Yhdysvaltain tiedustelupalvelu oli ylenkatsottu ja alibudjetoitu. Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt. ”Kukaan ei voi olla mahtava ilman mahtavaa vihollista”, tarpeettomuuden tunteesta kärsivä tiedusteluväki valitti.
Terrorisminvastainen sota oli keskustiedustelupalvelun arvonnousun aikaa. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen kansakunta kääntyi tiedusteluväen puoleen kuin pelastajaan. CIA:n rahoitus kolminkertaistettiin. Kolmen miljardin budjetista kolmasosa jyvitettiin vastaterrorismiohjelmaan, jonka henkilöstömäärä oli suurimmillaan toista tuhatta. Weiner esittää lyhyessä ajassa salaisten operaatioiden lukumäärän kasvaneen selvästi suuremmaksi kuin mitä CIA kumppaneineen kohdisti aikanaan Neuvostoliittoon.
Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt.
Tiedustelupalvelu määrättiin käymään salaisia sotia, kun uudeksi missioksi tuli presidentti George W. Bushin määräyksestä ”kaaoksen luominen Lähi-itään”. Tiedustelu ja vastatiedustelu poistuivat muodista. Vihollisen tuntemista tärkeämmäksi tuli sen tappaminen.
CIA:n valtuuksia laajennettiin ja johtaviin asemiin astuivat häikäilemättömimmät: tiedonhankkijoista tuli ”nojatuolikiduttajia”, toimistojen analyytikoista laittomien vankiloiden pyörittäjiä ja taustavaikuttajista salamurhien suunnittelijoita.
Ennenkuulumaton aloite salamurhaosaston perustamisesta otettiin vastaan suopeasti presidentin kansliassa. Weiner sanoo salamurhan olleen ”latautunut ilmaus” CIA:ssa, mutta tuolloin se alettiin ymmärtää ”ennakoivana itsepuolustuksena”. Vastaterrorismiohjelmaa johtanut Enrique Prado avaa mahdollisia menettelytapoja: ”Jos joku sattuisi putoamaan parvekkeelta, se vasta olisi sääli”.
Kansallisella turvallisuudella perusteltiin kuulusteltavien kidutusta
Vankilaverkoston rakentamisesta vastasi epistemologiasta väitellyt Vietnamin sodan veteraani Jim Cotsana. Hän arvioi kidutuksen välttämättömäksi: ”Jos meidän ajatelleen tehneen jotain laitonta tai moraalitonta, pystymme kyllä elämään sen kanssa”.
CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa. ”Paska juttu…videoiden perusteella saattoi luulla meidän kaikkien olevan psykopaatteja, mitä emme tietenkään halunneet”, kommentoi vastaterrorismiosaston johtaja Jose Rodriguez.
CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen, kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa.
Vihreän valon näyttäminen Irakin hyökkäyssodalle jäi maineen tahraksi: tilannearvio oli perustunut Kairossa kidutuksella saatuun tunnustukseen Ibn al-Sheikh al-Libinilta – lähde arvioitiin myöhemmin epäluotettavaksi. Tämä alkujaan Afganistanissa amerikkalaisten avustuksella neuvostojoukkoja vastaan taistellut islamisti katosi pian kartalta: al-Libin kuoli vankeudessa Libyassa vuonna 2009.
Ihme kyllä, CIA ei aavistanut menettelytapojensa aiheuttavan kaunaa kohdemaissa. Sivullisuhrit Afganistanissa olivat liikaa kenraali McChrystalille, joka varoitti ”meidän häviävän tämän helvetin sodan ellemme lakkaa tappamasta siviilejä”. Sotilasvoimaa tehokkaammaksi katsottiin lopulta vihollisen korruptointi setelisalkuilla. Ken Stiles taustoittaa ratkaisua julkisella mielipiteellä: ”Amerikkalaiset eivät piittaa, vaikka CIA kävisi siellä salaista sotaa, sen sijaan he välittävät, jos maassa on 50 000 amerikkalaissotilasta”.
Hyvä paha CIA
Moraalittoman CIA:n henkilöstön moraalisena kompassina Weiner näkee uskollisuuden missiolle. Vaikka vastatiedustelun johtaja James Olson sanoo uransa olleen ”valehtelua, huijaamista, varastamista, manipulaatiota ja pettämistä” niin kumma kyllä hän ei arvostele työnantajaansa. Kansallisen turvallisuuden näkökulma hallitseekin tiedusteluväen ajattelutapaa. Tällainen raison d’état sallii amerikkalaisiin arvoihin vetoavan CIA:n ”työskentelevän kenen tahansa käsiinsä osuvan rikollisen ja turmeltuneen huoran kanssa”, kuten diplomaatti Mike Metrinko toteaa.
Weiner havaitsee liittovaltion hallinnon ja tiedusteluviranomaisen yhteistyön jännitteiseksi. Useat presidentit Richard Nixonista lähtien ovat panetelleet CIA:ta vasemmistolaiseksi. Tiedusteluväen ”kaappiliberaalit” olivat epäsuosiossa etenkin vuosituhannen vaihteessa, jolloin CIA:n olemassaolo oli vaakalaudalla: republikaanienemmistöisen senaatin tiedusteluvaliokunnassa keskusteltiin tiedusteluviranomaisen lakkauttamisesta vuonna 2004.
Yhteistyön tulehtumisen taustalta löytyvät intressit ja ideologiat mutta myös valta. CIA on määrätietoisesti tavoitellut epämieluisten liittovaltion hallintojen kaatamista laskelmoiduilla tietovuodoilla ”tarkoituksenaan presidentin mustamaalaaminen ja vaalitappion aiheuttaminen”. CIA sekaantuu vaaleihin myös palvelemassaan valtiossa.
Vihollinen – ja myös CIA – on tunnettava
The Mission on hienostunut hyökkäys Yhdysvaltain hallitusta vastaan, jonka istuvan presidentin Weiner määrittelee maan suurimmaksi turvallisuusuhkaksi. Lukijalle luovutetaan kirjassa tietoja, jotka ovat omiaan vaarantamaan tekijänsä kansalaisuusvaltion suhteita ulkovaltoihin. Weinerillä on selvästi suojelijansa, sillä vähäpätöisempi toimittaja joutuisi vastaavanlaisesta vaikeuksiin.
Niin CIA:n kuin Neuvostoliiton tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu KGB:n kanssa tekemisissä ollut kirjailija-toimittaja Jan Guillou on luonnehtinut tiedustelupalveluja vaikeaksi aiheeksi, koska salattua tietoa tutkiva erehtyy helposti. Tosiasioihin uskominen on vaikeaa tilanteessa, jossa pelataan väärällä tiedolla. Taitavan vakoojan tapaan Weinerin on onnistunut luoda luottamus lähteisiinsä. Seurauksena lukijakin alkaa luottaa Weineriin – ja huomaamattaan myös CIA:han.
Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa.
Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa. CIA:n vasemmistolaisuus lienee sen epäkiitollisessa pyrkimyksessä vastustaa kansallista sulkeutumista tuomalla kansainvälisiä mittapuita päätöksentekoon.
CIA:n missio edustaa järkeä Yhdysvaltain ulkosuhteissa on osoittautunut monesti mahdottomaksi. Sen palveleman valtion poliittisen johdon strategisessa epäjohdonmukaisuudessa piilee pohjimmainen syy tiedusteluviranomaisen rikoksiin ja ristiriitaisuuksiin.
Uuden kylmän sodan kynnyksellä Weinerin alleviivaama vihollisen tunteminen on ajankohtaisempaa kuin aikoihin – ei niinkään vihollisen tuhoamiseksi, vaan vihollisuuksien lopettamiseksi.
YTM Aleksi Okkonen on Politiikasta-verkkolehden toimituskunnan jäsen.
Arvion kuvituskuva: Anthony Shane / Unsplash
