Fasismi mainitaan usein esimerkiksi Venäjän sotapropagandassa. Jason Stanley kuvaa kirjassaan, miten fasismi on hivuttautunut demokraattisiin järjestelmiin 2000-luvulla.
Stanley, Jason: (2022) Näin toimii fasismi. Vastakkainasettelun politiikka. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. niin & näin. 187 s.
Ukrainan sodan yhteydessä Venäjän hallinto on sotapropagandassaan puhunut paljon fasismista ja natsismista aitoon neuvostohenkeen. Se on jossain määrin vaimentanut keskustelua siitä, mitä fasismi tällä hetkellä on ja miksi siitä täytyy olla huolissaan.
Fasismista useimmille tulevat ensimmäisenä mieleen maailmansotien välillä vaikuttaneet Italian fasistinen hallitsija Benito Mussolini ja hänen aatteellinen pikkuserkkunsa, Saksan kansallissosialistien eli natsien johtaja Adolf Hitler. Kuten historioitsija Stanley G. Payne vuonna 1995 julkaistussa klassisessa tutkimuksessaan A History of Fascism osoitti, fasistisia liikkeitä löytyi maailmasotien välisestä Euroopasta kaikista valtioista; suomalainen fasistinen liike on sekin asetettu osaksi eurooppalaista fasistista liikehdintää.
Ukrainan sodan yhteydessä Venäjän hallinto on sotapropagandassaan puhunut paljon fasismista ja natsismista aitoon neuvostohenkeen.
Fasismin analysointi vaikuttaa monista epäajankohtaiselta ajassa, jossa esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putin on sotapropagandassaan leimannut fasisteiksi lähes koko demokraattisen maailman. Tästä sakkapuheesta päästään hyvin yli toteamalla, että Venäjällä ja Neuvostoliitossa on ollut ja on yhä aivan omanlaisensa käsitys fasismista – erityisesti nyt, kun Putinin hallinto näyttäytyy totalitaristisena ja myös fasistisena.
Valitettavasti fasismi elää ja voi hyvin myös 2020-luvulla, vaikkakin hieman toisella tavalla kuin mitä venäläinen sotapropaganda antaa ymmärtää. Tähän todellisempaan fasismin kokokuvaan juuri ilmestynyt suomenkielinen käännös fasismia käsittelevästä teoksesta pureutuu kiinnostavalla tavalla.
Fasismi nyt
Yalen yliopiston professori ja filosofi Jason Stanleyn suomeksi käännetty kirja Näin toimii fasismi on poleeminen johdatus fasismiin modernina politiikkana. Teos kuvaa esimerkkien avulla, miten fasistinen politiikka on hivuttautunut demokraattisiin järjestelmiin 2000-luvulla ja mitä vaikutuksia sillä on kansalaisyhteiskunnalle.
Erityisen paljon havaintoja tehdään Yhdysvaltojen politiikasta, mutta Stanley antaa lukuisia esimerkkejä myös Unkarin, Venäjän, Puolan ja Turkin kehityksestä kohti etujoukkoista yksinvaltiutta, jossa fasistisen politiikan tunnusmerkistö täyttyy.
Kirjan tärkeä ajatus on, että fasismi on keskuudessamme, ja sen aiheuttamista vaurioista demokratialle on syytä olla huolissaan.
Kun Unkari vie vähemmistöiltä oikeudet perustuslaissa, Puola kieltää rangaistuksen uhalla väittämästä historiankirjoituksessa, että puolalaiset olisivat osallistuneet holokaustiin, tai kun Yhdysvalloissa osavaltiot saavat oikeuden puuttua naisen oikeuksiin päättää omasta ruumiistaan, fasistisen politiikan tunnusmerkit täyttyvät.
Kirjan tärkeä ajatus on, että fasismi on keskuudessamme, ja sen aiheuttamista vaurioista demokratialle on syytä olla huolissaan. Stanley vetää hyvin yhteen populististen, äärinationalististen ja äärikonservatiivisten liikkeiden muutosta, jossa on aistittavissa uuden suvaitsemattomuuden ja kansallisen sisäänpäin käpertymisen piirteitä.
Demokratian hyväksikäyttäjät
Verrattuna niihin poliittisiin liikkeisiin, jotka toimivat demokraattisella poliittisella kentällä, fasististen liikkeiden tavoitteena on vain ja ainoastaan käyttää demokratiaa hyväkseen ja saavuttaa näin ehdoton valta.
Saavutettuaan sen nämä liikkeet ryhtyvät tuhoamaan kansalaisyhteiskuntaa: poliittisia oikeuksia, vähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeuksia sekä yksilönvapauteen liittyviä oikeuksia. Stanleyn tulkinta on johdonmukainen: tällainen politiikka on fasismia – kääriytyy se sitten uskonnolliseen fanatismiin, propagandistisesti hyödynnettyyn kansallistunteeseen tai vain yhden poliittisen ryhmän vallanhaluun.
Fasismille on olennaista voimakas, valehteluun perustuva yhteiskunnan polarisointi ja viholliskuvien luominen kansakunnan sisälle: joukossamme on tämän ajattelun mukaan kunnon ihmisiä ja eri tavalla omia vapauksia ottavia loisijoita. Menneisyydessä asiat olivat paremmin: miehen, naisen ja perheen paikka määritelty ja ”ikiaikainen”, mutta globalisaatio ja vääränlainen yksilöllistyminen ja yksilönvapaus ovat uhka näille perinteisille arvoille.
Kansakunta selviytyy näistä uhkakuvista fasistien mukaan vain yksinvaltiaan johtajan ja hänen poliittisen etujoukkonsa rakentaman kurin avulla ja ”vääränlaisten” ihmisryhmien oikeuksien tuhoamisella.
Fasismille on olennaista voimakas, valehteluun perustuva yhteiskunnan polarisointi ja viholliskuvien luominen kansakunnan sisälle.
Stanleyn kirja on monella tapaa amerikkalainen: se jäsentää fasismia rautalankamallilla ja osoittaa puheiden ja tekojen seuraukset hyvin konkreettisesti. Lukuisat viittaukset Yhdysvaltain entiseen presidenttiin Donald Trumpiin selittyvät sillä, että teos on kirjoitettu yhdysvaltalaiselle yleisölle. Samasta syystä rasismi, rotukysymykset ja aborttikeskustelu nousevat kirjassa tehokkain esimerkein kerta toisensa jälkeen esiin.
Stanley kirjoittaa paikka paikoin melko poleemisesti ja jopa raivokkaasti: eipä sillä, esimerkit ovat kieltämättä valaisevia. Hän tuo esiin hyvin konkreettisesti sen, miten fasismi on käyttänyt demokraattista järjestelmää kasvualustanaan nykyajassa.
Historian vaaroja
Historiantutkijana kirjaa lukiessa minua vaivasi jonkin verran sellaisten historiallisten esimerkkien viljely, joista osassa on aistittavissa anakronismia. Toisin sanoen, kaikki erilaisten väestöryhmien syrjintä ja rasismi historiassa, josta Stanley tuo esimerkkejä, ei edusta vielä fasistista ajattelua.
Vastavalistuksesta 1800-luvun mittaan noussut fasismi alkoi kehittyä poliittisiksi liikkeiksi 1900-luvun alussa yhteiskunnissa, joissa poliittinen järjestelmä oli kehittynyt demokraattiseksi. Kuten Stanleykin toisaalla toteaa, fasismin edellytys on yhteiskunnan demokraattisuus. Tästä syystä Yhdysvaltojen 1800-luku, jota tuskin voi pitää erityisen demokraattisena ja josta Stanley nostaa erityisesti rotukysymyksissä esimerkkejä, on fasismin määritelmän kannalta ongelmallinen valinta.
Fasismin edellytys on yhteiskunnan demokraattisuus.
Vaikka yhdysvaltalaisilla on tapana korostaa vapautta ja demokraattisuutta, Yhdysvallat sulki kuitenkin vielä pitkälti 1900-luvun ajan valtavia väestöryhmiä poliittisen järjestelmän ulkopuolelle. Sinänsä syrjivä tai rasistinen politiikka ei tietenkään muutu yhtään sen paremmaksi, määritellään se sitten fasistiseksi tai ei. Kyse on käsitteellisestä tarkkuudesta.
Tapani Kilpeläisen suomennos on vetävä eikä aiheuta uudelleenlukemisen tarvetta.
Fasismi on modernin yhteiskunnan vitsaus, kuten sen sisar kommunismikin. Kun valtiokommunismi on pitkälti historiaa ja sen nykyisiä edustajia voinee pitää pikemminkin filosofi Hannah Arendtin sanoin totalitaristisina ja itse asiassa fasistisina järjestelminä, nähtäväksi jää, millä tavalla fasismin romahdus tapahtuu.
Marko Tikka on Suomen historian dosentti, tutkija ja yliopistonlehtori ma Tampereen yliopistossa. Hän on kirjoittanut yhdessä Oula Silvennoisen ja Aapo Roseliuksen kanssa teoksen Suomalaiset fasistit, Mustan sarastuksen airuet (WSOY 2016).
