Näennäisen neutraali tehostaminen tekee rumaa jälkeä elämän, työn ja hoivan prioriteettien määrittelijänä. Uutuuskirja dokumentoi tehovimman vaikutuksia ja viitoittaa vaivihkaa yhteiskunnallisia vaihtoehtoja.
Eskelinen, Teppo, Jokinen, Eeva & Rokkonen, Lilli Aini (toim. 2023) Tehostamisyhteiskunnan jäljet, SoPhi, 152 sivua.
Tehostamisyhteiskunnan jäljet kokoaa yhteen kirjavia kokemuksia uusliberaalin ’järkeistämisen’ vaikutuksista erilaisissa organisaatioissa, yhteisöissä ja kehoissa. Panos-tuotosanalyysin optimointi soveltuu kehnosti elämän ja hoivan prioriteettien määrittelyyn. Mutta mitä tapahtui koronapandemian aiheuttamalle lupaukselle tehostamisvimman syrjäyttäneestä yhteiskunnallisesta katkoksesta ja vaihtoehdoista?
Teppo Eskelinen, Eeva Jokinen ja Lilli Aini Rokkonen ovat koonneet tärkeän teoksen tehostamisyhteiskunnan uusimmista tuulista keskittyen tehostamisen vaikutuksiin. Kirja on eräänlainen päivitys vuonna 2017 julkaistulle Tehostamistaloudelle. Tuore teos nimensä mukaisesti laajentaa yhteiskunnallista katsantokantaa keskittyen tehostamisen jälkien dokumentoimiseen.
Tehostamisella on kahtalainen rooli. Yhtäältä kysymys on teoriassa arvovapaasta prosessoinnista, jota voidaan käyttää tämän tai tuon suoritteen, organisaation tai teknisen vaiheen sujuvoittamiseksi ja järkeistämiseksi. Toisaalta käytännössä arvovapautta tai ristiriidatonta, yhteistä etua ei useinkaan – kenties koskaan – ole saavutettavissa.
Sekä laajassa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa että organisaatio- ja yksilötasolla tehostaminen tarkoittaa usein yksiulotteista euromääräisten tuotosten maksimointia ja panosten minimointia, jota motivoi tekninen näkemys työn ja elämän luonteesta. Tehostamisprosessien päätöksenteko ja vaikutukset ovat tyypillisesti eriytyneet, ja valta toimii ylhäältä alas.
Nyt julkaistun teoksen keskiössä on kiinnostus tutkia entistä laajemmin yhteiskunnan ja elämän eri aloilla tehostamista, joka ”valuu koko elämän, subjektiviteetin ja ruumiillisuuden alueelle.” Kirjan toimittajat linjaavat johdannossaan, että tehostamista ”voidaankin ajatella nyky-yhteiskunnan hallitsevana ja poikkileikkaavana rationaliteettina.”
Kuitenkin sekä tehostamisen käytännön ilmenemät että sen vaikutukset ovat voimakkaasti eriytyneitä ja kytkeytyvät tilanteisiin, suhteisiin sekä luokan, sukupuolen ja rodullistamisen kaltaisiin eroja tuottaviin järjestyksiin. Näennäisen neutraali panos-tuotosanalyysi koskettaa meitä eri tavoin, ja se koskee meihin eri tavoin; usein paineistaen ja rikkoen, alentavasti, jopa väkivaltaisesti.
Vaikka tehostaminen aikamme eetoksena merkitsee jotakin hyvin tunnistettavaa ja jaettua, jotakin jonka ”kaikki tietävät,” kokemukset siitä ovat hyvin eriytyneet ja jakavat. Ja vaikka ’kaikki’ tietäisivät, ei tämä totuus välttämättä tule tuntuvaksi ja muutu yhteiskunnallisesti muutosvoimaiseksi. Siksi ”yhteiskuntatieteilijän roolina voi olla tällaisten hiljaisten totuuksien kirjaaminen ja julkilausuminen.”
Tehovimman kirjo
Teos kokoaa yhteen tämän jokapaikkaisen ja paikantuneen, abstraktin ja ruumiillisen, yhtäläisen ja eriytyneen tehostamisen analyysiä eri tasoilla. Kokonaisuus jakaantuu johdannon jälkeen kymmeneen lukuun. Kirjolle mahtuu monenlaista, mikä itsessään kertoo siitä laaja-alaisuudesta, jolla tehostaminen politiikkaideana ja toimenpidekokoelmana on sirottunut yhteiskunnan eri aloille.
Lilli Aini Rokkonen kuuntelee henkiseen kasvuun ohjaavaa podcastia, jonka uushenkisessä ja postfeministisessä puheessa sydämen yrittäjyydestä voimaudutaan ja etsitään vaurastumisen mahdollisuuksia tehostamisyhteiskunnan paineissa. Hannele Harjunen tutkii mediakeskusteluista välittyvää kehopositiivisuuden idean kaappaamista uusliberaalin kehojen tehostamisen välineeksi. Eeva Jokinen tulkitsee sairaanhoitopiirien tehostamiseen pyrkivien strategioiden sukupuolittunutta kuvastoa, jossa miehet johtavat ja naiset katselevat.
Kirjolle mahtuu monenlaista, mikä itsessään kertoo siitä laaja-alaisuudesta, jolla tehostaminen politiikkaideana ja toimenpidekokoelmana on sirottunut yhteiskunnan eri aloille.
Iiris Lehdon tutkimus sosiaali- ja terveyspalveluiden työntekijöiden kokemuksista julkisjohtamisen lean-mallista nostaa esille tehostamisen kokemuksellisia ristiriitoja. Tiina Sotkasiira ja Henna Middeke kirjoittavat pitkittyneiden turvapaikkaprosessien euromääräisestä ja ajallisesta tehostamisesta sekä avaavat autoetnografisesti tutkijan ja maallikkoavustajan näkökulmista sen ongelmallisia vaikutuksia. Ismo Björnin, Pirjo Pölläsen ja Jarmo Saartin tekstissä tehostamisen keskiössä on yliopisto ja niin kutsuttuja huippuja ja prekaareja työntekijöitä eriyttävät prosessit.
Emma Lamberg ja Hanna Ylöstalo tutkivat talouden sukupuolittunutta tehostamista erityisesti perhevapaauudistuksen ja koronakriisin asiayhteydessä. Johanna Perkiö kuvaa tehostamisen vaikutusta sosiaaliturvasta ja perustulosta käytyyn keskusteluun eri vuosikymmenillä. Ville Yliaska peilaa poliittisia reaktioita koronapandemiasta 1990-luvun lamaan kysyen, miksi näiden talouskriisien ratkaisukeinot ja vaikutukset olivat niin erilaisia.
Kirjan päättää Teppo Eskelisen pohdinta ja yhteenveto, jossa hän summaa tehostamisesta opittua sekä päivittää aiemman Tehostamistalous-teoksen oppeja kirjojen julkaisua erottavien kuuden pitkän vuoden tapahtumien perusteella. Fokus on koronakriisin yhteiskunnallisissa vaikutuksissa sekä tehostamista haastavissa mahdollisissa paradigman, eli vallitsevan ja yleisesti hyväksytyn ajattelutavan, muutoksissa.
Paikantuneet ristiriidat
Kokonaisuudesta piirtyy monenkirjava ja tarkkanäköinen kuva varsin tunnistettavan tehostamisvimman vaikutuksista yhteiskunnan eri aloilla. Itselleni kiinnostavimpia ovat tarkkanäköiset huomiot tilanteista, joissa tehostamiseksi nimettyyn organisaatioiden ja työn muutosten joukkoon lukeutuu monitulkintaisia, ytimiään myöten ristiriitaisia prosesseja.
Esimerkiksi Harjunen osoittaa, kuinka kehopositiivisuusajattelu on valtavirtaistunut ja lisännyt tietoisuutta lihaviin vartaloihin kohdistuvasta syrjinnästä ja marginalisoinnista. Kuitenkaan se ei ole syrjäyttänyt uusliberaaleja kehoihin kohdistuvia tehokkuusvaateita ja tulee joissakin tapauksissa itse asiassa kaapatuksi niiden edistämiseen.
Lehdon ja Rokkosen kirjoituksissa kuvataan ansiokkaasti kokemuksellisia ristiriitoja, joita ruumiiden, mielten ja työyhteisöjen tasolle tuotu tehostaminen tarkoittaa. Omaa työtä ja toimeentuloa reflektoivan ja sitä suunnitelmallisesti kehittävän työotteen monet piirteet ovat aidosti toivottavia ja omaehtoisuutta vahvistavia. Toisaalta laajemman kontekstin ollessa kilpailullinen ja individualisoiva, niin sydämen yrittäjyys kuin organisaatioiden ’liinauskin’ paljastuvat ihmistä repiviksi ja hajottaviksi ideaaleiksi.
Kokonaisuudesta piirtyy monenkirjava ja tarkkanäköinen kuva varsin tunnistettavan tehostamisvimman vaikutuksista yhteiskunnan eri aloilla.
Sotkasiiran ja Middeken tutkimuksessa taas korostuu se, miten yhtäältä toivottava tehostaminen – kuten tarpeetonta kärsimystä aiheuttavien turvapaikanhakuprosessien nopeuttaminen – toteutuu käytännössä aliresursoidusti ja hakijoiden oikeusturvan vaarantaen. Kirjoittajat dokumentoivat ansiokkaasti sitä työtä, jota kansalaistoimijat ja maallikot tekevät paikatakseen näennäisen tehokkuuden eriyttäviä vaikutuksia. Kuitenkin tällaisen tuen löytyminen on usein turvapaikanhakijoiden kannalta sattumanvaraista.
Myös Lambergin ja Ylöstalon kirjoitus tehostamistaloudesta ja tasa-arvosta perhevapaauudistuksen ja koronakriisin asiayhteydessä ottaa kantaa tehostamisen ristiriitaisuuksiin. Kuten he huomauttavat, poliittisessa taloudessa ja päätöksenteossa perustellaan tehostamisella hyvin erilaisia asioita: ”taloudella oikeuttamista voidaan käyttää sekä tasa-arvon edistämiseen että sen näivettämiseen”. Teksti osoittaa sukupuolittuneisuutta huomioivan talousanalyysin välttämättömyyttä ja kytkeytyy siihen vaivihkaiseen, lempeän ärhäkkään feministiseen kumoukseen, joka suomalaisessa poliittisen talouden tutkimuksessa on käynnissä.
Paradigmamuutoksen lupauksen muisto
Tehostamisen monitulkintainen ja ristiriitainen paikantuneisuus on kiinnostavalla tavalla jännitteessä sen suuren, yhteiskunnan koko tasoa kattavan tulkinnan kanssa, joka kirjan juonenkaaresta myös välittyy. Kuin vaivihkaa kirjan temaattiset luvut kulkevat mikrosta makroon – yksilöiden, ruumiiden ja kokemusten tasoista organisaatioihin, mediakeskusteluista politiikkatoimien lintuperspektiiviin.
Samalla erityisesti johdannosta, Lambergin ja Ylöstalon, Perkiön, Yliaskan sekä Eskelisen luvuista kehittyy jonkinlainen varovainen optimismi yhteiskunnallista kehitystä kohtaan. Erityisesti tämä korostuu huomioissa, jotka koskevat koronapandemiaa, talouden elvytystä ja valtiovallan jälleen korostunutta yhteiskunnallista roolia
Eskelinen maalaakin ”paradigmamuutosta”, jossa valtiovetoinen talouspolitiikka ja keynesiläiset ajatukset ovat tekemässä paluuta ”uusliberalismin valtakauden” jälkeen. Keskeinen tehtävä tämän mahdollistumisessa on ollut koronapandemialla, joka ”on osoittanut tehostamiseen keskittyvien järjestelmien haavoittuvaisuuden ja epätarkoituksenmukaisuuden poikkeusolosuhteissa.”
Jo nyt kirjasarja kaipaisi kolmatta, jälleen päivitettyä osaansa, ehkä otsikolla Tehostamisvimman paluu.
Jos pandemiavuodet olivat kokemuksellisesti pitkiä, niin sitä on myös valtakunnan politiikan kehitys kirjan julkaisuhetkestä, maaliskuusta 2023, tähän hetkeen. Pandemian ravistelevuus ja politiikan mahdollisuuksien kirjon paljastuminen on koettu ja eletty, nyt on taas aika selkeämmän ylhäältä alas kohdistuvan luokkapolitiikan, kuten Antti Ronkainen kirjoittaa.
Alkuvuoden toiveikkuus, jonka katsannossa ”perinteisen uusliberalismin paluu näyttää epätodennäköiseltä,” näyttää nyt menneen talven lumilta. Jos koronapandemian vaikutuksesta monet ”hyvin sitkeältä näyttäneet ilmiöt, kuten juuri tehostaminen, ovat äkillisesti joustavamman näköisiä, tai ainakin kilpaileville rationaliteeteille on tilaa,” niin miten voimme olla nyt taas tässä – näennäisen vaihtoehdottomien ja inhimillisistä seurauksista piittaamattomien leikkausten kohteina? Oliko paradigmamuutos yhden pandemian mittainen eli ylioptimistista toiveikkuutta?
Tätä kirjoittaessa näyttää siltä, ettei luokkavaltaisen ahneuden ja suoranaisen sadismin vähenemistä koskeva optimismi ole ollut erityisen perusteltua. Jo nyt kirjasarja kaipaisi kolmatta, jälleen päivitettyä osaansa, ehkä otsikolla Tehostamisvimman paluu.
Toivo teonsanana
On kuitenkin varomatonta ajatella, että yhteiskunnallinen optimismi olisi ollut vain ennenaikaista tai aiheetonta. Ei yhteiskunnallinen toivo ole vain deskriptiivinen kategoria vaan teonsana. Sen edellytykset on aina uudestaan ja joka hetkessä rakennettava.
Vastapainona lintuperspektiivin paradigmapuheelle korostaisin sen tarkkanäköisen ristiriitaisuuksien havainnoinnin tärkeyttä, jota teos myös tarjoilee. Väännön, neuvottelun ja kamppailun tilanteisuutta korostavat näkökannat ovat jännitteisessä suhteessa siihen tapaan, jolla koronapandemiaa kehystetään ikään kuin ansiottomana mutta tervetulleena katkoksena, joka osoitti järjestelmän haavoittuvuuksia ja toisintekemisen mahdollisuuksia.
Jos toivoisin pandemian jotakin opettaneen, niin kriittisyyttä sellaista puhetta kohtaan, jossa yhteiskuntaa ja sen muutosta summataan yhteisenä ja jaettuna kokonaisuutena. Näennäisen jaettujenkin yhteiskunnallisten todellisuuksien ja kokemusten monituisuus, eriytyneisyys ja radikaali eroavaisuus jää väistämättä katveeseen, jos ja kun yhteiskuntaa lähestytään kokonaisuutena.
Jokaisessa tehostamisesta käydyssä konkreettisessa määrittelykamppailussa on yhteiskunnallisten vaihtoehtojen mahdollisuus.
Se mikä yhtäältä vaikuttaa paradigmaattiselta, näyttäytyy toisaalla täysin eri tavoin. Yhden ihmisen tai ihmisryhmän kokema yhteiskunnallinen katkos merkitsee jatkuvuutta toisille. Emme elä samassa yhteiskunnassa, vaikka emme voi olla elämättäkään.
Ehkä tehostamisen vaihtoehtojen kannalta suuria, näennäisiä katkoksia kiinnostavampaa onkin se maasto, jossa arkipäiväisesti ja ristiriitojen keskellä mitellään siitä, millä ja kenen ehdoilla yhteiskunnalliset todellisuudet kohtaavat ja muuttuvat. Näitä teoksen kirjoittajat kartoittavat tarkkanäköisesti ja oivaltavasti.
Sillä jos tehostaminen ei tapahdu itsestään vaan vaatii tekijöitä, niin ”kääntäen, lukuisilla tasoilla on ihmisiä joilla on mahdollisuus käydä poikkiteloin, kysyä prosessien mielekkyyttä ja pyrkiä kuvaamaan toiminnan tavoitteita aivan toisenlaisin käsittein.”
Jokaisessa tehostamisesta käydyssä konkreettisessa määrittelykamppailussa on yhteiskunnallisten vaihtoehtojen mahdollisuus. Millaista olisi tästä poikkitelaisuudesta lähtevä tutkimus ja toiminta, joka tunnistaisi tehostamisen ristiriitaisuudet ja siitä käydyt väännöt, ja suuntaisi kohti aina paikantuneita toisia mahdollisuuksia?
Jälkisanoista
Palataan lopuksi teoksen nimeen, Tehostamisyhteiskunnan jälkiin. Toimittajat kuvaavat johdannossaan, kuinka kirjan nimi viittaa useampaan merkitykseen: tehostamisen jättämiin jälkiin ja jätöksiin, kaikkeen siihen mikä auttaa katsomaan kohti sitä, mitä neutraaleina yhteisen edun edistäjinä helposti näyttäytyvät panos-tuotosanalyysit jättävät jälkeensä.
Yksi jälki jää kuitenkin suhteellisen vähälle huomiolle: illatiivimuoto jälkeen. Se jos mikä on teonsana. Tehostamistalouden ja -yhteiskunnan jälkeiset todellisuudet eivät saavu yhtäläisesti tai ylhäältä päin, vaan ne on tehtävä sellaisiksi juuri sen jokapaikkaisen väännön kautta, jossa jatkuvuuksista ja katkoksista neuvotellaan.
Ehkä kirjasarjan seuraava osa voisikin siis toiveikkaasti ajatellen käsitellä tätä jälkeisyyttä. Ei vain siinä mielessä kuin tutkimus voi nostaa esiin ja tehdä näkyväksi empiirisiä tilanteita, joissa tehostamisen rationaliteeteista on siirrytty eteenpäin tai toisaalle.
Yrityksenä voisi olla kehittää sellaista yhteiskunnallista tulkintaa, jolle toivo ei olisi hetkellinen häivähdys tai toimijoista riippumaton pandemian sivutuote. Pikemminkin se olisi tutkimuksen ja toiminnan alku ennemmin kuin loppu. Tai haaste potentiaalisesti jokapaikkaiselle kanssatutkimukselle, joka osallistuen tutkisi yhteiskunnallisten vaihtoehtojen ja muutosten kirjoa. Jälkisanoja tehostamisyhteiskunnalle.
FT Tuomo Alhojärvi työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston Humanistisella osastolla. Parhaillaan hän työstää jälkikapitalistisen talouden teemoja Koneen säätiön rahoittamassa omistuksenjälkeisyyttä käsittelevässä hankkeessa.
Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay
Artikkelia päivitetty 16.10.2023: Lisätty linkkaus teokseen, joka on vapaasti saatavilla avoimena julkaisuna.
