Perussuomalaisten ehdoilla käytävän ”maahanmuuttokriittisen” puheen kyvyttömyys tuottaa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden käytännön realiteetit huomioon ottavia poliittisia ratkaisuja on johtanut siihen, että keskustelu on lähinnä abstrakteja linjanvetoja, teesejä, sutkautuksia ja ohihuutelua.
Kenties yllättäen ”maahanmuuttokriitikot” ovat jo vuosikausia olleet oikeassa eräässä pääväittämistään: ”Maahanmuuttopolitiikasta ei Suomessa käydä keskustelua.”
Ensitarkastelemalta argumentti voi kuulostaa absurdilta. Julkinen keskusteluhan on jo pitkään ollut maahanmuuttoteeman käsittelyä ja viime viikkoina sitä on tullut joka tuutista. Puhe maahanmuutosta on kuitenkin ”maahanmuuttopoliittista keskustelua” vain hyvin abstraktissa mielessä. Parhaatkaan arvot, asenteet, periaatteet, teesit tai pamfletit eivät itsestään realisoidu maahanmuuttopolitiikaksi, vaikka saisivat taakseen huomattavan kriittisen massan.
Eräs parhaista esimerkeistä tässä suhteessa on perussuomalaisten hallituskauden alkutaival. Ennen vaaleja Timo Soini oli puhunut 200–300 miljoonan euron leikkausvarasta maahanmuuttopolitiikasta, mutta lopulta hallituksen uudistukset maahanmuuttopolitiikkaan jäivät taivaanrannan maalailun tasolle. Parhaalla tahdollakaan on vaikea uskoa, että maahanmuuttopolitiikassa ”tehostamisella” ja ”virtaviivaistamisella” voisi säästää kustannuksia paria kymmentä miljoonaa enempää, ja nämäkin säästöt voivat helposti kostautua huonompana kotoutumisena moninkertaisesti.
Vaikuttaa selvältä, etteivät edes perussuomalaiset yhtenä hallituksen kolmesta suuresta pysty luomaan maahanmuuttopolitiikkaa, joka olisi jotenkin ratkaisevasti erilaista kuin tähän asti harjoitettu politiikka.
Sen sijaan se maahanmuuttokeskustelu, jota heidän ehdoillaan nyt käydään, koskeekin lähinnä sitä, miten maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen tulisi suhtautua. Monella ”maahanmuuttokriitikolla” on mielestään selkeä vastaus. ”Ei maahanmuutolle, ei monikulttuurisuudelle!” Mutta mitä tällaiset teesit voisivat käytännössä tarkoittaa?
Suljettaisiinko rajat?
Moneen korvaan yksinkertaiselta kuulostava rajojen sulkeminen olisi äärimmäisen hankalasti toteutettavissa. Ensinnäkin se edellyttäisi yksipuolista eroamista lukuisista kansainvälisistä sopimuksista, mikä parhaimmillaankin tekisi Suomesta tökerön vapaamatkustajan Euroopan laajuisessa ongelmassa ja sitä kautta erittäin epäluotettavan yhteistyökumppanin.
Tästä huolimatta rajojen sulkeminen olisi huomattavasti monimutkaisempi toimenpide toteuttaa kuin mitä ”maahanmuuttokriitikot” antavat ymmärtää. Pelkät suorat kustannukset rajavalvonnan lisäämisestä olisivat merkittävät.
Lisäksi muualla maailmassa saadut kokemukset rajojen sulkemisesta ovat varsin negatiivisia. Esimerkiksi Yhdysvaltojen Meksikon vastainen raja – tarkasta valvonnasta huolimatta – vuotaa kuin seula. Vuoden 2006 arvioiden perusteella noin puoli miljoonaa meksikolaista saapuu joka vuosi maahan laittomasti.
Rajat voidaan siis sulkea, ainakin teoriassa, mutta on huomattavasti vaikeampaa estää ihmisiä tulemasta rajojen yli laittomasti maahan. Näillä ihmisillä on vähän menetettävää, he työskentelevät surkeissa oloissa ilman mitään työehtoja, ja tämä näköalattomuus tuo mukanaan inhimillisen kärsimyksen lisäksi huomattavan määrän rikollisuutta.
Mitä monikulttuurisuus oikein on?
”Ei monikulttuurisuudelle” on yhtä lailla käsittämätön vaatimus jo pelkästään tosiasioiden valossa. Vastoin ”maahanmuuttokriitikoiden” mielellään tarjoamaa myyttiä ”suomalaisesta yhtenäiskulttuurista”, supisuomalaisten ihmisten elämäntavat, arvot ja asenteet ovat aina olleet varsin heterogeenisiä. Globaali tiedonkulku takaa sen, että vaikka yksikään ihminen ei tulisi rajan yli, suomalaiset valitsevat elää elämäänsä yhä enemmän ja enemmän erilaisilla tavoilla.
Maahanmuutto osaltaan lisää monikulttuurisuutta, muttei suinkaan ole monikulttuurisuuden alkulähde. Monikulttuurisuus ja sen lisääntyminen on siis demografinen fakta, josta ei ole mitään ulospääsyä. Tämän faktan yhteiskunnalliset vaikutukset voidaan joko kiistää toiveajattelulla, tai sitten voidaan kehitellä monikulttuurisuuspolitiikkaa, jolla näitä vaikutuksia voidaan ottaa tavalla tai toisella haltuun.
On kiistatonta, että Suomi tarvitsee yhä enemmän monikulttuurisuuspolitiikkaa. Ei siksi, että monikulttuurisuus ja moskeijat olisivat jotenkin siististi cool, vaan siksi, että eriävien näkemysten tukahduttaminen johtaa väistämättä turhautumiseen, radikalisoitumiseen ja demokraattisten instituutioiden näivettymiseen.
Tässä mielessä ”Ei monikulttuurisuudelle” on nähtävä samanlaisena tyhmyyden ylistyksenä kuin ”Ei globalisaatiolle” tai ”Ei uudelle teknologialle”.
Rikasta tarinankerrontaa
Perussuomalaisten kyvyttömyys tuottaa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden käytännön realiteetit huomioon ottavia poliittisia ratkaisuja on johtanut siihen, että ”maahanmuuttokriittinen” puhe on tänä päivänä – ilmiön aidoista ja kiistattomista ongelmista huolimatta – lähinnä abstrakteja linjanvetoja, teesejä ja sutkautuksia.
Väitöstutkimuksessani olen tarkastellut sitä, kuinka ”maahanmuuttokriittinen” liikehdintä on jo toistakymmentä vuotta kehitellyt julkisia tarinoita näiden retoristen elementtien ympärille. Erityisesti oppositiosta käsin populistien on ollut helppo houkutella äänestäjiä hyvinkin erilaisista sosioekonomisista asemista, sillä lupausten katteettomuutta on ollut vaikea todeta.
Globalisaation nettohäviäjät, köyhät ja työväenluokka uskoisivat mielellään, että maahanmuuttoa rajoittamalla voidaan hillitä kilpailua tulonsiirroista ja prekariaatin ahdinkoa. Keskiluokkaa ja vauraampia äänestäjiä puolestaan motivoi toivo siitä, että maahanmuuttopolitiikan kiristämisellä voidaan hillitä verorasitetta.
Tutkimuksessani keskeisimmät uuspopulistiset mobilisaationarratiivit liittyvät kuitenkin identiteettipolitiikkaan. ”Maahanmuuttokriitikot” pyrkivät henkilökohtaistamaan ja tunteellistamaan monimutkaiset poliittiset kysymykset ja positioimaan itsensä ainoina hyvinvointivaltion puolustajina. Samalla he mielellään esittävät poliittiset vastustajansa ja julkiset kriitikkonsa muun muassa kukkahattutäteinä ja korruptoituneen poliittisen eliitin edustajina.
Nämä uhriutuvat tarinat toimivat kollektiivisen identiteetin liimana tilanteessa, jossa mitään konkreettista ja ratkaisukeskeistä maahanmuuttokriittistä politiikkaa ei ole tarjota ja jossa populistit ovat antaneet eri kannattajilleen keskenään hyvin ristiriitaisia lupauksia siitä, kuinka maahanmuuttoon keskittymällä hyvinvointivaltio voidaan pelastaa.
Suomalainen media ei ole kohdellut perussuomalaisia mitenkään poikkeuksellisen lempeästi, vaan on ollut ylipäänsä kyvytön vaatimaan eturivin poliitikkoja tilille katteettomista lupauksistaan ja suoranaisesta valehtelusta. Median hampaattomuus on kuitenkin hyödyttänyt perussuomalaisia eniten, sillä heidän poliittinen retoriikkaansa on ollut kiistatta kaikkein maalailevinta ja lukuisista uhkakuvista huolimatta vähiten ratkaisukeskeistä.
Aika keskittyä todellisiin ratkaisuihin
Ylen 6.10.2015 esittämä A2 Pakolais-ilta oli viimeisin esimerkki siitä, kuinka ”tasapuolinen puheenvuorojen jakaminen” tarkoittaa käytännössä perusteltujen ja perustelemattomien näkemysten asettamista samalle viivalle.
Kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Tutkijoiden ja käytännön kotouttamisesta vastuussa olevien ihmisten esittäessä hankalia ja epäseksikkäitä kysymyksiä muun muassa rakenteellisesta rasismista ja etnisestä syrjinnästä työhönotossa, Juho Eerola (ps) ja muut ”kriitikot” saivat pudotella ”vastauksiksi” one-linereita resurssipulasta ja kantaväestön pelosta, jotka muka oikeuttavat todellisen ratkaisukeskeisyyden puuttumisen ”maahanmuuttokriittiseltä” poliittiselta agendalta.
Asiaa eivät auta ”kevennykset,” joissa juuri saapuneet turvapaikanhakijat pääsevät syömään suomalaista puuroa tai joutuvat perustelemaan arvoaan ahkerina työssäkävijöinä. Tällaiset asemoinnit eivät auta lievittämään maahanmuuttoa koskevia pelkoja, vaan pikemminkin vahvistavat stereotypioita maahanmuuttajaväestöstä kiittämättömänä kulueränä, joka on oikein laittaa joka käänteessä perustelemaan olemassaolonsa oikeutus.
Vaikka ajattelisi mitä maahanmuutosta, turvapaikanhakijoista tai pakolaisuudesta, ei ole missään mielessä perusteltua syyttää näitä ihmisiä siitä, että he ovat Suomessa. Päinvastoin. Heitä syyllistämällä, pelottelemalla ja uhkailemalla tuotetaan sitä maahanmuuttajat syrjäyttävää ja segregoivaa todellisuutta, jota ”maahanmuuttokriitikot” esittävät vastustavansa.
Vastakkainasettelun aika ei todellakaan ole ohi, vaan maahanmuuttoa koskevat ongelmat, arvot, asenteet, huolet ja pelot ovat olleet julkisen keskustelun ja ohihuutelun keskiössä jo vuosikausia. Nyt olisi aika puhua ratkaisuista.
Koska on aivan turha peitellä sitä, että julkinen keskustelu on tätä nykyä äärimmäisen leiriytynyttä, sen voisi todeta täysin avoimesti. Nyt jos koska olisi tilausta uudelle pakolaisillan tyyppiselle keskustelulle, jossa yhdellekään ”suvakille” tai ”persulle” ei anneta puheenvuoroa ongelmien valittelua tai pelkojen lietsontaa varten.
Järjestetään vaikka ”Ratkaisu-ilta: persut versus suvakit.” Jätetään asenteet hetkeksi narikkaan, ja katsotaan keillä on käytännön tasolla toteuttamiskelpoisia poliittisia avauksia, ja keskitytään viimeinkin niihin. Ehkä löydämme keisarin ilman vaatteita?
