Pyrkimys lännen käsitteelliseen tarkasteluun johtaa usein sen uudelleenmäärittelyyn. Lännen käsitteen halutaan vastaavan omia poliittisia ja moraalisia mieltymyksiä.
Kathleen Heller on taidokkaasti osoittanut, kuinka kriittinenkin käsitteellinen tutkimus länsimaisuudesta tuottaa usein kuvan siitä, mitä länsimaisuus todellisuudessa on tai kuuluisi olla. Tämä näkyy myös Karim Maïchen teoksessa Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite (Into, 2015).
Maïchen teos on ristiriitainen. Siinä on monia hyviä keskustelunavauksia, mutta myös ongelmallisia piirteitä. Nämä eivät rajoitu pelkästään Maïchen teokseen, vaan liittyvät laajempaan keskusteluun lännen käsitteestä.
Toiseuden väärinymmärrys
Ensimmäinen huomioni liittyy toiseuden käsitteeseen, joka on keskeinen osa Maïchen kirjaa. Hän kirjoittaa: ”Toiseus on yksi inhimillisen ajattelun peruskategorioita ja myös Euroopan kansojen toisiin, ’alempiin kansoihin’, kohdistamilla asenteilla on pitkä historia” (s. 33).
Kirjassa toiseutta käsitellään toimintana, jonka tarkoituksena on muiden ulossulkeminen alempiarvoisina meihin nähden. Maïchen mukaan länsi ”luo ’me ja muut’ asetelmaa epähistoriallisin perustein. Se sulkee ’toiset’ ulos johtaen läntisen identiteetin ja subjektiviteetin rakentamiseen historiallisessa kontekstissa nykypäivän tarpeisiin” (s. 102).
Jostain syystä suomenkielisessä kirjallisuudessa törmää lähes poikkeuksetta toiseuden ymmärtämiseen alistamisena ja negatiivisena arvottamisena. Puhutaan ”toiseuttamisesta” ja ”toisena” olemisesta. Kuitenkin toiseuden käsite on paljon monivivahteisempi.
Christer Pursiainen ja Tuomas Forsberg kuvaavat osuvasti nykyistä vinoutumaa toiseuden käsitteessä: ”Erityisen ongelmallinen on sellainen toisinaan laajastikin omaksuttu vulgaarikäsitys, että identiteetin muodostuminen toiseuden kautta väistämättä tarkoittaa vihollisuutta, konfliktia ja toisen alistamista” (s. 294).
Maïchen tapa kuvata länttä on juuri tällainen vulgaarikäsitys, jossa dialogi kuvataan toiseuden vastakohtana: länsi ei käy dialogia vaan toiseuttaa muuta maailmaa.
Venäläinen filosofi Mikhail Bakhtin puhui siitä, miten ihminen tarvitsee toista saavuttaakseen tietoisuuden itsestään. Dialogi ilman toista on monologia. Bakhtinille toinen oli etiikan kivijalka, positiivinen mahdollisuus ihmisyyden kokemukseen. Dialogi ei siis ole toiseuden vastakohta vaan mahdollisuus sen kohtaamiseen.
Toisen voi nähdä paitsi mahdollisuutena myös ”ylentämisenä”. Myös Maïche puhuu tästä epäsuorasti pohtiessaan, ”miksi Suomessa yhä tänä päivänä koetaan alemmuudentunnetta” (s. 88).
Vastaus löytyy Maïchen viljelemästä toiseuden käsitteestä: jotkut toiset nähdään Suomea ylempiarvoisempina. Ruotsi on Suomelle aivan yhtä paljon ”toinen” kuin Venäjä. Kuten Pursiainen ja Forsberg toteavat, ”identiteetin vahvuus ei ole suorassa yhteydessä kielteisiin käsityksiin tai viholliskuviin toisesta” (s. 294).
Itsekriittinen perinne länsimaisessa perinteessä
Käsitteiden sekavuus johtaa Maïchen teoksessa siihen, että siinä lännestä tuotetaan yksipuolista kuvaa ”ylimielisenä ja narsistisena” (s. 208) toimijana kansainvälisessä järjestelmässä. Maïche ei käsittele ollenkaan itsekriittistä perinnettä länsimaisuuden käsitehistoriassa. Hän kiteyttää koko perinteen toteamalla, että siinä ”länsi vain näyttelee sankarin sijaan roistoa” (s. 205).
Tämä on hämmentävää, koska perinne on erottamaton osa länsimaiden käsitettä. Sen jättäminen tarkastelun ulkopuolelle tarkoittaisi suomalaisuuden tutkimista keskittymällä pelkästään helsinkiläisiin.
Patrick Thaddeus Jackson osoittaa, että lännessä on käyty käsitteen synnystä lähtien itsekriittistä keskustelua sen tuhoutumista, mikä on pitänyt käsitteen elossa. Puhe lännestä tuottaa länsimaisuutta, vaikka sen keskiössä olisi ennuste lännen vääjäämättömästä tuhosta.
Jukka Koskelainen esittää hienosti teoksessaan Rakas rappio: Pelastus ja perikato länsimaisessa ajattelussa (2012), kuinka ajatus rappiosta on aina ollut osa länsimaisuutta. ”Jo keskikoulussa tiedettiin, että länsimaisen kulttuurin loppu on lähellä”, Koskelainen kirjoittaa.
Myös Jukka Jouhki tuo esille tämän itse- tai länsikriittisen otteen, joka vahvistaa länttä yhteisönä. ”Kuvitellun yhteisön olemassaolon kannalta ei ole niin väliä, onko yhteisö hyvä vai huono, kunhan se on edes jotain ja sen kerrotaan yhtenä kokonaisuutena olevan tätä jotain”, Jouhki toteaa.
Tätä taustaa vasten on mahdotonta hahmottaa, miten länsi voisi olla vain ylimielinen ja narsistinen – omaa vääjäämätöntä tuhoaan ennustava toimija on vähintään yhtä paljon itsekriittinen.
”Epähistoriallinen” länsi
Puhumme erilaisista tavoista kokea länsimaisuutta, eikä kokemus vaadi länsimaalaiseksi identifioitumista. Myös Maïche tunnustaa lännen käsitteen moninaisuuden, mutta puhuu kuitenkin sen ”epähistoriallisuudesta” (s. 102, 206).
Tämä on teoksen suurin ristiriita. Yhtäältä kirjassa otetaan lähtökohdaksi andersonilainen ajatus lännestä kuviteltuna yhteisönä ja toisaalta siinä peräänkuulutetaan todenmukaisempaa kuvaa lännestä.
Yhteisön kuvitteellisuus ei liity siihen, että se eroaisi ”rationaalisemmasta” (s. 206) tavasta muodostaa ihmisyhteisö, vaan sen kokemusperäisyyteen. Voisimme puhua lännestä myös koettuna yhteisönä.
Maïchen teoksessa kollektiivinen identiteetti on politiikan väline, ei olemisen kokemus. Suomalainen identiteettikeskustelu ”tarvitsee päivitystä”, koska se ”ei vastaa enää 2000-luvun tarpeisiin” (s. 196). Maïche tarjoaa vastaukseksi sosio-ekonomisiin tekijöihin keskittymistä kulttuurien ja arvojen sijaan. Epäselväksi jää, miten arvot on mahdollista erottaa sosio-ekonomisista tekijöistä: eikö juuri talous- ja sosiaalipolitiikkaa tehdä arvovalintojen kautta?
Lukijalle jää kuva, että on olemassa myös ”rationaalisempi” kuva lännestä – ettei se olekaan niin kuviteltu kuin Maïche antaa olettaa. Totuudenmukaisempi kuva lännestä on välimerellisempi, koska alue edustaa historiallisesti todellista, ei vain kuviteltua ylivertaisuutta:
”Arabialais-islamilaisella korkeakulttuurilla oli merkittävä jalansija Euroopassa ja se oli keskiajalla Välimeren alueen kehittynein sivilisaatio kaikilla tieteenaloilla. Eurooppalaiset tunnustivat alemmuutensa niin tieteen kuin sivistyksen saralla” (s. 79).
Tässä kohtaa lukija yllättyy: on siis olemassa todellisia ja sitten kuviteltuja sivilisaatioita? On tärkeää osoittaa, että maailmanhistoria on verkostoitunut eikä yksikään yhteisö ole sisäsyntyinen, mutta sivilisaatiopuhe tuottaa juuri vastakkaisen tulkinnan.
Sivilisaatiot ovat toisistaan erotettavissa olevia totaliteetteja, eivät toisiinsa verkostoituneita ja keskinäisriippuvaisia toimijoita. Siksi yllä oleva sivilisaatiopuhe on ristiriidassa teoksessa esiintyvän verkostoajattelun kanssa.
Christopher Browning ja Marko Lehti (2010) erottavat narratiivin lännestä sivilisaationa omaksi ideakseen modernin lännen ja poliittisen lännen rinnalle juuri siitä syystä, että sen edustama maailmankuva perustuu tulkintaan lännestä muuttumattomana toimijana.
Konstruktivistinen näkökulma länsimaisuuteen ei tuota kuvaa kuvitellusta lännestä ja todellisesta idästä. Ne ovat molemmat diskursseja, jotka ovat politisoituja mutta silti todellisiksi koettuja. Todellisuuden kokemus on aivan eri asia kuin todellisuuden käsite.
Kriittistä länsianalyysia
Välillä Maïchen teoksessa vihjataan, että hänen kuvailemansa länsimaisuus on sittenkin tavoiteltava arvoyhteisö. Maïche kirjoittaa, miten “Suomi on Kreikka-episodin myötä jälleen kerran tullut niputetuksi Itä-Eurooppaan. Tuntuu siltä, kuin vuosien työ rinnastaa Suomi länsimaaksi olisi tullut vedettyä vessanpöntöstä yhdessä yössä” (s. 141).
Tämä on tulkittavissa niin, että Itä-Eurooppa edustaa vääriä arvoja ja sijaitsee hierarkiassa länsimaita alempana. Stubb ”tylyttämässä” kreikkalaista virkaveljeään ja Suomi ”Saksan jaloissa räksyttävänä pikkukoirana” (s. 141) ei ole länsimaisuutta, joka nyt näyttäytyykin ihanteena.
Lukija on viimeistään tässä vaiheessa ymmällään: onko kirjoittajan tarkoitus kyseenalaistaa vai edistää niitä arvoja, jotka hän mieltää länsimaisiksi?
Lännen käsite ei ole ”alkemiaa”, ”metafysiikkaa” tai ”mystiikkaa”.
Yhdyn täysin Maïchen kritiikkiin siitä, että länsimaissa on itseriittoinen ja toisia alistava perinne. Se ei kuitenkaan ole ainoa perinne. Esimerkiksi postkoloniaalinen ja feministinen tutkimusperinne on tehnyt näkyväksi monia syrjiviä rakenteita länsimaisessa yhteiskunnassa ja ajattelussa.
Siksi on kyseenalaista Maïchelta väittää, että läntisessä keskustelussa sivuutetaan ”kaksinaismoraalisesti kolonialismin ja imperialismin seuraukset” (s. 168). Maïche luo James Carrieria lainaten ”tyyliteltyä kuvaa” lännestä rajaamalla useita keskeisiä ilmiöitä ja diskursseja länsimaisuuden ulkopuolelle.
Tunnistan Maïchen turhautumisen itsekeskeisen länsidiskurssin edessä, mutta juuri siitä syystä käsitettä tulisi avata kriittisemmin ja analyyttisemmin. Lännen käsite ei ole ”alkemiaa”, ”metafysiikkaa” tai ”mystiikkaa” (s. 206) vaan yhteisöllinen kokemus, joka muuttaa jatkuvasti muotoaan ja sisältää erilaisia merkityksiä. Käsitteen analyyttinen ja kriittinen tarkastelu on sitä, että keskittyy sen eri merkityksien kriittiseen avaamiseen, ei niiden ohittamiseen.
Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma valmistelee väitöskirjaa Warwickin yliopistossa politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitoksella.
