Arvio: Jarno Limnéll (toim.): Suomen idea. Docendo, 2016.
Aalto-yliopiston professori Jarno Limnéllin toimittamassa Suomen idea -kirjassa kannustetaan pohtimaan Suomen tulevaisuuden narraatiota. Teoksessa 26 kirjoittajaa tarjoaa oman näkökulmansa siitä, ”mitä me suomalaiset haluamme jatkossa olla ja millaisen Suomen haluamme luoda”. Lisäksi teoksessa kannustetaan ”jokaista suomalaista osallistumaan tämän tarinan luomiseen sekä pohtimaan Suomen tulevaisuutta”.
Marraskuun pimeyteen valoa tuova kasvuyritystapahtuma kerää pääkaupunkiin yli 2 000 kasvuyritystä ja satoja pääomasijoitusyhtiöitä. Slush on täällä taas!
Vuoden bisnesenkeliksi valittu Moaffak Ahmed kehui A-studiossa 28.11. tapahtumaa Suomen ylpeyden aiheeksi: ”Mikä tahansa maailman maa olisi ylpeä tällaisesta tilaisuudesta”. Ahmed totesi Slushilla olevan merkitystä myös kansalliselle itsetunnolle. Toisaalta ”ei ehkä koko kansalle, mutta ainakin pienelle kuplalle siinä”.
Limnéllin toimittama Suomen idea tarjoaa monia mielenkiintoisia näkökulmia Suomen tulevaisuuden tarinaksi, mutta varsin kapeasta näkökulmasta. Valitettavasti teos jää nyt hieman puolitiehen ja kaipaamaan jatko-osaa.
Kirjan lähtökohdista olisikin voinut odottaa kattavampaa otosta näkemyksistä, ei vain pienen kuplan teknologiaan, talouskasvuun ja ”länsimaiseen” Suomeen pohjautuvia ”toivottuja tulevaisuuden visioita” siitä, mitä kaikkea Suomi tai suomalaiset haluaisivat jatkossa olla.
Nyt kirjoittajakaartin maailmankuvat voidaan yleistäen sijoittaa jonnekin oikeistolaisen konservatismin ja uusliberalismin välimaastoon.
Suomi 100 vuotta
Itsenäinen Suomi täyttää ensi vuonna sata vuotta. Edessä on varmasti paljon keskustelua myös Suomen historiasta.
Millä nimellä esimerkiksi vuoden 1918 valkoisten ja punaisten taistelua pitäisi kutsua: kansalaissota, vapaussota, sisällissota, luokkasota, punakapina, torpparikapina, vuoden 1918 tapahtumat, Suomen sota 1918, vallankumous vai sisällissota? Tai keitä ovat suomalaiset? Mistä he ovat tulleet ja minne he ovat matkalla?
Tulevaisuuden tutkija Eleonora Masini pitää tulevaisuuden visioita virikkeenä muuttaa nykyhetkeä. Tulevaisuus syntyy ikään kuin nykyisyyden antiteesinä, jota jatkuvat uudet tulevaisuuden visioiden sarjat heijastelevat ja muokkaavat.
Nykyhetken tapaan havainnoida maailmaa vaikuttaa tietenkin myös menneisyys.
Nykyhetken tapaan havainnoida maailmaa vaikuttaa tietenkin myös menneisyys. Siksi ei olekaan yhdentekevää, mihin ja miten Suomi ja suomalaiset historiallisesti rajataan. Limnéll uskoo 100-vuotiaan Suomen olevan risteyskohdassa, mutta rajaa suomalaisuuden melko väljästi lähihistoriaan:
”Suomalaisuus ja ajatus yhtenäisestä kansakunnasta on historiallisesti vielä nuori ilmiö. Kansakunta on kuitenkin olemassa vahvana itsestään tietoisena mielikuvana, ideana kansasta. Meistä suomalaisista. Jokainen suomalainen merkitsee. Kansamme kohtalon hetkinä juuri tässä ajatuksessa on ollut vahvuutemme.”
Näin määriteltynä suomalaisuus voidaan aatehistoriallisesti sijoittaa 1800-luvun valistuksen ja romantiikan yhteiskunta- ja kulttuurihistorialliseen keskusteluun, jossa sen mielenmaisemaa kuvasivat muun muassa Akseli Gallen-Kallela, Elias Lönnrot, Johann Ludvig Runeberg ja Zacharias Topelius.
Heidän ajatustensa pohjalta luotiin myyttejä Suomen historiasta kansallisvaltion tarpeisiin. Vai luotiinko?
Johann Gottfried von Herderin 1700-luvun lopulla käyttöön ottama termi nationalismi, kansallisuusaate, tarjoaa yhä tämän päivän globalisoituvassa maailmassa käyttövoimansa kansallisvaltioiden poliittisen vallan ja sitä pönkittävän kollektiivisen identiteetin rakentumiselle ja legitimiteetille. Se sisältää ajatuksen kansasta poliittisena toimijana, jota yhdistää yhteinen menneisyys, sosiaalinen koheesio ja jaetut kokemukset ja muistot.
Eivätkö suomalaisuus ja suomen kieli ole aina muodostuneet monikulttuurisuuden tuloksena?
Stuart Hall on erottanut viisi pääelementtiä, joiden avulla kansallista kulttuuria rakennetaan: yhteinen tarina kansallisena kertomuksena, alkuperäisen kansan ajattomuuden ihanne, kansan myyttisten traditioiden luominen, perustamismyytti ja puhtaan alkuperäisen kansan korostaminen.
Mutta eikö Suomeen ole aina muutettu kautta historian eri ilmansuunnista? Eivätkö suomalaisuus ja suomen kieli ole sellaisia, jotka ovat aina muodostuneet monikulttuurisuuden tuloksena?
Olisi ollut mielenkiintoista lukea myös tataari- romani-, saamelais-, venäläis-, unkarilais-, saksalais- tai amerikkalaistaustaisen suomalaisen tulevaisuuden tarinaa Suomesta.
Limnéll on selkeästi halunnut raottaa hieman suomalaisuuden ovea myös maahanmuuttajille. Kirjan 26 puheenvuoron joukkoon on valittu Somaliasta Suomeen 15-vuotiaana muuttanut sosiaalidemokraattipoliitikko ja konsultti Abdirahim ”Husu” Hussein sekä kanadalaissyntyinen juristi André Noël Chaker. Jälkimmäisen englanninkielinen teksti on klassinen esimerkki siitä, miten Suomeen muuttanut on oppinut esittämään suomalaiset sellaisina, kuin he haluavat tulla nähdyiksi.
Hussein taas kuvaa itseään ”uudenlaiseksi” suomalaiseksi. Hän pyrkii kasvattamaan Suomessa syntyneet lapsensa suomalaisiksi:
”Oma tavoitteeni on kasvattaa lapsistani sellaisia nuoria ja aikuisia, jotka identifioivat itsensä nimenomaan suomalaisiksi, vailla turhia identiteettikamppailuja hidastamassa heidän haaveitaan ja niiden toteutumista. On tärkeää istuttaa heihin terve itsetunto ja tunne siitä, että he ovat hyödyllinen osa tätä yhteiskuntaa eivätkä haittatekijöitä.”
Mutta hyväksytäänkö Husseinin lapset suomalaisuuden kategoriaan? Filosofi Giorgio Agamben on Hannah Arendtin ajatuksiin nojautuen esittänyt, että Ranskan vallankumouksen yhteydessä esiintynyt käsitys ihmisyyteen perustuvista ihmisoikeuksista jäi toteutumatta ilman jonkin valtion kansalaisuutta.
Eteenpäin päästäisiin Agambenin mukaan vain valtion, kansakunnan ja alueen ”pyhän kolmiyhteyden” kyseenalaistamisen ja siitä irtautumisen kautta. Kansainvälinen pakolaiskriisi on jälleen osoittanut Arendtin ja Agambenin huolet ajankohtaisiksi.
Koska avioliitot kantasuomalaisten ja ulkomaalaisten kanssa ovat yleistyneet (vuonna 2015 noin 15 prosenttia kaikista solmituista avioliitoista), on hyvin todennäköistä, että ”valkoinen Suomi silmieni edestä ohi meni”, kuten räppäri Kingfish toteaa.
Suomen ideaa ei kirjassa myöskään ollut pohtimassa yhtään niin sanottua perussuomalaista, joka on huolissaan valkoisen Suomen ja länsimaalaisen kulttuurin perikadosta.
Länsimaalainen Suomi
Kirjan viimeisessä artikkelissa Limnéll listaa seitsemän pohjimmaista arvoa, jotka nousevat kirjan artikkeleista. Kohta kaksi:
”Suomi tietää ja osoittaa paikkansa maailmassa.
Suomi on itsenäinen ja vahva demokratia, luottamukseen perustuva avoin yhteiskunta ja pohjoismainen hyvinvointivaltio. Suomi on hyvä maa, joka kuuluu läntiseen arvoyhteisöön.”
Olen pohtinut länsimaalaisuuteen liittyvän narraation problematiikkaa ja sitä, miksi Suomessa on kova tarve korostaa kuulumista länsimaiseen arvoyhteisöön, jonka koko olemassaolon voi kyseenalaistaa niin historiallisesti, maantieteellisesti kuin käytännön toiminnan tasolla.
Miksi Suomessa on kova tarve korostaa kuulumista länsimaiseen arvoyhteisöön, jonka olemassaolon voi kyseenalaistaa niin historiallisesti, maantieteellisesti kuin käytännön toiminnan tasolla?
En ole myöskään aivan varma, onko jotain yleisesti jaettua yksimielistä länsimaista demokratiakäsitystä koskaan edes ollut – edes niin sanotuissa länsimaissa. Olenkin pyrkinyt korostamaan, että näkemykset länsimaisesta kulttuurista vaihtelevat ajassa, paikassa ja kontekstissa. Miksi esimerkiksi Silvio Berlusconi tai Donald Trump kuvataan mielellään poikkeustapauksina länsimaisesta perinteestä?
Mielestäni länsi, länsimaat tai länsimainen kulttuuri vaativat tarkempaa määrittelyä sen sijaan, että puhumme siitä olettaen sen sisältävän kaikkea mukavaa vapaudesta demokratiaan, tasa-arvosta oikeudenmukaisuuteen. Tai että me Euroopan unionin jäsenyyden kautta heijastelisimme automaattisesti kaikkea ”länsimaalaisuutta” kreikkalais-roomalais-eurooppalaisista lähtökohdistamme.
Vaikka Suomessa naiset saivat äänioikeuden hyvin varhain, tähän kirjaan on mahtunut vain seitsemän naisnäkökulmaa. Länsimaista symboliikkaa tutkiva taidefilosofian tohtori Liisa Väisänen korostaa artikkelissaan Suomen symbolien (leijona, risti, neito ja luonnontunnukset) todistavan Suomen länteen kuulumisesta:
”Kaikkiaan Suomen vaakunatunnuksen voi nähdä kaikilta symboleiltaan viittaavan länteen ja Eurooppaan. Ehkä Suomen tulevaisuuden idean kannalta voimmekin ajatella näiden eurooppalaisten viittausten kertovan viitekehyksen, johon kulttuuriltamme kuulumme.”
Minulle oli täysin uutta, että Suomen leijona viittaa afrikkalaisen leijonan sijaan eurooppalaiseen leijonaan, kuten olen monesti myös hämmästellyt sitä, että ristiinnaulittiinko Jeesus Euroopassa.
En myöskään aivan ymmärtänyt, miten Väisänen onnistuu yhdistämään Suomi-neidon Agenorin kauniiseen tyttäreen Europeen, johon häikäisevän valkoiseksi häräksi muuttunut Zeus rakastui ja ryösti.
Väisänen kuvaa karhun ympäristöllemme kunnioitusta herättävänä metsiemme kuninkaana. Tätä ei silti tule sekoittaa itäiseen suurvaltaamme Venäjään.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kylmien faktojen selvittäminen oli uskottu diplomaatti ja talouselämän vaikuttaja Jaakko Iloniemelle, Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltolalle, puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindbergille ja Ylen Venäjä-aiheisia kolumneja kirjoittavalle Janne ”Rysky” Riiheläiselle.
Vaikka lukuisat kirjoittajat tarjoilevat moninaisen lähestymistavan tulevaisuuden tarinaan Suomen näkökulmasta, sama ei päde esimerkiksi arvaamattomaksi luonnehditun Venäjän kohdalla. Venäjästä välittyy niin sanottu single-story:
”Venäjä, Suomen ainoa sotilaallinen suurvaltanaapuri, on aina ollut, on ja todennäköisesti tulee vielä kauan olemaan Suomen turvallisuuspolitiikan pääkysymys.” (Iloniemi)
”Suomella on Venäjän kautta sidoksia imperiumiperinteeseen. Venäjä näkee Suomen osana omaa etupiiriään.”(Aaltola)
”Venäjä on tuonut uusia asejärjestelmiä rajojemme läheisyyteen ja vahvistanut joukkojaan läntisen sotilaspiirin alueella.” (Lindberg)
”Venäjän toiminta on siirtänyt informaatiovaikuttamisen uuteen aikakauteen.” (Riiheläinen)
Talous ja teknologia
Ympäristökysymykset jäävät kirjassa taka-alalle. Ilmastonmuutoksen muodostamien uhkakuvien sijaan keskitytään lähinnä kuvaamaan maamme kaunista luontoa.
Poikkeuksen tekee yksi artikkeli: luonnonsuojelun puolesta liputtaa rap-artisti Cheekille ”Timantit on ikuisia”-musiikkivideon ohjannut Jere Hietala, joka korostaa ihmisten itsekeskeisistä lähtökohdista tehtyjen päätösten vaikutusta luontoon ja ympäristöön.
Ilmastonmuutoksen muodostamien uhkakuvien sijaan keskitytään lähinnä kuvaamaan maamme kaunista luontoa.
Ilmastonmuutoksen aiheuttamia ongelmia ja mahdollisia ratkaisukeinoja olisi kirjassa voitu huomioida syvällisemminkin.
Digitaalisen kehityksen ja talouskasvun puolesta liputtavat OP-ryhmän pääjohtaja Reijo Karhinen, Aalto-yliopiston professori Sixten Korkman, kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki, myynti- ja markkinointijohtaja Marika Snellman, digitalisti ja konsultti Ville Tolvanen, liikenne- ja viestintäministeriön kansliapäällikkö Harri Pursiainen, tietokirjailija, konsultti ja futuristi Elina Hiltunen, Resilience Factoryn toimitusjohtaja Mikko Kemiläinen, valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mantila, Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen (matemaattisin painottein) sekä Slushin ”kummitädiksi” luonnehdittu Christina Forsgård.
Tarvitaan muutosta. Kemiläinen nostaa esiin resilienssin käsitteen, jonka hän määrittelee kyvyksi ”sopeutua suureen määrään muutoksia ylläpitäen samalla korkeaa suorituskykyä”. On oltava proaktiivinen, joustava, positiivinen, keskittynyt ja järjestelmällinen.
Ari-Elmeri Hyvönen ja Tapio Juntunen kirjoittavat Politiikka-lehden 3/2016 artikkelissaan ”Sopeutuva yhteiskunta ja resilienssi: turvallisuuspoliittinen analyysi” resilienssin käsitteestä. Heidän kriittisen resilienssikuvauksen pohjalta Kemiläisen lähestymistapaa voisi pitää reduktiivisena ”neoliberalisaatioon yhdistyvänä biopoliittisena hallintamentaliteettina, joka pyrkii aktiivisesti luomaan tietynlaisia – hallittavissa olevia – yksilösubjekteja”.
Samalla kun teoksen puheenvuoroissa suomalaisuutta ja Suomen historian erinomaisuutta korostetaan koulutuksen ja tasa-arvon saavutusten kautta, vaietaan näitä saavutuksia koskevista leikkauksista, joita teokseen valitut talousasiantuntijat ja heidän tukemansa talouspolitiikka pyrkii toteuttamaan. Onko pääomalla isänmaata?
”Yritys ei kärsi yhteisöverosta sen enempää kuin talo kärsii kiinteistöverosta. Yritys kärsii yhteisöverosta itse asiassa vielä vähemmän, sillä se voi tarpeen tullen muuttaa kotipaikkaansa ja siirtyä yhteisöverotuksen piiriin jossain muualla.” (Lepomäki)
Vapaat markkinat ja teknologinen kehitys (tietotekniikka, 3D-printtaus, geenimuuntelu, ilmastonhakkerointi, synteettinen biologia ja lääketiede, robotit) vievät niin kovaa vauhtia, että tulee väkisinkin mieleen, mihin ihmistä enää tarvitaan.
”Suomalaisten tulevaisuutta tulee muovaamaan laaja kirjo erilaisia teknologioita, joita tässä artikkelissa ei ole tilan puutteen vuoksi edes kattavasti mahdollisuus käydä läpi. Lisätietoja erilaisista tulevaisuuden teknologioista saa kuitenkin kirjasta Teknoelämää 2035 – Miten teknologia muokkaa tulevaisuuttamme?” (Hiltunen)
Futuristi Ziauddin Sardar käyttää edellä mainitun kaltaisesta tulevaisuuden visioinnista termiä tulevaisuuden kolonisointi. Hän väittää, että teknologian kehitykseen liittyvä usko, joka usein nähdään vain lännen (Zardarin sanoin) resurssina, kolonisoi käsitystämme tulevaisuudesta.
”Ihmiskunta kulkee jatkuvasti kohti parempaa, vaikkei se siltä äkkiseltään näyttäisi.” (Lepomäki)
Tulevaisuutta rakennetaan Sardarin mukaan liiaksi peilaten sitä vauraiden länsimaiden nykytilasta lähtien. Lännen ulkopuolisen maailman kohtalo on ikään kuin vain sopeutua tilanteeseen.
Usko historialliseen lineaariseen kehitykseen voi saada tylyn lopun.
Tulevaisuus on paljon muutakin kuin rikkaiden maiden teknologis-yhteiskunnallista muodonmuutosta. Usko historialliseen lineaariseen kehitykseen voi saada tylyn lopun: mitä jos Trump, Berlusconi, Viktor Orbán tai Vladimir Putin edustavatkin meidän tulevaisuuttamme?
Rauhan Suomi
Kirjassa eniten puhuttelevia artikkeleita ovat liiketaloustieteen professori Alf Rehnin, tutkija Erkka Railon, toimittaja Riku Rantalan, Marttaliiton toiminnanjohtaja ja pappi Marianne Heikkilän, myynti- ja markkinointijohtaja Marika Snellmanin ja professori Aki-Mauri Huhtisen avarakatseiset ja monipuoliset artikkelit.
Etenkin Rehn kuvaa hyvin ristiriitoja, joita kohtaamme, kun yritämme muovata pluralistisesta ja alati liikkeellä olevasta käsitteestä jotakin yhteneväistä ja rajallista:
”Vaikka haluaisimme kuvailla Suomen ja sen keskeisen idean yksinkertaisella lausahduksella, sellaisella, jota suomalainen kulttuuri rakastaa, niin päädymme silti aina ristivetoon.” (Rehn)
Rehnin mielestä Suomi ei tarvitse ”niinkään ideaa vaan lähinnä vapauden ideoille, vapauden ajatella Suomesta ilman etukäteen annettuja rajapyykkejä”: ”Suomi on aina ollut hybridi”.
Mielestäni ajatus suomalaisen identiteetin päivittämisestä on kannatettava, mutta kirjan puheenvuorojen olisi toivonut olevan enemmän dialogissa keskenään.
Suomen kansa tarvitsee puolustamisen arvoisen rauhan Suomen, mutta mikä on Suomen kansa? Onko se vain kielikuva? Kuviteltu yhteisö?
”Tulevaisuuden Suomi tulee olemaan ristiriitainen, yhtä ristiriitainen kuin se tosiasia, että tämä katajainen kansa taipuu muttei taitu, on kateellinen ja silti juhlistaa muiden suomalaisten pieniäkin menestyksiä, sanoo vihaavansa virkamiesvaltaa ja silti vimmatusti vahtii säännösten seuraamista.”
”Suomi on enemmän kuin mitä näemme, enemmän kuin voimme kuvata, enemmän kuin mahtuu meidän hokemiimme ja ideoihin siitä.” (Rehn)
Artikkelin kuvat ovat Toijalan yhteiskoulun valmistavan luokan oppilaiden töitä aiheesta ”Minun Suomeni”. Kuvat ovat esillä Toijalan kirjastossa.
Karim Maïche on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa (TAPRI). Hänen väitöskirjansa keskittyy Algerian autonomiseen ammattiyhdistysliikkeeseen ja laajemmin maan kansalaisyhteiskuntaan. Lisäksi Maïchen tutkimusintressit liittyvät Pohjois-Afrikan, Lähi-idän ja Välimeren alueen joukkoliikkeisiin, mobilisaatioon ja kulttuurihistoriaan.
