Lukukausimaksuissa ei ole kyse vain siitä, kuka maksaa koulutuksesta, vaan laajemmin yliopistollisen opiskelun luonteesta, yliopistojen tehtävistä sekä Suomen koulutuspoliittisesta linjasta. Siksi lukukausimaksuja pitää arvioida poliittisina kamppailuina, joissa määritellään koulutuksen yhteiskunnallista merkitystä.
Maksuttomaan koulutukseen perustunut Suomen korkeakoulujärjestelmä sai kolhun pääministeri Juha Sipilän hallituskaudella, kun EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille asetettiin lukukausimaksut. Ajoittain julkiseen keskusteluun nousee ehdotuksia lukukausimaksujen laajentamisesta kaikkiin korkeakouluopiskelijoihin. Viimeisin ehdotus tulee koronakriisin aikaista ja jälkeistä talouspolitiikkaa pohtimaan asetetulta ekonomistien työryhmältä.
Twitter-keskustelussa lukukausimaksuja puoltavaa kantaa on luonnehdittu jopa ekonomistikonsensuksen mukaiseksi. Ekonomistien lisäksi lukukausimaksuja kaikille korkeakouluopiskelijoille ovat ehdottaneet elinkeinoelämää lähellä olevat tahot. Vihriälän työryhmää edeltävä kannanotto tuli keskuskauppakamarilta joulukuussa 2019. Aiemmin lukukausimaksuja kaikille korkeakouluopiskelijoille ovat esittäneet myös Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) vuonna 2007 sekä Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (ETLA) vuonna 2017.
Yksi lukukausimaksuja puoltavien keskeinen argumentti perustuu siihen, että korkeakoulutus lisää keskimäärin elinkaarituloja, jolloin on kohtuullista, että opiskelijat osallistuvat oman koulutuksensa rahoittamiseen. Oikeudenmukaisuutta tukevat lisäksi myös lukukausimaksut kattava opintolainajärjestelmä ja opintojen jälkeisiin tuloihin sidottu takaisinmaksujärjestelmä.
Yksi lukukausimaksuja puoltavien keskeinen argumentti perustuu siihen, että korkeakoulutus lisää keskimäärin elinkaarituloja, jolloin on kohtuullista, että opiskelijat osallistuvat oman koulutuksensa rahoittamiseen.
Vähemmän on keskusteltu siitä, mitä vaikutuksia lukukausimaksuilla yhdessä laajemman koulutuspolitiikan linjan kanssa voi olla itse korkeakoulutukseen ja korkeakouluihin. Lukukausimaksuissa ei ole kyse vain siitä, kuka maksaa koulutuksesta, vaan laajemmin esimerkiksi yliopistollisen opiskelun luonteesta, yliopistojen tehtävistä sekä Suomen koulutuspoliittisesta linjasta.
Lukukausimaksut eivät ole vain tekninen ratkaisu taloudellisten tosiasioiden aiheuttamaan rahoitusongelmaan, vaan niitä tulee arvioida myös poliittisina kamppailuina, joissa määritellään koulutuksen yhteiskunnallista merkitystä. Tarkastelemme tässä tekstissä keskuskauppakamarin, EVAn ja ETLAn lukukausimaksujen puolesta esitettyihin argumentteihin sisältyvää käsitystä yliopistosta, opiskelun luonteesta ja tarkoituksesta sekä yliopiston tehtävästä.
Kilpailukyky-yliopisto
Jo keskuskauppakamarin kannanoton sisältävän ohjelman otsikko Kilpailukyvyn avaimet 2020-luvulla – Suomesta maailman kilpailukykyisin maa paljastaa ohjelman keskeisimmän huolen: kilpailukyvyn. Ohjelman johdannossa todetaan Suomen kilpailukyvyn heikentyneen ja esitetään maan tulevaisuudesta kaksi vaihtoehtoa: uudistuminen tai näivettyminen. Suomen tulee voittaa kilpailussa, koska ”kilpailukykyinen yhteiskunta on hyvinvoiva yhteiskunta” ja ”Mitä kilpailukykyisempi maamme on, sitä turvallisemmalla ja tuottoisemmalla pohjalla hyvinvointiyhteiskuntamme rahoitus on.”
Hyvinvointi syntyy siis taloudesta ja hyvä kilpailukyky on edellytys hyvinvointia tuottavalle taloudelle. Tärkeimpänä osana kilpailukykyisessä taloudessa nähdään osaaminen. Yliopistojen tehtäväksi määritellään siis tämän osaamisen edistäminen. Osaamisessa korostuvat erityisesti yritysten ja työmarkkinoiden tarpeet. Keskuskauppakamari ehdottaa myös yritysten edustajien määrän kasvattamista yliopistojen hallinnossa.
Johtavatko nopeasti suoritetut tutkinnot samanlaiseen osaamiseen kuin hitaammin ja siten kenties huolellisemmin suoritetut?
Osaavan työvoiman riittävän määrän takaaminen sekä yksilöiden, yritysten ja yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin sopeutuminen vaativat uudistuksia korkeakoulujärjestelmään. Ohjelmassa esitetään vahva poliittinen kannanotto, jonka mukaan korkeakoulutus tulee järjestää ensisijaisesti työelämän tarpeiden mukaisesti. Silti kanta esitetään ikään kuin se olisi kiistaton totuus, triviaali fakta, jonka toteamisen jälkeen voidaan aloittaa keskustelu itse asiasta eli keinoista kilpailukyvyn kohentamiseen ja työelämän tarpeiden parempaan huomioimiseen.
Myös EVA ja ETLA näkevät yliopistot ensisijaisesti talouden ja työmarkkinoiden näkökulmasta. Sen vuoksi tavoiteaikaa pidemmät opiskeluajat nähdään keskeisenä ongelmana. Yliopistolla vietetty ylimääräinen aika on pois työmarkkinoilla käytetystä ajasta, joten opiskeluaika tulee karsia minimiin. Lukukausimaksut ovat tässä oiva väline.
Työmarkkinoiden ja yritysten tarpeiden mukaisen osaamisen korostumista voi pitää elinkeinoelämän ja sitä lähellä olevien tahojen intressien mukaisena, muttei välttämättä työnantajien itsensä. Johtavatko nopeasti suoritetut tutkinnot samanlaiseen osaamiseen kuin hitaammin ja siten kenties huolellisemmin suoritetut?
Yhteiskunta, yksilö, vai sivistys
EVAn raportissa huoli yhteiskunnan kustannuksella opiskelevista yliopistolaisista ilmenee raportin laatijan, Helsingin yliopiston entisen kanslerin Kari Raivio kommentissa, jonka mukaan ”vanhemmat joutuvat maksamaan lastensa varhaiskasvatuksesta, mutta nuoret aikuiset vaativat ilmaista päivähoitopaikkaa yliopistoissa”. Ylipitkästä aikuisiän päivähoidosta nauttivia opiskelijoita sietääkin siis hieman patistella ottamaan vastuuta koulutuksensa kustannuksista varsinkin, kun he itse yksilöinä hyötyvät koulutuksesta suhteessa enemmän kuin ”yhteiskunta”. Hyöty viittaa tässä lähinnä yksilön tuloihin ja talouden kasvuun.
Yliopistoille ja niissä tapahtuvalle koulutukselle on annettu kuitenkin muunkinlaista kuin taloudellista arvoa. Koulutuksen työmarkkinoiden tarpeet ylittävästä merkityksestä voidaan puhua sivistyksen käsitteen avulla. Tutkijat Tuukka Tomperi ja Jaakko Belt vertaavat sivistyksen käsitettä osaamisen käsitteeseen. Osaaja sopeutuu sujuvasti ennalta asetettuihin odotuksiin ja toimii tehokkaasti annettujen päämäärien hyväksi, kun taas sivistynyt yksilö kykenee myös pohtimaan kriittisesti omia ja yhteiskunnan päämääriä.
Ero näiden näkemysten välillä on havaittavissa Keskuskauppakamarin puheesta, joka korostaa koulutusjärjestelmän sopeutumista yksilöiden, yritysten ja yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin.
Osaaja sopeutuu sujuvasti ennalta asetettuihin odotuksiin ja toimii tehokkaasti annettujen päämäärien hyväksi, kun taas sivistynyt yksilö kykenee myös pohtimaan kriittisesti omia ja yhteiskunnan päämääriä.
Pelkän työmarkkinoiden ja yhteiskunnan tarpeisiin sopeutumisen sijaan sivistynyt yksilö osaa kysyä, ovatko nuo tarpeet mielekkäitä ja kuka ne määrittää. EVAn, ETLAn ja Keskuskauppakamarin teksteissä eivät juuri esiinny vaihtoehtoiset koulutuspoliittiset linjat, vaan poliittisen suunnan määrittävät epämääräisen vääjäämättömät voimat, kuten talous, työmarkkinat, kansainväliset kokemukset tai yhteiskunnallinen hyöty.
Evan mukaan kansainväliset kokemukset osoittavat, että lukukausimaksut tulevat ennemmin tai myöhemmin ajankohtaiseksi. Etlan mukaan julkista rahoitusta tulisi käyttää kohteisiin, joissa sen yhteiskunnallinen hyöty on suurin eli alempiin koulutusasteisiin.
Kuka määrittelee yhteiskunnallisen hyödyn?
Sivistyksen ihanteen mukaisesti on syytä kuitenkin kysyä, miksi yliopiston tulisi palvella ensisijaisesti markkinatalouden ja työmarkkinoiden välittömiä tarpeita, mitä nämä kansainväliset kokemukset ovat, ja miksi ne muka pakottavat tekemään tietynlaisia korkeakoulupoliittisia valintoja, tai mitä tarkoittaa yhteiskunnallinen hyöty ja kuka sen määrittelee.
Asiakkuus ja laatu
Yhteiskuntatieteissä usein ajatellaan, että toiminta sosiaalisissa tilanteissa on riippuvaista tilanteen tulkinnasta, koska niihin sisältyy erilaisia sosiaalisesti rakentuvia odotuksia ja rooleja. Esimerkiksi perinteisellä yliopistoluennolla luennoitsijan oletetaan luennoivan ja opiskelijoille jää tarkkaavaisen kuuntelijan ja kysymysten esittäjän rooli. Tilanteen tulkinnan vaikutusta toimintaan voi havainnollistaa seuraavalla esimerkillä.
Steven D. Levitt ja Stephen J. Dubner kertovat kirjassaan Freakonomics taloustieteellisestä kokeesta, jossa päiväkodista lapsiaan myöhässä hakemaan tulleille vanhemmille asetettiin kolmen dollarin sakkomaksu. Tarkoituksena oli asettaa vanhemmille kannustin hakea lapsensa päivähoidosta ajoissa. Seurauksena oli kuitenkin myöhästymisten vähenemisen sijaan niiden kasvu. Levitt ja Dubner selittävät tätä odotusten vastaista tulosta yhtäältä maksun pienuudella ja toisaalta sillä, että kannustin vaihtui moraalisesta rahalliseen kannustimeen. Maksun pienuus saattoi myös saada vanhemmat ajattelemaan, ettei myöhästyminen ole päiväkodille kovin suuri huoli.
Vaihtoehtoisesti kun myöhästymiselle asetettiin maksuseuraamus, se saatettiin tulkita ostettuna palveluna eikä sosiaalisen normin rikkomuksena. Päivähoidosta tuli joustavan aikataulun palvelu, johon voi pienellä lisämaksulla ostaa lisäaikaa, jos omat aikataulut käyvät liian tiukoiksi.
Kun koulutukseen tulevalle opiskelijalle asetetaan lukukausimaksu, hänestä tulee asiakas, joka on ostanut palvelun.
Tätä jälkimmäistä tulkintaa seuraten voidaan katsoa, että myös lukukausimaksuihin liittyvät ongelmat koskevat koulutuksen merkityksen tulkintoja. Kun koulutukseen tulevalle opiskelijalle asetetaan lukukausimaksu, hänestä tulee asiakas, joka on ostanut palvelun. Keskuskauppakamarin ohjelmassa asiakkuusajattelun soveltaminen koulutuksessa nostetaan eksplisiittiseksi tavoitteeksi.
Heikki Patomäki on kuvannut lukukausimaksujen vaikutuksia opiskelijoihin kirjassaan Yliopisto Oyj. Patomäen mukaan opiskelijat alkavat nähdä tutkinnon hyödykkeenä, joka heille maksavina asiakkaina kuuluu riippumatta opintomenestyksestä. Opiskelijoiden vaatimukset saada rahoilleen vastinetta johtavat Patomäen mukaan helpotuksiin yliopistojen opetus- ja sisäänottokäytännöissä ja siten koulutuksen laadun heikentymiseen.
Etlan mukaan lukukausimaksujen käyttöönotto parantaisi todennäköisesti opetuksen laatua, sillä korkeammasta laadusta ollaan valmiimpia maksamaan suurempia lukukausimaksuja. On kuitenkin ongelmallista puhua laadusta määrittelemättä tarkemmin, mitä se sisältää ja mihin päämäärään nähden se määritellään.
Pelkän työmarkkina-aseman näkökulmasta koulutuksen laatu määrittyy puhtaasti sen perusteella, kuinka suuret tulot tai vakaan työtilanteen koulutus takaa. Silloin on periaatteessa yhdentekevää, mitä koulutuksessa opitaan, jos tutkintotodistuksella pääsee töihin. Yksinkertaisen talousteoreettisen olettamuksen sijaan laatu tulisi määritellä jollakin mielekkäällä tavalla sekä osoittaa mekanismi, joka saa yliopistot lukukausimaksujen seurauksena parantamaan opetuksen laatua.
Pelkän työmarkkina-aseman näkökulmasta koulutuksen laatu määrittyy puhtaasti sen perusteella, kuinka suuret tulot tai vakaan työtilanteen koulutus takaa. Silloin on periaatteessa yhdentekevää, mitä koulutuksessa opitaan, jos tutkintotodistuksella pääsee töihin.
Päinvastoin maailmalla lukukausimaksulliset yliopistot eivät ole onnistuneet estämään esimerkiksi opetushenkilöstön työn pirstaloitumista entistä epävarmemmaksi, minkä vaikutus opetukseen laatuun on vähintäänkin kyseenalainen.
Vaikka opiskelija ei haluaisikaan ajatella koulutusta pelkkänä välineenä suuriin tuloihin, lukukausimaksut lisäävät kannustimia nimenomaan pyrkiä puristamaan koulutuksesta kaikki potentiaali suhteessa työmarkkina-asemaan. Maksullinen koulutus ilmenee sijoituksena, jolle on saatava asianmukainen tuotto. Tällöin koulutukseen liitetyt muut arvot – sivistys – jäävät syrjään, tai ainakin muuttuvat toissijaisiksi. Erityisesti paine lisääntyy vähävaraisista perheistä tuleville verrattuna esimerkiksi niihin, joiden vanhemmat pystyvät kustantamaan heidän lukukausimaksunsa.
Julkisen järjen loppu?
Erityisesti yhteiskuntatieteellisillä aloilla yksi olennainen yliopiston tehtävä on kriittinen yhteiskunta-analyysi. Tutkimuksen ja tähän perustuvan opetuksen pohjalta on kyettävä arvioimaan kriittisesti yhteiskunnan käytäntöjä, instituutioita ja valtasuhteita. Yhteiskuntaa ei pidä tutkia ja arvioida intressiryhmien tarpeiden mukaisesti, vaan itsenäisesti opiskelijoiden ja tutkijoiden itse asettamien kysymyksenasettelujen pohjalta. Tätä tarkoittaa akateeminen vapaus.
Yhteiskunnallisen edistyksen edellytyksenä on, että vallitsevia oloja voi vapaasti arvioida ja arvostella. Tähän opiskelijoille tulee antaa välineitä ja myös kannustaa. Kriittisen arvioinnin tulee kohdistua myös sellaisiin ulkoa määriteltyihin päämääriin kuten työmarkkinoiden tarpeet tai kilpailukyvyn edistäminen sekä yliopistoon itseensä.
Lukukausimaksujen aiheuttama yhä suurempi velkaantuminen tekee opiskelijoista yhä riippuvaisempia hyvistä työmarkkina-asemista ja nopeasti etenevistä opinnoista. Tulevaisuuden työnantajien arvostelemista aletaan yhä enemmän välttää, koska opintolaina tekee opiskelijoista riippuvaisempia nopeasta työllistymisestä. Työnantajien päämäärien ja toimintatapojen kriittinen arviointi voi siis näyttäytyä riskinä, jota työllistymisestään huolestunut opiskelija haluaa välttää.
Yhteiskunnallisen edistyksen edellytyksenä on, että vallitsevia oloja voi vapaasti arvioida ja arvostella. Tähän opiskelijoille tulee antaa välineitä ja myös kannustaa.
Käsitys yliopistosta ensisijaisesti paremman työmarkkina-aseman takaajana voi muodostua myös yhä enemmän vallitsevaksi ymmärrykseksi. Opiskelijoiden työmarkkinakelpoisuus on korostunut esimerkiksi Euroopan korkeakoulujärjestelmien yhtenäistämiseen pyrkivässä Bolognan prosessissa.
Tällaisen ymmärryksen levitessä yliopisto aletaan yhä enemmän nähdä pelkästään työmarkkinoilla tarvittavan osaamisen takaajana. Työmarkkinakelpoisuuden ylikorostuessa opiskelu ei myöskään johda sellaiseen intellektuaaliseen kehitykseen, jota sivistyksen käsitteelläkin on pyritty kuvaamaan. Hyvän elämän ja yhteiskunnan saavuttamisessa yliopistolla nähdään olevan arvoa vain yksilön ja yhteiskunnan välittömien taloudellisten tarpeiden täyttämisessä.
Yliopisto kietoutuu osaksi yhteiskunnallisia kamppailuja, joissa jokin ymmärrys voi muodostua vallitsevaksi ja syrjäyttää muut käsitykset. Vaikuttaa siltä, että nyt vallalla on taloudellista ja välineellistä arvoa korostava ymmärrys.
Yliopiston ideasta ei ole koskaan esiintynyt vain yhtä käsitystä. Yliopisto kietoutuu osaksi yhteiskunnallisia kamppailuja, joissa jokin ymmärrys voi muodostua vallitsevaksi ja syrjäyttää muut käsitykset.
Vaikuttaa siltä, että nyt vallalla on taloudellista ja välineellistä arvoa korostava ymmärrys. Yliopiston yhteiskunnallisesta merkityksestä ja siihen liittyvistä poliittisista valtakamppailuista olisi syytä käydä laajempaa keskustelua sekä yliopistoissa että niiden ulkopuolella.
Jussi Systä on valtio-opin maisteriopiskelija Tampereen yliopistossa.
Mikko Lahtinen on valtio-opin yliopistolehtori Tampereen yliopistossa.
