Arvio: Edward Stourton: It’s a PC world: What it means to live in a land gone politically correct. Chatham: Hodder & Stoughton, 2009.
Ajatus poliittisesta korrektiudesta on ollut yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä jo vuosikymmeniä etenkin anglosaksisissa maissa. Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden voimistuessa poliittista korrektiutta koskeviin kysymyksiin törmää myös Suomessa yhä useammin.
Poliittiseen korrektiuteen liittyvät asiat ovat hahmotettavissa ennen kaikkea kielen kautta, viittaahan ajatus poliittisesta korrektiudesta eräänlaiseen nykyaikaisen poliittisen toimijan puhe-etikettiin. Kielellistä käyttäytymissäännöstöä hahmottelemalla pyritään saamaan selvyys, millaiset puhetavat ja kielelliset käytännöt ovat suotavia.
Tämän huomaa esimerkiksi tiedotusvälineissä ja keskustelupalstoilla, joissa pohditaan muun muassa sitä, miten erilaisista ihmisryhmistä on sopivaa puhua, mitä termejä on vältettävä ja mikä on niin sanottua vihapuhetta.
Kansainvälisessä kirjallisuudessa ilmiötä on käsitelty kahtalaisesti. Katsantokannasta riippuen poliittinen korrektius on esitetty joko sivistyneenä pyrkimyksenä puolustaa erilaisia identiteettejä, uskomuksia ja tunteita, tai sitten sitä on kuvattu nykyaikaisena hölmöläisyytenä, taipumuksena loukkaantua mistä tahansa triviaalistakin asiasta.
Brittiläinen journalisti Edward Stourton (s. 1957) ei asetu kirjassaan It’s a PC world kumpaankaan ääripäähän. Kymmeniä vuosia BBC:n palveluksessa työskennellyt ja useassa maassa kirjeenvaihtajana toiminut Stourton tunnistaa poliittiseen korrektiuteen sisältyvät ongelmat ja pyrkii tarkastelemaan ilmiötä maltillisesti ja puolensa tapauskohtaisesti valiten.
Stourton tunnistaa poliittiseen korrektiuteen sisältyvät ongelmat ja pyrkii tarkastelemaan ilmiötä maltillisesti.
It’s a PC world on yleistajuinen teos poliittisen korrektiuden eri aspekteista, eikä sen historiallista kehittymistä tai teoreettisia aineksia käsitellä kovinkaan yksityiskohtaisesti.
Lukijalle tyydytään esittämään melko ohuin vedoin, että poliittisen korrektiuden synty voidaan ajoittaa 1960-luvun Yhdysvaltoihin, jolloin maan sisäpolitiikkaa väritti uudenlaisten kansalaisliikkeiden nousu. Tällöin muun muassa feminismiä ja afroamerikkalaisten oikeuksia ajaneet liikkeet toteuttivat uudentyyppistä identiteettipolitiikkaa, joka perustui vaatimuksille erilaisuuden huomioonottamisesta ja kunnioittamisesta yhteiskunnassa.
1970-luvulla poliittisen korrektiuden ajatus vahvistui yhdysvaltalaisen kansalaisyhteiskunnan lisäksi anglosaksisessa yliopistomaailmassa, jossa etenkin humanistit omaksuivat innokkaasti osia ranskalaisesta jälkistrukturalismista. Stourtonin mukaan tämä koski etenkin Jacques Derridan, Michel Foucault’n ja Jacques Lacanin töitä, joista poliittisen korrektiuden airueet ottivat teoreettisia perusteita omaan argumentointiinsa.
Esimerkiksi todellisuuden sosiaalisesti konstruktiivinen luonne ja kulttuuris-epistemologinen relativismi näyttäytyvät teoreettisina elementteinä, jotka analyyttisempi tarkastelija saattaa havaita nykyisissäkin poliittista korrektiutta käsittelevissä keskusteluissa.
Poliittisen korrektiuden gastronomiaa
Poliittisen korrektiuden normi vaatii menestyäkseen sopivan sosiokulttuurisen ympäristön. Käytännössä tämä tarkoittaa monikulttuurista yhteiskuntaa, sillä mitä homogeenisempi ympäristö on, sitä vähemmän poliittiselle korrektiudelle on sosiaalista tilausta.
Suoraa korrelaatiota poliittisen korrektiuden kukoistuksen ja yhteiskunnan monimuotoisuuden välille ei silti voi vetää. Tämä osoitetaan kirjassa vertailemalla toisiinsa Saksaa ja Ranskaa.
Stourton esittää, että Ranskan sosiokulttuurisessa ilmastossa poliittisen korrektiuden vaatimus ei ole koskaan saanut tuulta alleen.
Omiin kirjeenvaihtajavuosien kokemuksiinsa nojautuen Stourton esittää, että Ranskan sosiokulttuurisessa ilmastossa poliittisen korrektiuden vaatimus ei ole koskaan saanut tuulta alleen. Seikka ei hänen mukaansa todistu ainoastaan ranskalaisten poliitikkojen käyttäytymisellä ja puhetavoilla, joiden pikantit erikoispiirteet (kuten esimerkiksi vahva sovinismi) olisivat brittiläisessä yhteiskunnassa täysin poissuljettuja.
Kunnon journalistin tavoin Stourton perustelee lukijalle väitettään yllättävästi myös ranskalaisella keittiöllä ja sen epäsovinnaisilla herkuilla. Suomalaisille kenties tunnetuin esimerkki Stourtonin esittelemästä ranskalaisesta kulinarismista on hanhenmaksa.
Foie gras (”rasvainen maksa”) on Ranskassa suosittu herkku, jonka perinteinen valmistustapa on eettisesti kyseenalainen. Jotta hanhien maksasta saataisiin mahdollisimman suuri, tuottajat lihottavat linnut ensin mahdollisimman suuriksi, jonka jälkeen hanhia vielä pakkoruokitaan parin viikon ajan survomalla ruokamassaa suoraan niiden ruokatorveen.
Tuotantotavan kyseenalaistavien iloksi ranskalaisista marketeista löytää tosin myös espanjalaisten kehittelemää ”eettisempää” hanhenmaksaa. Tässä metodissa hanhet saavat itse vapaasti ahmia itsensä sairaaksi, jonka jälkeen ne kaasutetaan hengiltä.
Mikäli joku keksisi hanhenmaksaherkun valmistustapoineen nyt, viranomaiset kieltäisivät tuotteen todennäköisesti välittömästi eettisiin syihin vedoten. Hanhenmaksalla on kuitenkin antiikkiin asti ulottuvat historialliset juuret, ja ranskalaiset kokevat siitä nauttimisen liki kansalaisoikeudekseen.
Eläinten oikeuksia ajavat liikkeet ovat toki yrittäneet vaikuttaa Ranskan hallintoon hanhenmaksan valmistuksen kieltämiseksi, mutta ainakin toistaiseksi heidän vaatimuksilleen on annettu poliittisesti epäkorrektisti piutpaut.
Poliittisen korrektiuden suhteen Saksa on ollut huomattavasti jyrkempi.
Ranskan itäistä naapurimaata Saksaa ei voi pitää kulinaristisesti paljoa köyhempänä, tunnetaanhan maassa pelkästään erilaisia makkaratyyppejä yli 1 500. Poliittisen korrektiuden suhteen maa on kuitenkin ollut huomattavasti jyrkempi.
Stourtonin mukaan syy tähän on löydettävissä Saksassa toisen maailmansodan jälkeiseen suoritetusta denatsifikaatiosta eli fasismin kitkemisestä. Stourtonin mukaan denatsifikaation voi ymmärtää eräänlaisena kokonaiseen kansakuntaan kohdistettuna ajattelun uudelleenohjelmointina, jonka tarkoituksena on ollut hävittää poliittisesti epäsuotavat ajatukset ihmisten mielistä.
Harmillisesti kirja ei kuitenkaan kerro lukijalle, onko poliittisessa korrektiudessa vielä nykyään havaittavissa eroja entisten Länsi- ja Itä-Saksan alueiden välillä. Kuten tiedetään, denatsifikaatio suoritettiin länsiliittoutuneiden toimesta vain Länsi-Saksassa. Neuvostoliiton etupiirinä olleessa Itä-Saksassa Hitlerin aikaa käsiteltiin Stourtonin mukaan lähinnä ideologisena kömmähdyksenä.
Loukkaantumisia ja natsikortteja
Poliittiseen korrektiuteen liittyy oleellisesti ihmisten kollektiivinen loukkaantuminen ja uhriutuminen, sillä ilman kokemuksia omaa viiteryhmää koskevista epäkohdista ei olisi myöskään vaatimusta poliittisesta korrektiudesta.
Poliittiseen korrektiuteen sisältyvät ongelmat liittyvät ennen kaikkea tilanteisiin, jossa se vaientaa aiheellisen kritiikin tai estää tarpeellisen toiminnan. Stourtonin tarjoama ääriesimerkki liittyy Britanniassa tapahtuneisiin väkivallantekoihin, joita poliisilaitoksen on ollut vaikea käsitellä niiden arkaluonteisuuden vuoksi.
Stourtonin tähtäimessä ovat niin sanotut ”kunniamurhat”, joissa perheenjäsen on surmannut lähisukulaisensa sillä verukkeella, että tämä on toiminnallaan ”häpäissyt” perheensä.
Brittiläisten viranomaisten kannalta tapausten käsittely on ollut hyvin hankalaa. Vaikka murhaajista ja heidän motiiveistaan ei useinkaan ole epäselvyyttä, asianosaisten uskonnon ja kulttuurin huomioiminen syytteiden nostamisessa aiheuttaa virkamiehille harmaita hiuksia. Dilemmana kun on, että kunniamurhia on mahdotonta esittää ilman, että esiin nostetaan niiden sosiaalinen taustakonteksti.
Samaan aikaan uhkana kuitenkin on, että paikalliset vähemmistöyhteisöt kritisoivat viranomaisia rasismista kokiessaan, että heidän uskontonsa ja kulttuurinsa tulee mustamaalatuksi.
Samainen dilemma on ollut esillä pienemmässä mittakaavassa myös Suomessa. Jari Tervon vuonna 2011 julkaistu romaani Layla kertoi kunniaväkivaltaa pakenevasta kurditytöstä, joka löytää tiensä Turkista Suomeen.
Pian romaanin julkaisun jälkeen suomalaisen kurdiyhteisön piiristä nousi kritiikkiä kirjaa kohtaan sillä tulkittiin, että se esitti kaikki kurdit potentiaalisina kunniamurhaajina. Tervo itse tyytyi vastaamaan kritiikkiin toteamalla, että kirjan tarkoituksena oli hävittää ”kunnia” kaikista murhista, tekivät niitä sitten kurdimuslimit tai suomalaiset.
Kirjan kenties mielenkiintoisinta antia on väite, jonka mukaan vaatimus yleisesti hyväksyttävästä, kunnioittavasta ja loukkaamattomasta kielenkäytöstä on viety yhteiskunnallisten liikkeiden ja pienyhteisöjen tasolta aina valtioiden harjoittamaan kansainväliseen politiikkaan asti.
Israel harjoittaa kansainvälisessä politiikassa tarpeen niin vaatiessa aktiivista uhriutumista.
Hyvänä esimerkkinä tästä on Stourtonin mukaan Israel, joka harjoittaa kansainvälisessä politiikassa tarpeen niin vaatiessa aktiivista uhriutumista. Stourtonin tulkinnassa Israelin toiminta yhdistyy niin sanotun ”viktimokratian” (engl. victimocracy) logiikkaan, jossa valtaa legitimoidaan koettujen vääryyksien perusteella.
Kansainvälisen politiikan kentällä israelilaisten argumentointi tapahtuu siten usein hyvin kaavamaisesti: koska israelilaiset ovat historiallisesti kokeneet niin paljon vääryyttä, valtiolla on nykyhetkessä oikeus käyttää kansalaisia puolustaakseen huomattavaakin aseellista voimaa.
Israelin harjoittaman argumentoinnin kulmakivenä on esittää sen itsensä kritisoiminen poliittisesti epäkorrektiksi. Mikäli jokin taho arvostelee Israelia esimerkiksi palestiinalaisten sorrosta, valtion edustajat kääntävät nopeasti asetelman ympäri heittäytymällä loukkaantujan ja uhrin rooliin.
Arkikielessä ilmiö tunnetaan natsikortin heiluttamisena: vastapuolen vihjataan omaavan poliittisesti sopimattomia sympatioita ja toivotaan, että väite hiljentää tämän. Ei haittaa, vaikka kritisoija olisi kansainvälisesti tunnettu ihmisoikeustaistelija, kuten edesmennyt ruotsalainen kirjailija Henning Mankell.
Yleistajuisuudestaan huolimatta It’s a PC world ei ole ainoastaan kannanotto sananvapauden ja avoimen yhteiskunnallisen keskustelun puolesta. Kirja myös paljastaa lukijalleen, että poliittisen korrektiuden voi ymmärtää eräänlaisena pelinä tai poliittisena jujutsuna, jossa vastapuolen käyttämä voima pyritään ohjaamaan sitä itseään vastaan.
