Suomessa omistusliitteellä halutaan ilmaista omistusta: minun koirani, sinun koirasi, teidän koiranne.
Kieliopillinen termi omistusliitteelle on possessiivisuffiksi, ja se on monelle sanana tuttu, sillä ilmiö kuuluu kielenhuoltajien rakkaimpiin (ja on lisäksi helppo muistaa, koska possessiivi viittaa omistamiseen). Lehtiotsikon tai mainoslauseen virheellinen tai puuttuva omistusliite takaa repostelun ja syvän paheksunnan kielioppipoliisien keskusteluryhmissä.
Puhekielessä ei niin haittaa, vaikka liite unohtuukin: ”mun koti” on ihan yhtä ymmärrettävä ilmaus kuin ”mun kotini”.
Yleiskielessä omistusliite pitää kuitenkin jaksaa liittää mukaan: minun kotini, ei minun koti. Ei auta, vaikka se kuinka tuntuisi viralliselta ja kankealta. Ei ole myöskään väliä, onko persoonaa ilmaiseva pronomini lauseessa mukana vai ei: (minun) kotini yhtä lailla kuin (sinun) kotisi. Omistusliite pysyy mukana myös sanojen taivutuksissa: minun kodissani, hänen kotiinsa, teidän kodeillenne. Omistusliite tarttuu myös monenlaisiin sanoihin.
Tästä huolimatta Suomessa esimerkiksi ilmestyy lehti nimeltä Meidän perhe. Syyttävä sormi kannattaa laskea, sillä omistusliitteen voi jättää pois, kun ei ilmaista varsinaisesti omistusta vaan kuulumista (”meidän perhe” ei ole meidän omistuksessamme oleva perhe, vaaa perhe, johon me kuulumme). Muita esimerkkejä ovat vaikkapa suku tai luokka.
Toinen tapaus, jolloin omistusliitteen voi jättää pois, ovat sentyyliset ilmaisut kuin ”meidän miesten tehtävä”, ”heidän kaikkien salaisuus” tai ”meidän kahden onni”. Tällöin kyse ei nimittäin ole oikeastaan omistamisesta eikä edes kuulumisesta, vaan kyseessä on eräänlainen yhtäläisyyssuhde.
Siksi siis meidän suomenkielisten omistusliitteet, ei meidän suomenkielisten omistusliitteemme.
Kolmas mahdollisuus unohtaa omistusliite on silloin, kun lauseessa olisi kaksi omistusliitettä vaativaa genetiivimäärettä, mutta toinen niistä ei ole persoonapronomini. Vertaa:
- Aloitteella on minun ja heidän tukensa.
tai
- Aloitteella on minun ja puolueen tuki.
Possessiivisuffiksi vaikuttaa olevan kielioppi-intoilijoiden lempilapsia, ja kun sen kerran on oppinut, se tulee nopeasti bongattua teksteistä ja virheet siinä halutaan hyvin hanakasti osoittaa. Niinpä myös allekirjoittanut on aikoinaan korjannut sen teksteistä väärin (”korjata väärin”, siinä oksymoronia kerrakseen) juuri edellä mainitun kaltaisissa tilanteissa. Siksi asia on hyvä opetella poikkeuksineen: pitkälle pääsee jo Kotuksen avulla.