”Miksi 7 450 ihmistä on ilman asuntoa hyvinvointivaltiossa?”

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

”Miksi 7 450 ihmistä on ilman asuntoa hyvinvointivaltiossa? Olemmeko enää ylipäätään hyvinvointivaltio?”

Reijo, 65

Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAn tilaston mukaan Suomessa oli viime vuoden lopussa 6 644 yksinäistä asunnotonta ja 325 asunnotonta perhettä, joissa on 316 lasta. Edellisvuodesta asunnottomien määrä väheni noin 500 henkilöllä.

Suomalaisella asunnottomuudella on pari ominaispiirrettä: kaksi kolmasosaa asunnottomista on pääkaupunkiseudulla ja kaikkiaan 82 prosenttia asuu tilapäisesti sukulaisten ja tuttavien luona.

ARAn tilastoja voi pitää varsin luotettavina, sillä ne perustuvat kuntien sosiaali- ja asuntoviranomaisten rekisteritietoihin. Asunnottomuuden tilastointi alkoi Suomessa vuonna 1987, jolloin Suomessa arvioitiin olevan yli 18 000 asunnotonta. Viime vuosina Suomi on ollut ainoa Euroopan maa, jossa asunnottomuus on vähentynyt. Ero muihin maihin on merkittävä, sillä useissa Euroopan maissa on vain arvioita pelkästään kaduilla yöpyvien asunnottomien määristä.

Viime vuosina Suomi on ollut ainoa Euroopan maa, jossa asunnottomuus on vähentynyt.

Suomessa ei enää ole samanlaista katuasunnottomuutta kuin useissa Euroopan suurkaupungeissa. Vuonna 2008 Suomessa aloitettiin valtion, suurten kaupunkien ja järjestöjen yhteistyönä uudenlainen toimintamalli erityisesti kaikkein haavoittuvimman asunnottomien ryhmän, pitkäaikaisasunnottomien, asumisen järjestämiseksi.  Pitkälti tämän ohjelman myötä näkyvä katuasunnottomuus on saatu loppumaan ja kaikkiaan 3 500 pitkäaikaisasunnottomalle on järjestynyt pysyvä vuokra-asunto.

Suomen malli perustuu asunto ensin -periaatteeseen. Lähtökohtana on, että asunto on inhimillinen, sosiaalinen perusoikeus. Asunnottomuus voidaan ratkaista vain tarjoamalla asunnottomalle pysyvä itsenäinen asunto ja siihen mahdollisesti tarvittava tuki ja palvelut. Pysyvä asunto tarjoaa turvan ja oman rauhan ja edellytykset muiden ongelmien ratkaisemiseen.

Osana tätä mallia Suomessa on käytännössä lopetettu suurin osa tilapäiseen asumiseen tarkoitetuista asuntoloista ja korvattu ne tuetun asumisen yksiköillä, joissa jokaisella asukkaalla on oma itsenäinen asunto ja henkilökuntaa tukemassa tarvittaessa. Monessa Euroopan maassa asuntola on edelleen asunnottomuuden ratkaisumalli.

Suomen malli on herättänyt paljon kiinnostusta ulkomailla, sillä se on tuottanut varsin nopeassa ajassa selviä konkreettisia tuloksia. Selvitysten mukaan yli 80 prosenttia edellä kuvatun pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman kautta asunnon saaneista on pystynyt asunnon pitämään ja toiminta on ollut myös taloudellisesti järkevää: asunnon järjestäminen yhdelle asunnottomalle tuo yhteiskunnalle arviolta 15 000 euron vuotuisen säästön vähentyvän palvelunkäytön seurauksena, puhumattakaan asunnon inhimillisestä merkityksestä.

Paljon on siis tapahtunut myönteistä kehitystä, mutta silti asunnottomuutta ei ole saatu loppumaan. Miksi?

Asunnottomuuden taustalla on monia syitä. Tärkein syy on rakenteellinen: kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ei ole kysyntään nähden riittävästi siellä, missä niitä tarvittaisiin. Yksilötasolla asunnottomuuden taustalla on hyvin moninaisia syitä: avioero tai muu äkillinen elämäntilanteen muutos, taloudelliset syyt, työttömyys, velkaantuminen ja muut sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat, jotka usein vielä kiertyvät yhteen vaikeasti selvitettäväksi ongelmasyheröksi.

Jokaisella asunnottomalla on oma tarinansa, mutta myös omat voimavaransa, oma keskeneräinen tarinansa ja tulevaisuus, jonka ensimmäinen askel on avain omaan kotiin.

Suomi on perinteisesti ollut omistusasuntoyhteiskunta, missä omistusasumiseen kannustetaan ja yhteiskunta myös tulee sitä merkittävästi.

Suomi on perinteisesti ollut omistusasuntoyhteiskunta, missä omistusasumiseen kannustetaan ja yhteiskunta myös tulee sitä merkittävästi. Asuntolainojen verovähennys oli pitkään merkittävä yhteiskunnan tuki omistusasumiselle. Pienituloisten asumisen tukeen tarkoitettu asumistuki ja erityisesti tukimenojen voimakas kasvu on herättänyt paljon keskustelua viime aikoina. Vähemmän on puhuttu siitä, että oman asunnon myyntivoiton verottomuus ja siitä aiheutuva valtion tulonmenetys on lähes samaa suuruusluokkaa kuin yleinen asumistuki, se vain kohentuu aivan eri väestönosalle.

Viime kädessä on tietenkin kyse politiikasta, nähdäänkö asuminen sijoituskohteena vai sosiaalisena perustarpeena ja perusoikeutena. Suomen perustuslaki ei turvaa subjektiivista oikeutta asuntoon kuin muutamalle erityisryhmälle.  Perustuslain mukaan ”julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä”. Tämä velvoite konkretisoituu esimerkiksi kunnallisessa päätöksenteossa.

Kunnalliset päättäjät ovat avainasemassa, kun ratkaistaan, kuinka paljon kaavoitetaan ja osoitetaan tontteja kohtuuhintaista vuokra-asuntotuotantoa varten. Kohtuuhintaisen tuotannon toteuttaminen edellyttää, että tontit myydään tai vuokrataan markkinahintoja edullisemmin, mikä tarkoittaa, että kunta laskennallisesti menettää tuloja, joita se voisi käyttää uusien asukkaiden tarvitsemien palvelujen järjestämiseen.

Kunnallinen päätöksenteko onkin tasapainoilua, jossa toisessa vaakakupissa on päättäjien sosiaalinen omatunto ja toisessa houkutus saada kuntaan ”hyviä veronmaksajia”. Lopputuloksena on usein kuntien kilpailu, jossa kukaan ei halua enemmän uusia pienituloisia asukkaita kuin naapurikunta. Näissä tilanteissa tarvitaan toisen julkisen vallan tahon eli valtion ohjaavaa roolia. Kuntien kilpailua on pystytty rajaamaan ja kohtuuhintaista asuntotuotantoa lisäämään sopimuksilla, joissa valtio on osallistunut kunnille tärkeiden liikennehankkeiden rahoitukseen ja samalla edellyttänyt kunnilta asuntotuotannon lisäämistä.

Paljon on tehtävää, sillä yksikin asunnoton on liikaa.

Onko Suomi sitten vielä hyvinvointivaltio? Sitä miten yhteiskunta kohtelee haavoittuvimpia jäseniään, kuten asunnottomia, voi hyvin pitää hyvinvointiyhteiskunnan mittarina. Tässä suhteessa kuva Suomesta on ristiriitainen, yhtäältä on nähtävissä myönteistä kehitystä, toisaalta ilmassa on merkkejä asenneilmaston kiristymisestä.

Voi sanoa, että Suomi on vielä toistaiseksi enemmän hyvinvointivaltio kuin useimmat Euroopan maat, mutta se ei paljon asunnottomia lohduta. Paljon on tehtävää, sillä yksikin asunnoton on liikaa. Asunnottomuuden poistaminen on täysin realistinen tavoite. Miksi ei Suomi voisi olla ensimmäinen maa, jossa asunnottomuus poistuu historiaan?

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Juha Kaakinen on Y-Säätiön toimitusjohtaja.