Kun Suomi pyrki turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2013-2014, se jäi monien yllätykseksi valitsematta. Kun verrataan Suomen turvallisuusneuvostokampanjaa tuolloin valitun Luxemburgin kampanjaan, on ilmeistä, että valtiot pyrkivät ilmentämään sopivuuttaan hyvin eri tavoin. Miksi Suomi jäi valinnassa rannalle?
YK:n yleiskokous valitsee vuosittain viisi turvallisuusneuvoston vaihtuvaa jäsentä kahden vuoden pituiseksi kaudeksi. Jäsenyyden myötä valtiot saavat poikkeuksellisen vahvan kansainvälispoliittisen statuksen: turvallisuusneuvosto on YK:n vaikuttavin elin ja se tekee jäsenvaltioitaan sitovia päätöksiä. Siksi turvallisuusneuvostolla on poikkeuksellista vaikutusvaltaa kansainvälisessä politiikassa.
Suomi haki vaihtuvan jäsenen paikkaa vuonna 2012 kaudeksi 2013–2014 Länsi-Eurooppa ja muut maat -ryhmässä (Western European and Others Group, WEOG). Suomen kanssa kahdesta paikasta kisasivat Australia ja Luxemburg.
Taistelu vaihtuvan jäsenen paikasta päättyi monen yllätykseksi Suomen tappioon: ensimmäisellä äänestyskierroksella turvallisuusneuvostoon valittiin Australia 140 äänellä Luxemburgin saadessa 128 ja Suomen 108 ääntä. Toisella äänestyskierroksella Luxemburg nappasi toisen WEOG-ryhmän paikan 131 äänellä Suomen jäädessä 62 ääneen.
Turvallisuusneuvostolla on poikkeuksellista vaikutusvaltaa kansainvälisessä politiikassa.
Vielä julkaisemattomassa pohjoismaisessa tutkimusprojektissa The Quest for Power in International Politics: Campaigns by and Selection of Non-Permanent Members to the United Nations Security Council tutkittiin, miksi valtiot hakevat vaihtuvan jäsenen paikkaa, millaisia odotuksia niillä on, ja miten ne toteuttavat kampanjansa.
Tutkimusprojektissa tarkasteltiin valtiopareja WEOG-ryhmän sisällä verraten turvallisuusneuvostoon valittua ja valitsematta jäänyttä kandidaattia. Suomen kampanjaa tarkasteltiin Luxemburgin voitokasta kampanjaa vasten. Tutkimuksen tästä osasta vastasivat Touko Piiparinen, Tarja Seppä ja Anni Tervo, ja siitä on julkaistu suomeksi lyhyempi katsaus, johon tämä teksti perustuu.
Matka kohti turvallisuusneuvostoa
Kun tutkimukseen haastateltiin suomalaisia ja luxemburgilaisia kampanjoihin osallistuneita henkilöitä, kävi ilmi, että vaikka kummallakin valtiolla oli käytössään suppeat budjetit ja pienet kampanjaorganisaatiot, rakensivat maat kampanjoitaan hyvin eri tavoin. Luxemburg aloitti kampanjatyönsä heti ilmoittauduttuaan kisaan vuonna 2001. Vaikka Suomi julkisti ehdokkuutensa heti perään vuonna 2002, joutui se pidättäytymään kampanjoinnista pohjoismaisen rotaation vuoksi: Suomi oli sitoutunut kampanjoimaan Islannin turvallisuusneuvostoehdokkuuden puolesta, joka päättyi tappioon vuonna 2008, eli neljä vuotta ennen Suomen turvallisuusneuvostovaalia.
Luxemburg hyödynsi pidemmän kampanja-ajan esimerkiksi keräämällä äänestyslupauksia. Moni maa lupasikin tukensa Luxemburgille aikaisessa vaiheessa. Vastavuoroisia äänestyslupauksia tarjottiin myös Suomelle jo aikaisin, mutta Suomi ei tarttunut ehdotuksiin. Kun Suomi palasi ehdotuksiin myöhempinä kampanjavuosina, olivat maat jo luvanneet äänensä muille.
Maat rakensivat kampanjoitaan hyvin eri tavoin.
Luxemburg myös kampanjoi aivan viime minuuteille saakka ja pyysi tukea sekä ensimmäiselle että seuraaville äänestyskierroksille. Suomi sen sijaan keskitti kampanjansa vain ensimmäisen kierroksen ääniin, mitä eräs haastateltava kuvasi myöhemmin virheeksi.
Siinä missä Luxemburgin kampanjaorganisaatio sekä ulkopoliittinen johto pysyi lähes samana koko kampanjan ajan, oli Suomella kaksi eri kampanjaorganisaatiota sekä useita eri pää- ja ulkoministereitä. Tämä aiheutti väistämättä epävakautta Suomen kampanjan jatkuvuuteen.
Luxemburgin kampanjassa käytettiin tehtäväänsä sitoutuneita poliitikkoja erityisen taitavasti, kun taas vastaavan jatkuvan poliittisen sitoutumisen koettiin puuttuneen Suomen kampanjasta, joka päätyi virkahenkilöstön ohjaamaksi.
Keskiössä panostukset YK:n toimintaan
Molemmat valtiot halusivat kampanjoissaan osoittaa, että niillä on riittävät resurssit neuvostossa toimimiseen: pieninä valtioina kummankin tuli näyttää, mitä tarjottavaa niillä olisi turvallisuusneuvostolle.
Siinä missä Luxemburg korosti kampanjaviesteissään senhetkisiä kontribuutioitaan YK:lle esimerkiksi taloudellisena panostuksena YK:n yleisbudjettiin, rauhanturvaamiseen ja kehitysyhteistyöhön, nojasi Suomen viesti sen historiaan luotettavana YK-toimijana etenkin rauhanturvaamisessa. Tämä näkyi myös maiden kampanjaesitteissä: Luxemburgin esite esitti ajankohtaista numeraalista tietoa, kun taas Suomen esite halusi ilmentää Suomen roolia rauhanturvaamisen ja -välityksen pioneerina sekä normien asettajana perustuen Suomen historialliseen rooliin rauhanturvaajien lähettäjänä.
Pieninä valtioina kummankin tuli näyttää, mitä tarjottavaa niillä olisi turvallisuusneuvostolle.
Kampanjavuosien aikaisia lukuja Suomen esitteessä ei kuitenkaan käytetty, mikä johtunee niiden alhaisesta määrästä. Suomi antoi siis itsestään nostalgisen ja menneisyyteen perustuvan kuvan, joka oli vahvassa ristiriidassa sen hetkisten panostusten kanssa.
Suomen taloudellinen tuki ei myöskään yltänyt Luxemburgin tasolle: Luxemburgin huomattava panostus takasi sen, että valtio saattoi puhua jo toteutuneesta tuesta, kun taas Suomi jäi lupailemaan sen toteutuvan tulevaisuudessa. Samalla Luxemburg todisti olevansa kokoaan suurempi toimija YK:ssa – ilman, että sanoi sitä ääneen. Luxemburg antoi itsestään kuvan aktiivisena YK-toimijana, kun taas kuva Suomesta nojasi aiempiin toimiin ja jäi taaksepäin katsovaksi.
Arvot osana kampanjaa
Resurssiensa ohella kummatkin valtiot halusivat ilmentää kampanjoissaan sitoutuneisuuttaan YK:hon – kuinka valtion aatteet, arvot ja tavoitteet istuivat yhteen YK:n aatteiden kanssa ja mitä arvoja valtio YK:ssa ajaisi?
Suomen kampanjaviestit olivat epäjohdonmukaisia ja vaatimattomia verrattuna Luxemburgin viesteihin – kysyttäessä suomalaiset haastateltavat eivät kyenneet nimeämään selkeitä teemoja kampanjassa. Luxemburgin teemat olivat selkeitä ja toistuivat paitsi haastatteluissa myös kampanjaesitteessä.
Suomen tappion jälkeen Kansainvälisellä rauhaninstituutilla (International Peace Institute) teetetyn tutkimuksen mukaan Suomen tappioon vaikutti ihmisoikeuksien ja tasa-arvon liiallinen korostaminen sekä ylimielinen ja ”besserwissermäinen” asenne. Tämä näkemys hyväksyttiin Suomessa laajalti selityksenä tappiolle. Tutkimuksemme kuitenkin osoittaa päinvastaista, sillä Luxemburg painotti kampanjassaan ihmisoikeuksia ja oikeudenmukaisuutta huomattavasti Suomea enemmän.
Ehkä Suomi oletti muiden tuntevan maan maineen, kun taas Luxemburg ilmaisi kampanjoidessaan maan arvot ja identiteetin selvästi.
Toisin kuin Suomi, Luxemburg päätti tietoisesti pitää kampanjassaan esillä myös poliittisesti herkkiä aiheita, kuten ihmisoikeuksia. Nämä arvot nähtiin osana Luxemburgin ulkopolitiikkaa ja identiteettiä, ja sen myötä olennaisena osana kampanjaa.
Suomi, kenties halutessaan välttää vaikutelmaa pohjoismaisesta viisastelusta tai ylenkatseesta, sen sijaan päätti olla korostamatta ihmisoikeuksia. Ehkä Suomi oletti muiden tuntevan maan maineen, kun taas Luxemburg ilmaisi kampanjoidessaan maan arvot ja identiteetin selvästi. Samalla se antoi selkeän kuvan siitä, miten maa toimisi turvallisuusneuvoston jäsenenä.
Pieni valtio voi olla pätevä
Kampanjoissaan valtiot halusivat myös osoittaa olevansa päteviä ja kyvykkäitä kantamaan turvallisuusneuvoston jäsenen velvollisuudet. Molemmilla valtioilla oli kokemusta vaativista kansainvälisistä tehtävistä, Luxemburgilla esimerkiksi EU:n puheenjohtajamaana ja Suomella myös turvallisuusneuvoston jäsenenä.
Suomi keskittyi osoittamaan pätevyyttään erityisesti rauhanturvaamisen ja -välityksen kautta. Luxemburg osoitti kuitenkin sisäistä kyvykkyyttään, eli poliitikkojen ja diplomaattien taitoja, Suomea tehokkaammin: luxemburgilaisilla poliitikoilla ja virkahenkilöillä kuvattiin olleen erityisen hyvät sosiaaliset ja verkostoitumistaidot.
Suomessa, toisin kuin monessa muussa maassa, poliittista vastustusta kampanjalle ei ollut. Kampanja nähtiin luonnollisena, jopa itsestään selvänä osana Suomen YK- ja ulkopolitiikkaa – ehkä juuri tästä syystä kampanjasta ei koskaan tullut kansallista prioriteettia kuten kilpakumppaneilla Luxemburgissa ja Australiassa.
Toisin kuin on esitetty, Suomen kampanja ei kaatunut liialliseen ihmisoikeuksien korostamiseen tai ”besserwisseriyteen”, päinvastoin; Luxemburg korosti liberaaleja arvoja huomattavasti Suomea enemmän.
Turvallisuusneuvostokampanja oli Suomen ulkopolitiikan ”business as usual” -toimintaa ilman suurta kansallista motiivia tai korkean tason poliittista sitoutumista. Luxemburgin merkittävä panostus ehdokkuuteen näkyi paitsi poliittisella tasolla, myös lähettämällä virkahenkilöstöä alueille, joilla sen diplomaattiset verkostot olivat ohuita.
Lopuksi voidaan todeta, että Suomen tappioon turvallisuusneuvostovaalissa ei ollut yhtä selittävää syytä, vaan useita, jotka kaikki osaltaan vaikuttivat lopputulokseen.
Suomen turvallisuusneuvostokampanja oli epäjohdonmukainen, ja Suomi antoi itsestään, luultavasti tahattomasti, ristiriitaisen maakuvan keskisuurena valtiona ja normien uudistajana, mikä ei vastannut käytännön todellisuutta. Kampanja ei koskaan saanut riittävää painoarvoa Suomen ulkopolitiikassa. Luxemburgin kampanja taasen oli hyvin onnistunut ja korkean tason poliittinen prioriteetti.
Toisin kuin on esitetty, Suomen kampanja ei kaatunut liialliseen ihmisoikeuksien korostamiseen tai ”besserwisseriyteen”, päinvastoin; Luxemburg korosti liberaaleja arvoja huomattavasti Suomea enemmän. Suomen kampanjaviestit ja arvot jäivät sen sijaan epäselviksi.
Anni Tervo on apulaisasiantuntija YK:n sihteeristössä teknologialähettilään toimistossa. Tämä teksti perustuu kirjoittajan aikaisempaan työhön ennen siirtymistä YK:n henkilöstöön ja ilmentää hänen henkilökohtaisia näkemyksiään. Teksti ei edusta YK:n sihteeristön virallista kantaa tai näkemystä.
Artikkeli pohjaa Politiikka-lehdessä julkaistuun Keskustelua-artikkeliin numerossa 62:3 (3/2020).
Artikkeli on osa Tarja Sepän uraa juhlistavaa juhlajulkaisusarjaa Kansainvälinen yhteisö, ihmisoikeudet ja Yhdistyneet kansakunnat.
Artikkelikuva: Chickenonline / Pixabay
