Turkin poliittisen historian viimeisiä vuosikymmeniä ovat hallinneet poikkeuksellisen epädemokraattiset hallintotavat, ihmisoikeuksien polkeminen ja julkisen keskustelun tukahduttaminen. Silti ne usein esitetään nykyisen islamistisen hallituspuolueen erityispiirteinä.
Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Toni Alaranta kommentoi Turkin pääministerin Ahmet Davutoğlun vierailua Ylen aamu-tv:ssä. Alarannan mukaan Turkki on tällä hetkellä ”kaoottisessa tilanteessa” ja Turkin ihmisoikeustilanne on ”huonompi kuin koskaan aikaisemmin viimeisten vuosikymmenien aikana”.
Tämä arvio yllättää Turkin poliittista historiaa tuntevan kuuntelijan. On aivan totta, että Turkin poliittinen tilanne on vaarallisen kärjistynyt, toisinajattelijoita vainotaan systemaattisesti ja terrorismi on lisääntynyt huolestuttavaa tahtia.
Vuoden 2013 kesällä nähty poliisiväkivalta Gezi-puistosta alkunsa saaneen protestiaallon tukahduttamiseksi johti viiden ihmisen kuolemaan ja tuhansien loukkaantumiseen. Näiden tapahtumien jälkeen Turkin sananvapaustilanne on mennyt koko ajan huonompaan suuntaan: hallituksen toimiin kriittisesti suhtautuvat tutkijat ja toimittajat on laitettu ahtaalle.
Turkin lähihistorian valossa nykykehitys näyttää pikemminkin säännöltä kuin poikkeukselta.
Turkin lähihistorian valossa nykykehitys näyttää kuitenkin valitettavasti pikemminkin säännöltä kuin poikkeukselta. Tämän ymmärtämiseksi lyhyt kertaus Turkin viime vuosikymmenten poliittisesta tilanteesta maallista aatetta edustavien hallitusten aikakaudella lienee paikallaan.
Kaoottinen ja väkivaltainen 70-luku
Turkin 70-lukua hallitsi edellisen vuosikymmenen tapaan poikkeuksellisen laaja väkivaltainen liikehdintä sekä vasemmalla että oikealla: jatkuvia murhia, pommi-iskuja, ryöstöjä ja kidnappauksia. Avoimen fasistiset ”harmaat sudet” ottivat väkivaltaisesti yhteen laitavasemmistolaisten ryhmittymien kanssa.
Turkin talous oli vaikeassa kriisissä, mikä teki turhautuneiden ja näköalattomien nuorten väkivaltaisesta radikalisoitumisesta helppoa. Tuhansia ihmisiä menehtyi väkivallan seurauksena.
Väkivallan kierteen kiihtyessä Turkin armeija otti maaliskuussa 1971 johtavan roolin politiikassa ja vaati toimia tilanteen vakauttamiseksi. Huhtikuussa maan suurimmissa kaupungeissa ja useilla muilla alueilla julistettiin hätätila, jolla oli poikkeuksellisen brutaalit seuraukset.
Arviolta 5 000 ihmistä pidätettiin ”noitavainoissa” vasemmistolaismielisyyden kitkemiseksi Turkista. Vangittujen joukossa oli monia johtavia toimittajia, professoreita ja kirjailijoita sekä useita ammattiliittojen edustajia. Raporttien mukaan vankiloissa oli laajamittaista väkivaltaa ja kidutusta.
Monet poliittiset puolueet kiellettiin, eikä edellisestä väkivaltaisesta vallankaappauksesta ollut kuin noin vuosikymmen aikaa. Silloin maan poliittinen johto teloitettiin ja oikeuslaitos ja yliopisto puhdistettiin sadoista edustajista.
Sosiaalipoliittisesti 70-luku oli vaikeaa aikaa. Maan sisällä oli suuria muuttoaaltoja keskeisiin kaupunkeihin ja toisaalta vierastyöläisiksi Saksaan. Erik Zurcherin mukaan yli puolet Turkin pääkaupungin Ankaran asunnoista on alun perin gecekonduja eli hökkeleitä, jotka on rakennettu ”yön aikana” maaseudulta työn perässä tulleiden yösijoiksi.
Vuoden 1973 öljykriisin jälkeen parempaa toimeentuloa haettiin edelleen maan rajojen ulkopuolelta Saksasta, mutta enenevässä määrin laittomana siirtolaisuutena eikä Saksan kutsumina siirtotyöläisenä. Vuosikymmenen lopussa yli 2,5 miljoona turkkilaista oli muuttanut läntiseen Eurooppaan.
Ulkosuhteissa vuosikymmentä hallitsi armenialainen terroriaalto.
Mitä tulee ulkosuhteisiin ja terrorismin uhkaan, vuosikymmentä hallitsi armenialainen terroriaalto, joka kohdistui Turkin diplomaatteihin ja kansalaisiin. Vuonna 1975 perustettu Armenian vapauttamisen salainen armeija ASALA tappoi yli 30 turkkilaista diplomaattia sen jälkeen, kun ensimmäinen turkkilainen diplomaatti oli murhattu Los Angelesissa kaksi vuotta aikaisemmin.
Järjestön tekemät terroristi-iskut turkkilaisia kohtaan Pariisin ja Ankaran lentokentillä 1980-luvun alussa vaativat lähes 20 uhria ja haavoittivat yli sataa matkustajaa. Terroristien lentokenttäiskut eivät ole valitettavasti uusi ilmiö.
1970-luvun vakavin kansainvälinen konflikti liittyi kuitenkin Kyproksen poliittiseen tilanteeseen ja johti siihen, että Turkin armeija miehitti osan saaresta kansainvälisestä painostuksesta huolimatta. Kyproksen kysymys on edelleen Turkin suurimpia ulkopoliittisia kompastuskiviä ja jarruttaa maan EU-jäsenyysneuvotteluita.
80-luvun hullut vuodet
Turkissa vuosikymmen vaihtui kaoottisissa merkeissä, jotka jo enteilevät armeijan kolmatta vallankaappausta. Vuoden 1978 joulukuun järkyttävä verilöyly Kahramanmaraşissa oli edelleen tuoreena mielessä. Äärioikeiston tekemässä iskussa kuoli yli 100 vasemmistolaista aktivistia, eikä sen muisto tai poliittinen merkitys ole edelleenkään hälvennyt.
Vuoden 1980 vallankaappaus ja sen seuraukset kuuluvat Turkin tasavallan synkimpiin lukuihin.
Vuoden 1980 syyskuussa tehty vallankaappaus ja sen seuraukset kuuluvat Turkin tasavallan synkimpiin lukuihin. Koko maahan julistettiin poikkeustila, kaikki poliittinen toiminta kiellettiin ja suurin osa tiedonvälityksestä estettiin.
Yhteiskunnallinen keskustelu tukahdutettiin täysin. Jopa tasavaltalainen Cumhuriyet-lehti oli yhdessä vaiheessa toimintakiellossa.
Sosiaalisten seurausten mittaluokkaa voi olla vaikea edes hahmottaa. Yli 600 000 ihmistä pidätettiin. Vielä kaksi vuotta armeijan vallankaappauksen jälkeen 80 000 ihmistä oli vangittuna. Monet vangituista olivat tunnettuja poliitikkoja, tutkijoita, opettajia, toimittajia ja asianajajia.
Yli 600 000 ihmistä pidätettiin.
Vankiloissa oli laajamittaista ja systemaattista kidutusta. Ensimmäisen kahden vuoden aikana vallankaappauksesta lähes 3 600 ihmistä sai kuolemantuomion, joista noin viidesosa pantiin täytäntöön.
Vallankaappausta johtanut kenraali Kenan Evren nousi maan johtoon ja toimi presidenttinä aina vuoteen 1989 saakka. Sotilasjuntan laatima perustuslaki, joka tuli voimaan vuonna 1982, keskitti vallan armeijalle ja rajoitti poikkeuksellisen rajusti kansalaisvapauksia. Perustuslain tarkoituksena oli suojata valtiota sen kansalaisilta, ei päinvastoin.
Terrorismin 90-luku
90-luvulle tultaessa Turkin poliittinen ja yhteiskunnallinen kehitys ei näyttänyt valitettavasti edelleenkään toiveikkaalta. Vaikka sotilasjuntan rakentamaa poliittista järjestelmää alettiin 80-luvun lopulla hiljalleen vapauttaa, Turkin armeijalla oli käynnissä laajamittainen aseellinen taistelu Kurdistanin työväenpuoluetta (PKK) vastaan.
Turkin armeijalla oli käynnissä laajamittainen aseellinen taistelu Kurdistanin työväenpuoluetta (PKK) vastaan.
PKK käytti taktiikkanaan 70-luvun terroriaallosta tuttuja tapoja: terrori-iskuja, kidnappaamisia, murhia ja poliittista painostusta. Turkin armeija vastasi väkivaltaan brutaalein keinoin, joiden uhreiksi joutui usein myös siviiliväestö.
Kaakkois-Turkin Licessä vuonna 1993 suoritettu armeijan kostoisku on yksi raaimmista tapauksista. Kaupungin asukkaista ainakin 30 menehtyi ja sata loukkaantui sotilaiden suhteettomaksi kuvaillussa iskussa. Sadat paikalliset menettivät kotinsa ja elantonsa.
Vuoteen 1996 mennessä armeija oli tuhonnut tuhansia kyliä Kaakkois-Turkissa, mikä johti laajamittaiseen sisäiseen pakolaisuuteen. Pelkästään alueen suurimpaan kaupunkiin Diyarbakıriin hakeutui noina vuosina yli puoli miljoona sisäistä pakolaista. Konfliktin arvioidaan vaatineen 30 000 uhria vuoden 1999 tulitaukoon mennessä.
Islam selittävänä tekijänä
Herää väistämättä kysymys, näyttääkö nykyhallinnon toiminta historiallisen brutaalilta siitä syystä, että sen taustalla vaikuttaa poliittisen islamin aate. Muslimien tekemät terrori-iskutkin koetaan uhkaavampina kuin äärioikeistolainen terrorismi, vaikka viimeisen vuosikymmenen aikana jälkimmäinen on saanut enemmän tuhoa aikaan Yhdysvalloissa.
Tutkin pian valmistuvassa väitöskirjassani sitä, millaisia selitysmalleja Turkin ulkopolitiikan länsimainen tutkimusperinne pitää sisällään. Yksi hallitseva selitysmalli liittää nykyisen hallinnon itsevaltaisen johtamistyylin hallituspuolueen islamilaiseen taustaan.
Hallitseva selitysmalli liittää nykyisen hallinnon itsevaltaisen johtamistyylin hallituspuolueen islamilaiseen taustaan.
Tulkinta jatkaa vuosikymmeniä vanhaa tutkimusperinnettä, jonka ytimessä on ajatus islamin ja demokratian yhteensopimattomuudesta. Tällöin poliittista islamia kannattavien puolueiden itsevaltaistumisesta tulee vääjäämätön kehityskulku, ja tutkijan rooliksi jää sen ajankohdan arviointi.
Analyysistä tulee helposti historiatonta, koska tapahtumat selitetään pelkästään poliittisten toimijoiden uskonnollisen taustan perusteella. Autoritaarisesta hallinnosta tulee islamilaisen hallinnon erityispiirre.
Lopuksi
Kun islamista tulee Kenneth Burken termiä käyttäen ”läpitunkevan selittävä periaate”, kuva helposti yksipuolistuu. Tämän tulkintamallin puitteissa on vaikea selittää, miksi Turkin poliittinen järjestelmä tuotti niin epädemokraattista ja kansalaisoikeuksia polkevaa politiikkaa jo maallisten hallintojen aikakaudella. Pahimmillaan tulkintamalli johtaa valikoivaan historianluentaan.
Nykyhallinnon laajat sosiaalipoliittiset ja demokratiaa edistävät uudistukset 2000-luvulla näyttävät tällöin viekkaana keinona haalia lisää valtaa, eivät todellisina pyrkimyksenä laajentaa kansalaisoikeuksia ja demokraattisen osallistumisen edellytyksiä.
Toisaalta voidaan ajatella, että nykyhallinnon itsevaltaistunut hallintotapa näyttää poikkeuksellisen brutaalilta juuri siitä syystä, että sen ajamat laajat uudistukset edellisen vuosikymmenen aikana nostattivat odotukset niin korkealle.
Näin ei kuitenkaan ole, jos taustalla on ajatus demokratian ja islamin yhteensopimattomuudesta. Alaranta puhuu analyyseissaan ”autoritäärisestä islamilais-konservatiivisesta valtioprojektista”, jonka juuret yltävät vuosikymmeniä vanhaan ”islamilaisfasistiseen” perinteeseen Turkissa. Sen taustalla on päämäärätietoinen ja väistämättä epädemokraattiseen hallintoon johtava pyrkimys, jota ohjaa ”suuri aate”.
Turkin poliittista kehitystä voi tulkita myös muilla tavoilla. Esimerkiksi turkkilainen tutkija Halil Karaveli toteaa vuonna 2014 kirjoittamassaan analyysissa Foreign Affairs –lehdessä: ”Hallituskoalitiot voivat tulla ja mennä, mutta itsevaltaisuus on ikuista – tai ainakin siltä se näyttää Turkissa”.
Korjaus 7.4.2016 klo 20.27: Poistettu kohta ”vuonna 1984 perustettua”.
Raha on se ongelma ja sitä kautta valta. Ilman rahaa tai joukolle luotua illuusiota ja riippuvuutta siitä, ei ole hallintaa. Lopulta käy niin että johtaja joutuu kyseenalaistamaan lähipiirinsäkkin.Huipulla kun tuppaa olemaan yksinäistä. Mitä uhrauksia yksilöt tekee päästäkseen johtoon ja pitääkseen sen hallinnan? Vastaukset yleensä löytyy naaman edestä, niitä ei vain tule ymmärtäneeksi.