Miksi tyytymättömyys ja radikalisoituminen ohjautuvat nykyään juuri islamistisen terrorin suuntaan? Kirjoitus on osa Uskonto terrorismin selittäjänä -kirjoitussarjaa, jossa tutkijat pohtivat uskonnon ja terrorismin suhdetta eri näkökulmista.
Ideologian merkitys minkä hyvänsä historiallisen ilmiön selittäjänä kytkeytyy syviin peruskysymyksiin siitä, mikä ylipäänsä on aatteiden ja mikä puolestaan taloudellisten ja muiden rakenteiden rooli historiallista kehitystä ohjaavina tekijöinä.
Tässä artikkelissa asetetaan niin sanottu islamistinen terrori tai salafi-jihadismi historialliseen kehykseensä ja pohditaan sen valossa ideologisten tekijöiden roolia ja selitysvoimaa.
Yleisissä läntisissä mielikuvissa islam ja poliittinen väkivalta liittyvät usein peruuttamattomasti yhteen. Islamiin tavalla tai toisella kytkeytyvä terrori on kuitenkin pääosin myöhäinen ilmiö terrorismin historiassa.
Islamistinen terrori kehittyi myöhään
Muslimiveljeskunta oli tehnyt pommi-iskuja jo 1940-luvulla, mutta varsinainen islamistinen terrori syntyi vasta 1970-luvun lopulla Egyptissä ja Syyriassa. Iskujen kohteena olivat ensin Anwar al-Sadatin ja Hafez al-Assadin autoritaariset regiimit, joita vastaan islamistit nousivat kapinaan.
Kyse oli terrorin käytöstä osana taistelua valtion luonteesta. 1980-luvun alussa šiialainen Hizbollah otti Libanonissa käyttöön itsemurhaiskut. Ensimmäinen sunnalaiseen järjestön suorittama itsemurhaisku tapahtui vasta vuonna 1993.
1980-luvulla Neuvostoliiton Afganistanin miehityksen myötä salafi-jihadismi alkoi kohdistua myös alueelle tunkeutuvia miehittäjävaltioita vastaan, eli islamistista terroria ryhdyttiin käyttämään myös ”nationalististen” konfliktien yhteydessä.
1980-luvulla islamistista terroria ryhdyttiin käyttämään myös ”nationalististen” konfliktien yhteydessä.
1990-luvulla islamistinen terrori levisi Lähi-idän ydinalueilta laajalle koko islamilaiseen maailmaan Filippiineiltä Algeriaan.
Myös globaali jihad syntyi 1990-luvulla. Sen kohteena oli ensin Algerian sisällissotaan sotkeutunut Ranska, al-Qaidan myötä erityisesti Yhdysvallat ja 2000-luvun ensi vuosista alkaen lukuisa joukko muitakin valtioita.
Selvä enemmistö merkittävistä terrori-iskuista liittyy tänään nimenomaan islamistisiin järjestöihin tai niiden yksittäisiin tukijoihin.
1970-luvulta lähtien islamilaisessa maailmassa on tapahtunut huomattavia ideologisia muutoksia, jotka usein liitetään joka suoraan tai epäsuorasti salafi-jihadismin syntyyn ja leviämiseen. Tärkein muutoksista on ilman muuta konservatiivisen uskonnollisuuden voimakas nousu, eräänlainen uus-islamisaatio.
Tätä ilmentävät pukeutumisessa tapahtunut iso muutos, kuten hunnuttautumisen selvä lisääntyminen, ”länsimaisia” tapoja, kuten alkoholin käyttöä, kohtaan kasvanut kritiikki ja yleensä jyrkkien uskontulkintojen selvä vahvistuminen. Myös poliittiset johtajat ovat alkaneet laajalti korostaa omaa uskonnollisuuttaan.
Mikä on Saudi-Arabian rooli?
Uskonnollisen konservatiivisuuden lisääntyminen kytkeytyy osin Saudi-Arabian taloudellisesti ja henkisesti tukeman wahhabilaisuuden leviämiseen eri puolille islamilaista maailmaa. 1970-luvulla räjähdysmäisesti kasvaneet öljytulot mahdollistivat sen, että saudit ja muut konservatiiviset Persianlahden valtiot saattoivat tehokkaasti levittää omaa uskontulkintaansa kaikkialle.
Wahhabilaisuuden levittäminen oli ollut osa Saudi-Arabian ulkopolitiikkaa jo 1960-luvulta alkaen, mutta öljykriisin jälkeen käytettävissä olevat resurssit olivat merkittävästi paremmat. Saudien kustantamat koulut, moskeijat ja oppimateriaali ovat olleet keskeisessä roolissa tässä prosessissa.
Uskonnollisen konservatiivisuuden lisääntyminen kytkeytyy osin Saudi-Arabian tukeman wahhabilaisuuden leviämiseen.
Samaan suuntaan vaikutti se, että ensi kertaa 1970-luvulla suuret määrät köyhemmistä islamilaisista maista tulleita siirtolaisia muutti siirtotyöläisiksi Persianlahdelle ja vei uskonnolliset vaikutteet mukanaan kotimaihinsa.
Wahhabilaisuuden leviäminen yhdistetään islamistiseen terroriin kahdesta syystä. Ensinnäkin wahhabilaisuudella ja salafi-jihadismilla on lukuisia yhteisiä opillisia piirteitä. Toiseksi saudit ovat 1980-luvulta lähtien tukeneet avokätisesti lukuisia jihadistisia liikkeitä eri puolilla islamilaista maailmaa.
Wahhabilaisuuteen kuuluu olennaisesti jyrkän eron tekeminen ”oikean” islamin ja harhaoppien välillä. Jälkimmäisten joukkoon kuuluvat kristinuskon ja juutalaisuuden ohella myös muut islamin muodot, kuten šiialaisuus ja suufilaisuus, joihin kaikkiin suhtaudutaan hyvin vihamielisesti.
Saudi-rahalla nyt jo vuosikymmeniä levitetty ”petro-islam” on merkittävästi kaventanut islamin eri tulkintamahdollisuuksia syrjäyttämällä monin paikoin selvästi maltillisemmat uskonnolliset traditiot. On vaikea kuvitella jyrkkien salafististen ideologioiden saamaa kannatusta erityisesti 1980-luvulta lähtien ilman wahhabilaisen lähetystyön luomaa kulttuurista pohjaa.
Lähestulkoon kaikki islamilaisen maailman konfliktit viime vuosikymmeninä ovat saaneet jihadistisen tulkinnan. Afganistanin lisäksi Irakin miehitys, Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti, Tšetšenia ja nyt Syyrian sisällissota ovat siitä erinomaisia esimerkkejä. Ero edellisten vuosikymmenien konflikteihin on silmiinpistävä.
Näiden ideologisten muutosten ja erityisesti wahhabilaisuuden leviämisen ideologinen yhteys terrorismia käyttäviin islamistisiin ryhmiin ei kuitenkaan ole yksiselitteinen.
Wahhabilaisuudesta puuttuu ajatus kapinasta muslimijohtoisia regiimejä kohtaan, mikä on ollut keskeistä terroria harjoittaville järjestöille. Tässä suhteessa wahhabilaisuus on olennaisesti epäpoliittisempi uskonnon muoto.
Wahhabilaisuudesta puuttuu ajatus kapinasta muslimijohtoisia regiimejä kohtaan.
Valmius julistaa jihad omia johtajia kohtaan nouseekin egyptiläisen Sayyid Qutbin (1906–1966) radikaalista teologiasta, josta on tullut merkittävä haastaja wahhabilaisuudelle jopa Saudi-Arabiassa.
Yksi tärkeä salafi-jihadismin innovaatio, joka puuttuu traditionaalisesta islamilaisesta teologiasta wahhabilaisuus mukaan lukien, on jihadin muuttuminen yksilön subjektiiviseen päätösvaltaan ja kuuluvaksi asiaksi.
Jihad tulkitaan kunkin yksilön uskonnolliseksi velvollisuudeksi samoin kuin vaikkapa rukous tai paasto. Perinteisesti jihadin julistaminen on ollut hallitsijan ja islamilaisen oppineiston päätettävissä oleva asia.
Moderni jihad on sen sijaan ikään kuin populaari kansannousu vääryyden poistamiseksi. Valtaosa islamilaisen maailman oppineista on torjunut tällaisen tulkinnan jihadista ”anarkiaan” yllyttävänä. Islamistiseen terroriin liittyvä käsitys jihadista on läpikotaisin moderni tai jopa post-moderni korostaessaan kunkin yksilön asemaa ja valintoja.
Islamistiseen terroriin liittyvä käsitys jihadista on läpikotaisin moderni tai jopa post-moderni.
Uus-islamilaistumisen ohella toinen olennainen ideologiaan liittyvä kehitys islamilaisessa maailmassa on ollut sekulaarin nationalismin merkittävä heikkeneminen.
Itsenäistymistä seuranneina vuosikymmeninä suurin piirtein kaikki tärkeimmät johtajat Turkin Mustafa Kemalista Iranin Pahlavi-dynastiaan ja Egyptin Gamal Abd al-Nasseriin ottivat lähtökohdakseen sekulaarin nationalismin, johon kuului olennaisesti pyrkimys modernisaatioon länsimaisten esikuvien mukaisesti. Tähän liittyi toisinaan pyrkimys karsia vanhanaikaisina pidetyt uskonnolliset traditiot.
Islamisaation merkitys
1970-luvulta lähtien sekulaari nationalismi ja käsitys lännestä esikuvana ovat menettäneet asemansa yhteiskunnallista kehitystä johtavina voimina. Sekulaarit ideologiat marginalisoituvat ja siksi islam on saanut lähestulkoon hegemonisen roolin identiteettipolitiikassa. Suurimmalle osalle kysymys on epäpoliittisesta islamista, mutta tilaa on ollut myös islamin politisoitumiselle.
Yhteiskunnat ovat islamisoituneet sosiaalisesti ja kilpailevat ideologiat ovat heikentyneet. Siksi ei ole yllättävää, että nimenomaan islamin tulkinnoista nouseva ajattelu on tullut keskeiseksi myös terrorismissa.
Nykyinen islamistinen terrori kytkeytyy tämän aikakauden hallitsevaan ideologiaan.
Samoin kuin 1970-luvun palestiinalaisterrorismi heijasteli oman aikakautensa ideologisia virtauksia, nykyinen islamistinen terrori kytkeytyy tämän aikakauden hallitsevaan ideologiaan.
Islamilaisessa maailmassa laajalti jo pari sukupolvea on käynyt läpi koulujärjestelmän, jossa jyrkät uskonnolliset tulkinnat ovat vahvasti edustettuina. Samalla satelliittien kautta välitettävistä uskonnollisista tv-kanavista on tullut merkittävä alueellinen ja osin myös globaali vaikuttaja.
Yleisen islamisaation merkitys islamistisen terrorismin kannalta on ennen kaikkea siinä, että liikkeiden diskurssi on sen vuoksi lähtökohtaisesti tuttua suurelle osalle eri islamilaisten maiden asukkaista.
Pitkälti yhteinen diskurssi tarjoaa erinomaisen taustan juuri salafi-jihadistiselle radikalisoitumiselle. Ei ole ihme, että Saudi-Arabiasta tulevien nuorten osuus salafi-jihadistisissa liikkeissä on ollut suhteettoman suuri.
Miksi jotkut islamistiset liikkeet ovat valinneet väkivallan ja toiset eivät? Jyrkkien uskonnollisten käsitysten yleistyminen ei selitä tätä.
Sekä Hizb ut-Tahrir että Isis tähtäävät islamilaiseen valtioon ja kalifaattiin. Niiden ideologiset yhteydet ovat muutenkin laajat. Muiden islamistiryhmien tavoin Hizb ut-Tahrir on ollut vainottu lukuisissa eri maissa. Kaikesta tästä huolimatta sen suhde väkivaltaan on kuitenkin jyrkästi erilainen kuin Isisillä tai muilla islamistisilla terroristijärjestöillä.
Miksi jotkut islamistiset liikkeet ovat valinneet väkivallan ja toiset eivät?
Yksilötasolla ideologia selittää vielä vähemmän siitä, miksi jotkut ihmiset omaksuvat väkivaltaisen ideologian ja toiset eivät. Myös se, miksi juuri radikaalit tulkinnat ovat viime vuosikymmeninä saaneet niin tärkeän merkityksen, ei selity pelkästään niiden olemassaololla tai Saudi-Arabian taloudellisella tuella.
Tämän vuoksi ideologisia selityksiä on aina täydennettävä sosiaalisilla, poliittisilla ja taloudellisilla tekijöillä. Tärkeää on huomioida myös se, että monet terrorismia harjoittavat liikkeet punnitsevat todellisuudessa strategisia hyötyjä ja haittoja valitessaan terrorismin käytön tai siitä luopumisen.
Populismin voima
Tässä katsauksessa olen korostanut sitä, että ilmiönä islamistisen terrorin voimakas kasvu liittyy kahteen laajaan yhteiskunnalliseen kehitykseen Lähi-idässä ja myöhemmin myös muualla islamilaisessa maailmassa: konservatiivisen uskonnon yleiseen nousuun ja sekulaarien ideologioiden marginalisoitumiseen.
Ne ovat vaikuttaneet siihen, että tyytymättömyys ja radikalisoituminen ohjautuvat nykyään juuri islamistisen terrorin suuntaan.
Ilmiönä islamistisen terrorin voimakas kasvu liittyy konservatiivisen uskonnon yleiseen nousuun ja sekulaarien ideologioiden marginalisoitumiseen.
Salafi-jihadistinen ideologia – vähintäänkin siinä muodossa kuin useimmat liikkeiden jäsenet tai tukijat sen omaksuvat – edustaa varsin pinnallista uskonnollista tulkintaa islamin ja jopa islamismin eri suuntausten joukossa. Tämä on yksi syy, miksi islamilainen oppineisto pääsääntöisesti torjuu tämän version.
Ideologian voima on kuitenkin sen yksinkertaisuudessa. Jo valmiiksi pettyneelle se tarjoaa selvän käsityksen syyllisistä ja ratkaisusta ongelmaan.
Kannattaja löytää myös joko konkreettisen tai virtuaalisen yhteyden muiden kannattajien ja usein myös karismaattisen johtajan kanssa. Laajemmasta perspektiivistä salafi-jihadismin ideologien voimassa on paljon samaa kuin kaikessa populismissa.
FT Hannu Juusola toimii Lähi-idän tutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa.
Politiikasta.fi järjesti Uskonto terrorismin selittäjänä -kirjoitussarjan pohjalta keskustelutilaisuuden Tiedekulmassa.
Kiitos. Tästä tuli monin paikoin mieleeni juuri ilmestynyt brittiläisen Shiras Maherin Salafi-Jihadism: The History of an Idea -kirja
Törmäsin hiljattain tällaiseen lyhyeen tekeleeseen, joka vaikuttaisi olevan ”päivitetympi” ja omintakaisella tavalla fokusoituneempi versio Bernand Lewiksen vuonna 1954 kirjoittamasta Communism and Islam -kirjasta:
http://users.jyu.fi/~aphamala/pe/issue5/roots.htm
Kuinka paljon tässä Leitzingerin kirjoittamassa ja ilmeisesti Kullbergin englanniksi kääntämässä ”mini-analyysissa” on mielestäsi perää? Vai lieneekö tässä kyse enemmänkin heidän omasta ideologisesta ulostulostaan? Itse uumoilen jälkimmäistä, mutta ajattelin näin kysäistä kun selvästikkin aiheen asiantuntija ja tutkija olet.
”Moderni jihad on sen sijaan ikään kuin populaari kansannousu vääryyden poistamiseksi. Valtaosa islamilaisen maailman oppineista on torjunut tällaisen tulkinnan jihadista ”anarkiaan” yllyttävänä. Islamistiseen terroriin liittyvä käsitys jihadista on läpikotaisin moderni tai jopa post-moderni korostaessaan kunkin yksilön asemaa ja valintoja.”
Lainauksessa tullaan lähelle väkivaltaisen jihadismin luonteen ydintä, joka muuten kirjoituksessa jäi korostamatta: jihadismi on pääasiassa nuorisokapinan muoto. Islamin tulkinta tarjoaa ideologisen narratiivin ja kehyksen radikalismille, mutta nuoruuden kriiseistä voimansa saava radikalismi on nimenomaan se ”kuskin paikalla” oleva tekijä.
Suosittelen tätä Saksan liittotasavallan poliisin tilaamaa selvitystä, jossa tämä jihdismi nuorisoliikkeenä tuodaan tutkimusten valossa hyvin esille.
Tämä artikkeli oli mielenkiintoinen ja hyödyllinen. Mutta esiin nousi pari asiaa, joista haluaisin huomauttaa.
”Islamistiseen terroriin liittyvä käsitys jihadista on läpikotaisin moderni tai jopa post-moderni.”
Tämän lauseen voi ymmärtää kahdella tavalla, joko kuvauksena jihadismin historiallisesta kehityksestä tai yrityksenä erottaa terrorismi jihadista.
Itse näen asian niin, että moderni islamistinen terrorismi on jihadista hedelmöittynyt, yksi sen loogista tulkinnoista. Modernissa kielenkäytössä terrorismi on vain epäsymmetristä sodankäyntiä epäkonventiaalisin keinoin, joka on looginen vaihtoehto silloin kun vastustaja on selvästi ylivoimainen.
Toinen huomautukseni koskee alla olevaa kohtaa.
”Salafi-jihadistinen ideologia – vähintäänkin siinä muodossa kuin useimmat liikkeiden jäsenet tai tukijat sen omaksuvat – edustaa varsin pinnallista uskonnollista tulkintaa islamin ja jopa islamismin eri suuntausten joukossa. Tämä on yksi syy, miksi islamilainen oppineisto pääsääntöisesti torjuu tämän version.”
Salafi-jihadismin merkittävimpänä ideologina voidaan pitää egyptiläistä Sayyed Qutbinia (1906-1966), jonka tulkinta islamista ja jihadista oli kaikenkattava ja varsin syvällinen, sen lisäksi, että se oli hartain mitä kuvitella saattoi. Qutbinin visio islamista oli myös globaali, koko maailman kattava. Se että kaikki maltillisemmat oppineet eivät hyväksyneet hänen käsityksiään, johtuu varmasti monista eri syistä, mutta pinnallisuudesta ja omistautumisen puutteesta Qutbinia ei voi syyttää. On myös selvää, että Qutbinin seuraajissa on ollut monenlaista väkeä, joilla kaikilla ei ole välttämättä mitään käsitystä siitä islamista, josta Qutbin puhui, kuten ei varmasti erityistä tarvetta harjoittaa islamia syvällisemmällä tasolla.