”Nyt riittää yksinäinen puurtaminen”, Suomen Yhteiskunta-Alan Ylioppilaat SYY totesi tiedotteessaan vuonna 2013 ja toivoi, että yhteiskuntatieteellisiä tutkintoja tarjoavat opinahjot alkaisivat kiinnittää huomiota opiskelijoiden työelämävalmiuksiin.
Keskustelu yliopisto-opintojen tuottamista työelämävalmiuksista on vakiintunut viime vuosina julkiseen keskusteluun. Se näkyy selvästi myös valtiovallan koulutusta ja tutkimusta koskevissa kehittämissuunnitelmissa.
Puhe on sikäli perusteltua, että erilaisten selvitysten mukaan vastavalmistuneet kokevat työelämätaitojensa olevan puutteellisia. He eivät aina näe yliopistossa oppimiensa asioiden merkitystä työ- ja yhteiskunnalliselle elämälle.
Analyysiä taitokokemuksista
Tuoreessa Kosmopolis-lehdessä julkaistussa näkökulma-artikkelissa ”Työelämälle vierasta kansainvälistä politiikkaa?” pohdimme, miten aikamme koulutusretoriikassa korostuvaan taitopuheeseen tulisi yliopistoissa suhtautua.
Artikkeli perustuu analyysiimme Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan opiskelijoiden keväällä 2014 kirjoittamista harjoitteluraporteista. Niihin opiskelijat ovat kirjanneet kokemuksiaan siitä, missä määrin yliopisto-opinnot olivat valmentaneet heitä työtehtäviin.
Analysoimme kokemuksia Anne Virtasen ja Päivi Tynjälän työelämätaitoluokittelua hyödyntäen. Virtanen ja Tynjälä tunnistavat 40 erilaista työelämätaitoa ja jakavat ne kahdeksaan yleisempään luokkaan. Näitä ovat oman alan perustaidot, tiedonhankinnan ja analysoinnin taidot, yhdessä tekemisen taidot, ongelmanratkaisutaidot, päätöksentekotaidot, itseluottamuksen ja itsenäistymisen kokemukset, luovuuteen ja ennakoimiseen liittyvät taidot, kansainvälistymis- ja urasuunnitteluun liittyvät taidot.
Taitopuhetta olisi syytä suunnata kohti monenlaisia taitoja – ei ainoastaan sellaisia, jotka palvelevat kansantaloutta tai mahdollistavat opiskelijoiden työllistymisen
Eräs pohtimisen arvoinen kysymys on, miksi tällaiset taidot tulevat määritellyiksi juuri työelämätaidoiksi. Onhan suurimmassa osassa niistä kyse yleisemmistä yhteiskunta- tai elämäntaidoista.
Mitä yliopistossa pitäisi oppia?
Aineistosta hahmottuu osittain samanlainen kuva kuin opiskelijajärjestön tiedotteesta, valtiovallan dokumenteista ja tutkimuksista. Osa opiskelijoista kokee, että yliopisto-opinnot eivät valmenna heitä riittävästi koulutuksen jälkeiseen työelämään.
”Yksi suurimmista turhautumisen aiheistani on se, miten vähän opinnot valmistavat konkreettisesti ja työtaidollisesti työelämään”, toteaa yksi opiskelijoista ja jatkaa: ”opetus perustuu yhä ajatukseen akateemisesta vapaudesta oppia ja opettaa mitä huvittaa sen sijaan, että opinnot suuntaisivat työelämän tarpeisiin tai konkreettisten taitojen oppimiseen.”
Toiset taas näyttävät olevan sitä mieltä, että tällaisten työtehtäviin suoraviivaisesti valmentavien taitojen kehittäminen ei yhteiskuntatieteiden luonteeseen kuulukaan. Yksi opiskelijoista kirjoittaa seuraavasti:
Yhteiskuntatieteen opiskelijan tulee oppia laajojen asiakokonaisuuksien hallintaa, kriittistä ajattelua, medialukutaitoa, ja jos ne eivät anna valmiuksia työelämään, ihmettelen… Voi olla, että on olemassa ihmistyyppi, jolle yhteiskuntatieteellinen koulutus ei ole soveltuvin ja hänen olisi hyvä tosiaan saada tieto tästä ajoissa. Tämän tyyppinen ihminen tarvitsee selkeitä faktoja, jotka tullaan yliopistoon oppimaan ja joita ”mennään” sitten työelämään näyttämään ja käyttämään.
Yliopisto-opinnoissa oli jouduttu menemään mukavuusalueen ulkopuolelle ja heittäytymään uudenlaisiin tehtäviin, mitä tarvittiin myös työtehtävissä.
Erityisen hyvin opiskelijat kokivat kansainvälisen politiikan yliopisto-opintojen kartuttaneen tiedonhankinta- ja analysointitaitoja. He kirjoittivat oppineensa analyyttisyyttä, lähdekriittisyyttä ja kykyä löytää luotettavaa tietoa. Viestintätaitojen osalta opiskelijat taas olivat kriittisempiä. Erityisesti kansainvälisen politiikan opintoihin toivottiin mukaan monipuolisia kirjoitus- ja viestintätehtäviä, varsinkin sellaisia, joissa tekstiä tai visuaalista materiaalia joutuu tuottamaan nopeasti ja tiiviisti.
Vaikka opiskelijat kertovat raporteissa osaavansa monenlaisia asioita, he näyttävät sisäistäneen huolen ja epävarmuuden omasta osaamisestaan ja työllistymisestään. ”Onko oikeasti hyväksyttävää, että kulutamme verorahoja koulutukseen, jonka päätyttyä suurin osa valmistuneista ei oikeastaan pysty sanomaan, mitä osaa tehdä,” yksi opiskelijoista kysyy.
Samaan aikaan yliopisto-opintojen kuitenkin koettiin opettaneen itsenäistymistä ja itseohjautuvuutta. Yliopisto-opinnoissa oli jouduttu menemään mukavuusalueen ulkopuolelle ja heittäytymään uudenlaisiin tehtäviin, mitä tarvittiin myös työtehtävissä.
Taitopuheen taloudelliset tahdit
Artikkelissa pyrimme myös asettamaan työelämätaitokeskustelun osaksi yhteiskuntakehitystä. Taitopuhe on osa murrosta, jossa ongelmanratkaisuun tähtäävä ajattelu korostuu kriittisen ajattelun kustannuksella. Ongelmanratkaisua painottavan ajattelun tavoitteena on ratkaista jokin vallitsevassa järjestelmässä esiintyvä ongelma. Kriittinen ajattelu taas pyrkii asettamaan ilmiöt historiallisiin yhteyksiinsä, kysyy miten vallitseva järjestys on rakentunut ja pyrkii esittämään sille vaihtoehtoja.
Työelämätaitokeskustelu on noussut pintaan tilanteessa, jossa puhetta yliopistojen yhteiskunnallisesta tehtävästä tahdittavat iskusanat kuten kasvu, kilpailu, innovaatiot ja työvoiman liikkuvuuden edistäminen. Viime viikolla myös Suomen elinkeinoministeri Olli Rehn totesi, että yliopistotutkimukselta tulisi voida odottaa enemmän kaupallista hyötyä.
Yliopistoista ja korkeakoulutuksesta puhutaan ongelmanratkaisullisin käsittein tilanteessa, jossa ihmiskunnalla olisi ratkottavanaan nippu kriittistä ajattelua edellyttäviä visaisia ongelmia. Tällaisen ekonomistisen agendan kritiikin on oltava osa keskustelua yliopistokoulutuksesta ja sen tuottamista taidoista. Sen tunnistaminen ei kuitenkaan saa tarkoittaa keskustelusta kieltäytymistä.
Esitämme artikkelissa, että taitopuhetta olisi syytä suunnata kohti monenlaisia taitoja – ei ainoastaan sellaisia, jotka palvelevat kansantaloutta tai mahdollistavat opiskelijoiden työllistymisen, vaan myös sellaisia, jotka tukevat opiskelijoiden valmiuksia toimia yhteisöissä ja yhteiskunnassa muutoksen voimina, tähtäävät opiskelijoiden voimaannuttamiseen tiedollisina toimijoina ja tukevat autonomisuuden kokemuksia.
Kiinnostava piirre opiskelijoiden pohdinnoissa on, että niissä korostuu yliopistollisen koulutuksen mahdollisuus ja tarve vaikuttaa työelämään ja yhteiskuntakehitykseen. Eräs opiskelijoista kirjoitti kyseenalaistamisen taidon olleen opintojen ”parasta antia ajatellen tulevaisuuden työelämää”, ja vastaava ajatus toistui useissa raporteissa.
Myös työantajat olivat opiskelijoiden kokemuksen mukaan nähneet tulevien maistereiden arvokkaana ominaisuutena sen, että he eivät ole loppuun asti ”hyödykkeistettyjä”. Heidän suhteensa sekä työelämään että laajempaan yhteiskuntaan oli tunnistettu rakentavan reflektiiviseksi. Tähän sisältyvät mahdollisuudet menetetään, mikäli ”työelämä” aletaan ymmärtää yliopistokoulutusta koskevissa keskusteluissa vaatimusten esittäjänä.
Kirjoitus perustuu Kosmopolis-lehdessä (3/2015) julkaistuun näkökulma-artikkeliin ”Työelämälle vierasta kansainvälistä politiikkaa? Ajatuksia työelämävalmiuksista kansainvälisen politiikan yliopisto-opinnoissa”.
