Arvio: Bill Mitchell ja Thomas Fazi: Reclaiming the State. A Progressive Vision of Sovereignty for a Post-Neoliberal World. Pluto Press, 2017.
Reclaiming the State -teoksessa nostetaan suvereeni kansallisvaltio edistyksellisen muutoksen työkaluksi ja korostetaan, että uusliberalismin vastustaminen edellyttää kansallisten päätöksentekoprosessien uudelleenpolitisoimista ja EU-tason teknokratisoitumisen vastustamista.
Eurooppalainen vasemmisto sosialidemokraateista vasemmalle ja talouskuripolitiikan kriitikot asettivat suuria odotuksia kreikkalaisen Syriza-puolueen valtaannousulle vuonna 2015. Syrizan piti höllentää Kreikan talouskuria, lievittää sosiaalista kriisiä ja antaa toivoa laajemmasta politiikkamuutoksesta Euroopan unionissa.
Alexis Triprasin johtama Syriza joutui varsin nopeasti taipumaan Euroopan keskuspankista, EU-komissiosta ja Kansainvälisestä valuuttarahastosta koostuvan troikan edessä. Syrizalle annetut myönnytykset talous- ja yhteiskuntapolitiikan suhteen olivat lopulta vaatimattomia.
Syrizan epäonnistuminen saada aikaan politiikkamuutos on sittemmin johtanut euroskeptisen ja kansallisvaltioiden vahvempaan rooliin uskovan vasemmiston vahvistumiseen. Ainakin eri puolilla vanhaa mannerta yhä useampi edistyksellinen ajattelija on alkanut epäillä, että yhteisvaluutan uudistaminen taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti kestävämmälle pohjalle ei ole poliittisesti mahdollista.
Vaikka Gianis Varoufakiksen DiEM25-liikkeen ja Espanjan Podemoksen kaltaiset voimat pyrkivät edelleen uudistamaan EU:ta kohti vasemmistolaista liittovaltiota, kosmopoliittisen vasemmiston haastajaksi on entistä selkeämmin nousemassa kansallista talouspoliittista suvereniteettia korostava vasemmisto.
Näkökulma on provosoiva, sillä vasemmistolaiset ajattelijat ovat usein määritelleet vastustajakseen nationalismin.
Australialaisen taloustieteen professori Bill Mitchellin ja italialaisen aktivisti ja tietokirjailija Thomas Fazin viime vuonna ilmestynyt kirja Reclaiming the State. A Progressive Vision of Sovereignty for a Post-Neoliberal World on yksi ilmentymä tästä vasemmistokeskustelun uudesta suunnasta. Kirjassa nostetaan suvereeni kansallisvaltio edistyksellisen muutoksen työkaluksi.
Näkökulma on provosoiva, sillä vasemmistolaiset ajattelijat ovat usein määritelleet vastustajakseen nationalismin. Mitchell ja Fazi kuitenkin korostavat, että uusliberalismin vastustaminen edellyttää kansallisten päätöksentekoprosessien uudelleenpolitisoimista ja EU-tason teknokratisoitumisen vastustamista.
Vasemmiston kriisi, valtioiden talouspoliittinen liikkumatila ja EMUn synty
Fazin ja Mitchellin tulkinnan mukaan valtavirtavasemmiston ja erityisesti sosialidemokratian kriisi, jota ilmentävät esimerkiksi Ranskan sosialistien ja Alankomaiden työväenpuolueen kannatuksen romahtaminen vuoden 2017 vaaleissa, johtuu merkittävästi siitä, että vasemmisto ei ole ymmärtänyt kansallisvaltioiden liikkumavaraa makrotalouspolitiikassa.
Sekä oikeistolaiset että sosialidemokraattiset kansanpuolueet hylkäsivät keynesiläisyyden uusliberalismin hyväksi 1970- ja 1980-luvun mittaan. Kyse ei ole ollut pelkästään sosialidemokraattisen vasemmiston kehityksestä, sillä esimerkiksi marxilaisella sosiologi James O’Connorilla oli 1970-luvulla keskeinen rooli keskustelussa ”valtion fiskaalisesta kriisistä”.
Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat historialliset tapaustutkimukset Britannian työväenpuolueen 1970-luvun monetaristisesta käänteestä ja Ranskan sosialistipresidentti François Mitterandin talouspoliittisesta U-käännöksestä 1980-luvun alussa. 70-luvun lopun Britanniaa ja 80-luvun alun Ranskaa on pidetty näihin päiviin saakka osoituksina siitä, että valtiovetoineen tai keynesiläinen talouspolitiikka yhdessä maassa eivät ole enää poliittisesti mahdollisen rajoissa.
Mitchell ja Fazi kuitenkin korostavat, että Ranskan sosialistit ja Britannian työväenpuolue olisivat voineet toimia ja valita toisin. Mutta mitä toisin toimiminen olisi tarkoittanut käytännössä?
Jotta Mitterand olisi voinut lähteä toteuttamaan keynesiläistä vaaliohjelmaansa, olisi hänen pitänyt Mitchellin ja Fazin mukaan irrottaa Ranskan frangi ERM-valuuttajärjestelmästä. Mitterandin neuvonantajat vakuuttivat Mitterandin lopulta siitä, että järjestelmästä irtautumisen taloudelliset ja poliittiset kustannukset olisivat korkeat. Britannian työväenpuolueen pääministeri James Callaghan taas oikeutti jo aiemmin hahmoteltua monetaristista politiikkalinjaa Kansainvälisen valuuttarahaston ja rahoitusmarkkinoiden asettamiin rajoitteisiin vedoten.
Ranskan U-käännöksellä oli myös valtava vaikutus EU-integraation historiaan 1980- ja 1990-luvulla, sillä sosialistit alkoivat voimallisesti edistää Euroopan integraatiota ja markkinoiden avaamista. Sosialistit eivät kuitenkaan Mitchellin ja Fazin mukaan pyrkineet enää harjoittamaan perinteistä keynesiläistä talouspolitiikkaa tai investointipolitiikkaa eurooppalaisella tasolla. Puolueessa omaksuttiin saksalaisia ordoliberaaleja näkemyksiä pääomaliikkeiden vapauttamisesta, ensisijaisesti hintavakautta varjelevasta itsenäisestä keskuspankista ja sääntöpohjaisesta finanssipolitiikasta.
Ranskan entinen valtiovarainministeri ja Euroopan komission entinen puheenjohtaja Jacques Delors vaikutti suuresti valuvikaisen EMUn muodostumiseen. Kun vielä Pierre Wernerin (1970) ja Donald MacDougallin (1977) raportit olivat korostaneet, että yhteinen raha edellyttää yhteistä finanssipoliittista kapasiteettia, niin Delorsin EMU-raportissa (1989) finanssipolitiikka rakennettiin kansallisesti ja sääntöpohjaisesti.
Viimeistään Maastrichtin sopimuksesta lähtien EU:n ja EMUn ongelmaksi on muodostunut talouspolitiikan depolitisaatio
Viimeistään Maastrichtin sopimuksesta (1992) lähtien EU:n ja EMUn ongelmaksi on muodostunut talouspolitiikan depolitisaatio eli makrotalouspolitiikan kysymysten irrottaminen parlamentaarisesta ja populaarista kontrollista.
Kirjan toinen kirjoittaja ja toistuvasti Suomessa vieraillut Mitchell on ollut keskeinen hahmo modernin rahateorian (uuschartalismin) kehityksessä. Teoria on herättänyt laajasti kiinnostusta finanssikriisin jälkeen. Kirjassa korostetaan modernin rahateorian tapaan, että valuuttaa liikkeelle laskevat ja oman keskuspankin omaavat rahapoliittisesti suvereenit valtiot eivät voi ajautua maksuvaikeuksiin omassa valuutassaan.
Teorian näkökulmasta euroalueella tehtiin se perustavanlaatuinen virhe, että euroalueelle ei luotu yhteistä finanssipoliittista kapasiteettia, mutta Euroopan keskuspankilta myös kiellettiin jäsenmaiden finanssipolitiikan lainoittaminen. Euromaat siis menettivät rahapoliittisen suvereniteettinsa – käytännössä EKP:n epäkonventionaalisilla toimilla vuoden 2012 jälkeen on kuitenkin tuettu euroalueen jäsenmaiden finanssipolitiikkaa.
Delorsin, Gerhard Schröderin ja Tony Blairin kaltaisten sosialidemokraattien sekä O’Connorin kaltaisten marxilaisten lisäksi Mitchell ja Fazi kritisoivat kirjassaan postmodernia identiteettipolitiikkaa. Identiteettipoliittisiin kamppailuihin keskittyneet intellektuellit eivät huomanneet esimerkiksi räikeää taloudellista eriarvoistumiskehitystä, joka tapahtui lähes kaikissa OECD-maissa.
Mitchell ja Fazi kritisoivat kirjassaan postmodernia identiteettipolitiikkaa.
Mitchell ja Fazi korostavat, että rasismin ja syrjinnän vastustamisen lisäksi vasemmistopolitiikan tulee perustua fiat-rahajärjestelmän ja luokkasuhteiden ymmärrykselle. Unohtiko vasemmisto siis sosioekonomiset kysymykset postmodernismin ja kolmannen tien sosialidemokratian aikakaudella?
Mitchell ja Fazi pyrkivät kirjassaan vakuuttamaan akateemisen yleisön ja kosmopoliittiset vasemmistolaiset siitä, että kansallisvaltioiden talouspoliittista voimaa voidaan käyttää emansipatoristen ja edistyksellisten päämäärien – kuten täystyöllisyyden tai vihreän talouden – edistämiseen. Toisaalta tuntuu, että kirjassa myös liioitellaan nykyvasemmiston kosmopoliittista ja eurooppalaista luonnetta.
Esimerkiksi eurooppalaiset sosialidemokraattiset puolueet ovat kamppailleet Euroopan pakolaiskriisin aikana jatkuvasti sen ongelman kanssa, että puolueiden piirissä vallitsee sekä hyvin liberaaleja että hyvin konservatiivisia näkemyksiä maahanmuutosta.
Talouspoliittinen visio rahapoliittisesti suvereeneille valtioille
Mitchell ja Fazi käsittelevät kirjan ensimmäisissä osioissa talouspoliittisen ajattelun muutosta keynesiläisyydestä uusliberalismiin ja talouspolitiikan teknokratisoitumista.
Toisessa osiossa hahmotellaan ”edistyksellistä visiota 2000-luvulle”. Valtavirtavasemmistoa kehotetaan luopumaan EMUn ja EU-integraation puolustamisesta, sillä ei ole realistista odottaa, että EMU tai EU uudistuisi keynesiläiseen, sosialidemokraattiseen tai edistykselliseen suuntaan.
Kirjan päätösluvussa todetaan, että se pyrkii ennen kaikkea tarjoamaan poliittis-institutionaalisen kehyksen edistykselliselle talous- ja yhteiskuntapolitiikalle. Käytännössä tämä tarkoittaa erityisesti rahapoliittisesti suvereenien valtioiden talouspoliittisten mahdollisuuksien ymmärtämistä sekä valtion aktivoimista finanssi- ja elinkeinopoliittisena toimijana. Tarkempien suuntaviivojen hahmottelun Mitchell ja Fazi jättävät myöhempiin keskusteluihin.
Konkreettisimmaksi elementiksi Mitchellin ja Fazin talouspoliittisessa visiossa nousee työtakuujärjestelmän käyttöönotto täystyöllisyyden saavuttamiseksi.
Konkreettisimmaksi elementiksi Mitchellin ja Fazin talouspoliittisessa visiossa nousee työtakuujärjestelmän käyttöönotto täystyöllisyyden saavuttamiseksi. Mitchell on kehitellyt teksteissään työtakuuta, jonka perusidea liittyy siihen, että valtio sitoutuisi työtakuumallissa palkkaamaan kaikki ei-vapaaehtoisesti työttömät minimipalkalla töihin.
Noususuhdanteessa työtakuutyöpaikkoja olisi vähemmän ja laskusuhdanteessa enemmän, mutta työtakuuohjelmille nähdään jatkuvaa tarvetta teknologisen ja kysyntäperäisen työttömyyden takia. Työtakuu esitetään suoraan vaihtoehtona perustulolle.
Kirjan elinkeinopoliittiset johtopäätökset liittyvät valtio-omistuksen ja valtiointervention lisäämiseen. Tässä vertailukohtana toimii usein toisen maailmansodan jälkeinen valtiokapitalistinen Ranska.
Kuulun siihen joukkoon talouspoliittisia keskustelijoita, jotka näkevät keynesiläisen kysynnänsäätelypolitiikan ja aktiivisen elinkeino- ja innovaatiopolitiikan roolien olevan keskeisiä talouskehityksen edistämisessä. Silti Mitchellin ja Fazin kirjaa lukiessa juolahti usein mieleen, ovatkohan edes rahapoliittisesti suvereenit kansallisvaltiot tosiaan näin kaikkivoipaisia talouskehityksen edistämisessä.
Ovatkohan edes rahapoliittisesti suvereenit kansallisvaltiot tosiaan näin kaikkivoipaisia talouskehityksen edistämisessä?
Elinkeinopoliittisessa keskustelussa aktiiviselle valtiolle olisi ainakin tärkeää löytää parempia vertailukohtia kuin kylmän sodan ajan valtiot, sillä 1950- ja 1960-luvulla Ranskan ja Suomen kaltaisten maiden oli mahdollista investoida julkisen vallan tuella ja saavuttaa suuria tuottavuushyötyjä ottamalla käyttöön erityisesti amerikkalaista teknologiaa. Elinkeinopolitiikka on kuitenkin välttämättä erilaista yhä kansainvälisemmässä taloudessa, jossa ollaan lähellä teknologista eturintamaa.
Toiseksi elinkeinopolitiikassa olisi syytä korostaa julkisten ja yksityisten toimijoiden verkostoitumista ja hajautettua luonnetta. Erityisesti Ranskassahan elinkeinopolitiikka on ollut perinteisesti varsin keskitettyä.
Onko euroalueen kurssi käännettävissä?
Mitchell ja Fazi esittävät, että euroalueen kestämättömistä rakenteista, teknokraattisesta päätöksenteosta ja euroalueen vuoden 2011 jälkeisestä talouspolitiikasta tulisi tehdä johtopäätös, että euroalueen talouspolitiikan kurssi ei ole käännettävissä. He suosittelevat euroalueen maille paluuta omaan valuuttaan, sillä rahapoliittisesti suvereeneilla mailla olisi mahdollisuus harjoittaa keynesiläistä kysynnänsäätelypolitiikkaa ja aktiivista elinkeinopolitiikkaa.
Oli Mitchellin ja Fazin johtopäätöksestä EMUn hylkäämisen suhteen samaa mieltä tai ei, muistuttaa kirja siitä, että jos euroalueen taloudellisesti ja sosiaalisesti kestämätöntä kehitystä ei saada käännettyä seuraavina vuosina, nousee kansallista talouspoliittista suvereniteettia korostava vasemmisto yhä selkeämmin kosmopoliittisen ja euromyönteisen vasemmiston vaihtoehdoksi.
Antti Alaja toimii tutkimuspäällikkönä Kalevi Sorsa -säätiössä ja on sosiologian väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.
