Onko oikeutettua sanoa, että hallituksen muodostaminen ei vastaa kansan tahtoa, kun hallitukseen nousee suuren vaalitappion kärsinyt puolue?
Antti Rinteen hallituksen muodostamisen jälkeen julkisuudessa virisi keskustelua siitä, vastaako hallituksen puoluepohja kansan tahtoa. Keskustelua aiheesta virittivät niin mediassa kuin eduskunnassakin muutamat oppositioon jääneiden puolueiden poliitikot. Heidän mukaansa suuren vaalitappion kärsineiden puolueiden ottaminen hallitukseen on kansan tahdon vastaista.
Puolueen voitto tai tappio eduskuntavaaleissa edellisiin vaaleihin verrattuna vaikuttaakin usein puolueen mahdollisuuksiin päästä vaalien jälkeiseen hallitukseen, mutta parlamentaarisessa järjestelmässä se ei kuitenkaan ole hallituksen muodostamisen ensisijainen kriteeri. Hallituksen muodostamisen tärkein lähtökohta parlamentaarisessa järjestelmässä on se, että maahan muodostetaan eduskunnassa edustettuna olevista puolueista hallitus, joka nauttii eduskunnan enemmistön luottamusta.
Hallituksen muodostamisen tärkein lähtökohta parlamentaarisessa järjestelmässä on, että maahan muodostetaan eduskunnassa edustettuna olevista puolueista hallitus, joka nauttii eduskunnan enemmistön luottamusta.
Kansalaisten vaaleissa ilmaisevat puoluevalinnat vaikuttavat tällöin välillisesti siihen, minkälainen hallitus maata tulee johtamaan. Seuraavissa vaaleissa kansalaiset voivat taas äänestämällä ottaa kantaa siihen, ovatko he tyytyväisiä vai tyytymättömiä päättyneellä vaalikaudella hallituksessa olleiden puolueiden toimintaan.
Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä olennaista on se, mitkä puolueet pystyvät yhdessä sopimaan hallituksen muodostamisesta, sen ohjelmasta ja toimintalinjasta.
Puolueiden aatteelliset linjat, ohjelmalliset tavoitteet, koko ja menestys edellisissä vaaleissa, puolueiden väliset aikaisemmat yhteistyösuhteet, niiden uskottavuus sopimuskumppaneina, puolueiden kannattajien käsitykset sopivista yhteistyökumppaneista ja jopa johtavien poliitikkojen keskinäiset henkilösuhteet voivat vaikuttaa siihen, mitkä puolueet kulloinkin pystyvät hallituksen muodostamisesta sopimaan.
Monipuoluemaassa hallitukset lähes aina vaihtuvat niin, että osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jatkaa myös seuraavassa hallituksessa samalla, kun osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jää oppositioon. Ainakin 1970-luvulta alkaen hallitusrintama kokonaisuudessaan on kaikissa eduskuntavaaleissa menettänyt kannatustaan, vaikka jonkin hallituspuolueen kannatus kasvaisi.
Monipuoluemaassa hallitukset lähes aina vaihtuvat niin, että osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jatkaa seuraavassa hallituksessa samalla, kun osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jää oppositioon.
Suurimpia tappioita on yleensä kohdannut pääministerin puolue, kuten näissäkin vaaleissa. Uuteen hallitukseenkin tulee usein mukaan ainakin jokin puolue, joka on vaaleissa menettänyt kannatustaan.
Useimmat puolueet pitävät tavoitteenaan päästä hallitukseen edistämään kannattajiensa tärkeinä pitämiä tavoitteita. Ne ovat usein valmiita menemään hallitukseen myös vaalitappion jälkeen, jos neuvoteltu hallitusohjelma niitä tyydyttää.
Joskus taas vaalitappion jälkeen puolueet kieltäytyvät oma-aloitteisesti hallitusneuvotteluista voidakseen jäädä oppositioon kannatustaan kasvattamaan. Oppositiossa kannatus usein kasvaakin, mutta samalla puolue menettää mahdollisuutensa vaikuttaa hallituksessa poliittiseen päätöksentekoon. Ei myöskään ole takeita siitä, että puolue seuraavien vaalien jälkeen taas pääsee hallitukseen.
Hallitusmuodostuksen perinne
Itsenäisyyden alusta 1980-luvulle asti puolueiden aatteellinen sijainti vasemmisto-oikeistoulottuvuudella ohjasi vahvasti hallituksen muodostamista. Vuoteen 1937 asti porvarilliset puolueet olivat valmiita hallitusyhteistyöhön vain toisten porvarillisten puolueiden kanssa.
SDP:n kanssa ne eivät suostuneet hallitusta muodostamaan. Vuodesta 1937 alkaen poliittiseen keskustaan kuuluvat puolueet olivat valmiita hallitusyhteistyöhön myös SDP:n kanssa. Olihan SDP tuolloin yhtä poikkeusta (1929) lukuun ottamatta ollut eduskunnan suurin puolue kaikissa eduskuntavaaleissa vuodesta 1907 alkaen.
Vielä tuolloin maassamme ei ollut sitä perinnettä, että pääministeriksi valitaan eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja. Eikä tuolloin ollut vielä sitäkään perinnettä, että kaikkien hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat hallituksessa ministereinä.
Perinne, jonka mukaan eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja valitaan pääministeriksi, on Suomessa kehittynyt vasta 1990-luvun alusta alkaen.
Perinne, jonka mukaan eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja valitaan pääministeriksi, on Suomessa kehittynyt vasta 1990-luvun alusta alkaen. Se tapahtui samassa yhteydessä, kun eduskunnan asemaa hallituksen muodostamisessa alettiin vahvistaa presidentin itsenäisen vallankäytön kustannuksella.
1980-luvulle asti maamme kaikki enemmistöhallitukset olivat kutakuinkin suljettuja koalitioita vasemmisto-oikeistoulottuvuudella, kun tarkastelemme puoluejärjestelmän perinteisiä puolueita Suomen kansan demokraattinen liitto (SKDL) / Vasemmistoliitto – Suomen sosialidemokraattinen puolue (SDP) – Maalaisliitto/Keskustapuolue – Suomen ruotsalainen kansanpuolue (RKP) ja Liberaalinen kansanpuolue (LKP) – Kansallinen kokoomus (KOK).
Suljetussa koalitiossa kaikki koalitioon kuuluvat puolueet ovat toistensa vieressä, eikä niiden välissä ole oppositioon jääneitä puolueita.
Enemmistöhallitukset olivat joko kansanrintamahallituksia (SKDL + SDP + ML/KESK mahdollisesti kansanpuolueilla täydennettynä), punamultahallituksia (SDP + ML/KESK mahdollisesti kansanpuolueilla täydennettynä), niin sanottujen kansanvaltaisten puolueiden suuria koalitioita (SDP + ML/KESK + RKP + LKP + KOK) tai porvarillisia enemmistöhallituksia.
Mitään suljettua enemmistökoalitioita ei ollut mahdollista muodostaa ilman, että keskusta oli siinä mukana.
Keskustapuolue oli vasemmisto-oikeistoulottuvuudella mediaanipuolue. Mitään suljettua enemmistökoalitioita ei ollut mahdollista muodostaa ilman, että keskusta oli siinä mukana.
Uudet vastakohtaisuudet hallitusmuodostuksessa
1980-luvulta alkaen poliittisessa elämässämme ovat korostuneet toisenlaiset vastakohtaisuudet. Kysymys on yhtäältä Suomen sisäisistä alueellisista vastakohtaisuuksista keskusalueiden ja periferioiden välillä ja toisaalta suhtautumisesta kansainväliseen vuorovaikutukseen.
Harri Holkerin hallitus oli maamme ensimmäinen enemmistöhallitus, jossa keskustapuolue ei ollut mukana. Hallituksessa olivat ”yleisistä syistä” oppositiossa ajanjaksolla 1966‒1987 pidetty kokoomus, RKP, SDP ja pysyvästä oppositioasemasta vuonna 1983 päässyt Suomen maaseudun puolue (SMP).
Viimeksi mainittu oli koalitiossa etäällä muista puolueista keskusalueet-periferiaulottuvuudella, ja se erosikin hallituksesta kesken vaalikauden. Hallitukseen SMP oli päässyt vasta vuoden 1983 vaalivoiton jälkeen, kun hallituksen muodostamisen portinvartijana toiminut tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei enää ollut sen hallitustietä torppaamassa.
Vuodesta 1987 alkaen maahamme on nimitetty sekä hallituksia, jotka ovat vasemmisto-oikeistoulottuvuudella suljettuja koalitioita, että hallituksia, jotka ovat tällä ulottuvuudella avoimia koalitioita. Esko Ahon (1991–1995), Matti Vanhasen toinen (2007–2010), Mari Kiviniemen (2010–2011) ja Juha Sipilän (2015–2019) hallitukset olivat vasemmisto-oikeistoulottuvuudella suljettuja porvarillisia enemmistöhallituksia.
Vanhasen ensimmäinen hallitus (2003–2007) oli vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella suljettu punamultahallitus. Jyrki Kataisen (2011–2014) ja Alexander Stubbin (2014–2015) hallitukset olivat vasemmisto-oikeistoulottuvuudella avoimia koalitioita.
Politiikan ajankohtaiset asiakysymykset sekä puolueiden voitot ja tappiot edellisissä eduskuntavaaleissa ovat alkaneet vaikuttaa aikaisempaa enemmän hallituksen muodostamiseen.
Kun puolueiden läheisyys vasemmisto-oikeistoulottuvuudella ei enää ohjaa hallituksen muodostamista yhtä voimakkaasti kuin ennen 1980-lukua, ovat politiikan ajankohtaiset asiakysymykset sekä puolueiden voitot ja tappiot edellisissä eduskuntavaaleissa alkaneet vaikuttaa aikaisempaa enemmän hallituksen muodostamiseen.
Siihen on olennaisesti vaikuttanut myös se, että aikaisemman, puolittain presidenttivaltaisen hallitsemistavan aikana tasavallan presidentti saattoi itsenäisesti poimia tai paimentaa hallitukseen myös vaalitappion kärsineitä puolueita. Esimerkiksi vuoden 1970 eduskuntavaaleissa keskustan paikkaluku eduskunnassa putosi 49:stä 36:een, mutta presidentti Kekkonen painosti keskustaa lähtemään siitä huolimatta hallitukseen.
Vuonna 1975 presidentti Kekkonen ”runnasi” kokoon Martti Miettusen hätätilahallituksen, kun puolueet öljykriisin aiheuttaman talouslaman ja työttömyyden olosuhteissa eivät spontaanisti löytäneet yhteistä pohjaa hallituksen muodostamiselle.
1980-luvulta alkaen puolueiden voitot ja tappiot ovat aikaisempaa enemmän ohjanneet vaalien jälkeisen hallituksen muodostamista. Puolueiden hyvä vaalimenestys on parantanut niiden mahdollisuuksia nousta oppositiosta hallitukseen tai säilyttää asemansa hallituspuolueena.
Oheisessa taulukossa tarkastellaan, lisäsivätkö vai menettivätkö vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleet puolueet paikkojaan eduskuntavaaleissa. Luvut ilmoittavat, kuinka monella paikalla vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleiden puolueiden paikkaluku eduskunnassa kasvoi tai pieneni edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna.
| Vuosi | Hallitus | SKDL/VAS | SDP | VIHR | KESK | KD | LKP | RKP | KOK | SMP/PS | Yhteensä |
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| 1970 | Karjalainen II | -5 | -3 | -13 | -1 | 0 | -22 | ||||
| 1972 | Paasio II | 3 | 3 | ||||||||
| 1975 | Miettunen II | 3 | -1 | 4 | 2 | 0 | 8 | ||||
| 1979 | Koivisto II | -5 | -2 | -3 | 0 | -10 | |||||
| 1983 | Sorsa IV | 5 | 2 | 1 | 10 | 18 | |||||
| 1987 | Holkeri | -1 | 2 | 9 | -8 | 2 | |||||
| 1991 | Aho | 15 | 3 | -1 | -13 | 4 | |||||
| 1995 | Lipponen I | 3 | 15 | -1 | 0 | -1 | 16 | ||||
| 1999 | Lipponen II | -2 | .12 | 2 | 0 | 7 | -5 | ||||
| 2003 | Jäätteenmäki | 2 | 7 | -3 | 6 | ||||||
| 2007 | Vanhanen II | 1 | -4 | 1 | 10 | 8 | |||||
| 2011 | Katainen | -3 | -3 | -5 | -1 | 0 | -6 | -18 | |||
| 2015 | Sipilä | 14 | -7 | -1 | 6 | ||||||
| 2019 | Rinne | 4 | 6 | 5 | -18 | 0 | -13 |
Vuodesta 1983 alkaen eduskuntavaalit on järjestetty kymmenen kertaa. Seitsemässä tapauksessa kymmenestä vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleet puolueet ovat yhteen laskien kasvattaneet paikkamääräänsä eduskunnassa. Vain kolme kertaa (1999, 2011 ja 2019) vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleet puolueet ovat yhteen laskien menettäneet vaaleissa eduskuntapaikkoja.
Vuonna 1987 kokoomus oli vaalien suuri voittaja ja se nousi hallitukseen pitkän oppositiokauden jälkeen. Vuonna 1991 keskusta sai veret seisauttavan vaalivoiton ja nousi hallitukseen.
Vuonna 1995 SDP:n paikkaluku eduskunnassa nousi 48:sta 63:een ja puolue nousi hallitukseen. Vuonna 1999 keskustan eduskuntaryhmän koko kasvoi 44:stä 48:aan, mutta puolue ei siitä huolimatta noussut hallitukseen. Paavo Lipposen sinipunahallituksessa olleen kokoomuksen paikkaluku eduskunnassa kasvoi vielä enemmän ja Lipposen sinipunahallitus jatkoi toisenkin vaalikauden.
Vuoden 2003 vaaleissa keskustan kannatus jatkoi nousuaan. Puolueesta tuli eduskunnan suurin puolue ja puolue nousi oppositiosta pääministeripuolueeksi. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kokoomuksen eduskuntaryhmä kasvoi kymmenellä paikalla ja puolueesta tuli eduskunnan toiseksi suurin puolue.
Keskusta säilytti nipin napin asemansa eduskunnan suurimpana puolueena. Kokoomuksen menestys vaikutti hallituspohjaan. Se nousi hallitukseen ja SDP jäi oppositioon.
Perussuomalaiset kentälle
Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset sai kuuluisan jytkyn. Puolueen paikkaluku eduskunnassa kasvoi viidestä 34:ään. RKP:tä lukuun ottamatta kaikki Vanhasen toisen hallituksen puolueet kärsivät tappioita.
Hallituksessa ollut kokoomuskin menetti kuusi paikkaa, mutta kun pääministeripuolue keskusta menetti 16 paikkaa, kokoomuksesta tuli eduskunnan suurin puolue ja pääministeripuolue, vaikka se sai eduskuntaan vain 44 paikkaa. Se oli ensimmäinen kerta maamme historiassa, kun suurimman puolueen edustaja sai eduskuntaan alle 50 paikkaa.
Hallitusneuvottelut olivat vaikeita, kun kahdeksasta eduskuntapuolueesta kuusi kärsi vaaleissa tappioita. Tuossa vaiheessa muilla puolueilla ei vielä ollut valmiuksia hallitusyhteistyöhön perussuomalaisten kanssa.
Vaalien jälkeen muodostettu Kataisen hallitus olikin leimallisesti vaaleissa paikkojaan menettäneiden puolueiden hallitus. Kataisen sixpackin puoluejoukko oli vaaleissa menettänyt yhteensä 18 paikkaa.
Puoluejärjestelmän suurimpien puolueiden kannatus on 2000-luvulla vähentynyt samalla, kun puoluejärjestelmän hajaantuneisuus on lisääntynyt.
Monien muiden Länsi-Euroopan maiden tapaan puoluejärjestelmän suurimpien puolueiden kannatus on 2000-luvulla vähentynyt samalla, kun puoluejärjestelmän hajaantuneisuus on lisääntynyt. Aika näyttää, tuleeko tämä kehitys muuttamaan hallituksen muodostamisen periaatteita ja dynamiikkaa.
Vuoden 2015 vaalien jälkeen hallituksen muodostivat eduskunnan kolme suurinta puoluetta, keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset. Perussuomalaisten vuonna 2017 tapahtuneen puoluehajaannuksen jälkeen sen paremmin keskusta kuin kokoomus eivät kuitenkaan olleet enää valmiita jatkamaan hallitusyhteistyötä aikaisempaa kansallismielisemmän linjan omaksuneen perussuomalaisten kanssa.
Seuraavana vuonna myös vasemmistoliitto ja vihreät ilmoittivat, että ne eivät voi harkita hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa. Hallituskelvottomien puolueiden asetelma näyttää jälleen tekevän paluutaan maamme politiikkaan.
Muuttunut asetelma
Ajanjaksolla 1987–2015 puolueen vaalivoitto tai vaalitappio on vaikuttanut aikaisempaa enemmän siihen, minkälainen hallituspohja maahan vaalien jälkeen syntyy. Samalla ajanjaksolla puolueiden läheisyys vasemmisto-oikeistoulottuvuudella on aikaisempaa vähemmän vaikuttanut siihen, mitkä puolueet muodostavat hallituksen.
Vuodesta 1991 alkaen eduskunnan suurin puolue on aina noussut pääministeripuolueeksi ja usein myös eduskunnan toiseksi suurin puolue on päässyt hallitukseen (1987, 2003, 2007, 2011 ja 2015). Neljä kertaa (1983, 1991, 1995, 1999) on käynyt niin, että eduskunnan kolmanneksi suurin puolue on päässyt hallitukseen, mutta toiseksi suurin puolue ei ole päässyt.
Vuoden 2019 vaalien jälkeen muodostettuun Rinteen hallitukseen tulivat SDP, keskusta, vihreät, vasemmistoliitto ja RKP. Näistä SDP, vasemmistoliitto ja vihreät lisäsivät eduskuntavaaleissa paikkamääräänsä. RKP:n paikkamäärä pysyi entisellään, mutta keskusta kärsi vaaleissa rökäletappion ja sen paikkamäärä eduskunnassa pieneni 49:stä 31:een.
Vuoden 2019 vaalitulos poikkeaa 1980-luvulta alkaneen ajanjakson yleisestä linjasta. Hallituksessa ollut keskusta kärsi vaaleissa suuremman tappion kuin mikään muu hallituspuolue oli itsenäisyyden aikana kärsinyt. Puolueen vaalitulos oli sen huonoin itsenäisyyden aikana, mutta puolue nousi siitä huolimatta hallitukseen.
Rinteen hallituksen puoluekoalitio on harvinainen siinäkin suhteessa, että sen paremmin eduskunnan toiseksi kuin kolmanneksi suurin puolue eivät päässeet vaalien jälkeen hallitukseen.
Rinteen hallituksen muodostaminen ilmentää sitä, että vasemmiston ja oikeiston väliseen ideologiseen ulottuvuuteen liittyvä jako on taas vahvistunut maamme politiikassa.
Rinteen hallituksen muodostaminen ilmentää sitä, että vasemmiston ja oikeiston väliseen ideologiseen ulottuvuuteen liittyvä jako on taas vahvistunut maamme politiikassa. Vastakkainasettelu voimistui selvästi jo Sipilän porvarillisen enemmistöhallituksen aikana.
Rinteen hallitus on osittain vaalien voittajien hallitus. Siitä huolimatta myös Rinteen hallitus on ylisuuri koalitio. Siinä on enemmän puolueita kuin yksinkertaiseen eduskuntaenemmistöön tarvittaisiin.
Vasemmistoliitto on hallituksessa luonteva tukipuolue SDP:lle, RKP taas keskustalle. Ilmastonmuutokseen ja ympäristönsuojeluun liittyvissä asioissa keskusta ja vihreät ovat hallituksessa etäimpänä toisistaan.
Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset nousi eduskunnan toiseksi suurimmaksi puolueeksi vain yhden kansanedustajanpaikan erolla suurimmaksi nousseeseen SDP:hen verrattuna. Vuoden 2011 eduskuntavaaleista alkaen perussuomalaisten kannatus on jakaantunut alueellisesti tasaisemmin kuin minkään muun eduskuntapuolueen.
Perussuomalaiset saa kannatusta myös eri yhdyskuntatyypeistä (kaupunkimaiset kunnat, taajaan asutut kunnat ja maaseutumaiset kunnat) tasaisemmin kuin keskusta, kokoomus tai SDP. Perussuomalaisilla on hyvät edellytykset pysyä suurena puolueena seuraavissakin eduskuntavaaleissa. Muut puolueet joutuvat jatkossakin ottamaan kantaa siihen, ovatko ne valmiita hallitusyhteistyöhän perussuomalaisten kanssa.
Jos perussuomalaiset seuraavissa eduskuntavaaleissa nousee eduskunnan suurimmaksi puolueeksi, testataan samalla sitä, valitaanko suurimman puolueen puheenjohtaja 1990-luvulla omaksuttuun tapakulttuuriin perustuen pääministeriksi.
Heikki Paloheimo on valtio-opin emeritusprofessori Tampereen yliopistossa.
