Julkisessa keskustelussa toistuvat rasistiset ulostulot osoittavat, että suomalainen yhteiskunta on tienristeyksessä pelkojen, uhkakuvien ja mahdollisuuksien välillä.
Hiihtäjä Vilma Nissisen Mogadishu-kommentin herättämä kohu paljastaa pinnan alla kyteviä jännitteitä ja epämukavia tunteita, jotka varjostavat moninaistuvaa yhteiskuntaamme. Mogadishu-vertaus on enemmän kuin rasistinen sanavalinta: se on myös yhteiskunnallinen oire, joka kertoo pelkojen ja uhkakuvien kyllästämästä ja kaventamasta mielikuvituksesta.
Somalian pääkaupunki Mogadishu näyttää edustavan joillekin kaikkea sitä, mitä ei haluta Suomeen. Keskustelussa on nostettu esiin vertauksia muihin kaupunginosien lempinimiin ja perusteltu sillä, miten harmiton Hakunilan kuvailu Vantaan Mogadishuksi on. Kuten Khadra Sugulle esittää, on kuitenkin eri asia puhua New Yorkin Chinatownista kuin Vantaan Mogadishusta. Kun puhutaan Little Italysta tai Chinatownista, kyse on usein kulttuurisesta rikkaudesta ja paikallisesta turistikohteesta. Nämä alueet nähdään tärkeinä osina kaupunkia ja sen monimuotoisuutta.
Hakunilan Mogadishu-vertaus kantaa mukanaan aivan erilaista painolastia. Sen käytössä ei viitata toivottuun kulttuuriseen lisään, vaan kaaokseen, vaarallisuuteen ja epäonnistumiseen. Vertauksessa ilmaistaan pelkoa siitä, että jokin on menossa, tai on jo mennyt, perustavanlaatuisesti pieleen.
Tätä tulkintaa tukevat myös norjalaisten urheilijoiden hämmentyneet reaktiot Nissisen kommenttiin. He eivät kyseenalaistaneet Mogadishu-vertausta itsessään. He perustelivat sitä, ettei Hakunila ole kuin Mogadishu. Näin he paradoksaalisesti, ja todennäköisesti tahattomasti, vahvistivat Mogadishusta vallitsevaa yksipuolista ja kielteistä mielikuvaa.
Rituaaliksi muodostunut anteeksipyyntö ei toimi
Nissisen tapaus – kuten myös missikohu vuoden 2025 lopulla – hoidettiin muodollisella tasolla tehokkaasti, mutta syvemmät kysymykset jäivät jälleen käsittelemättä. Nopea anteeksipyyntö ja pyrkimys irtisanoutua rasismista saattavat tuntua hyvältä ja ne voidaan ajatella oikeaksi toimintatavaksi, mutta emme ole kollektiivisesti vieläkään aidosti kohdanneet yhteiskuntamme kipukohtia.
Filosofi Jacques Rancièren mukaan polarisoivat yhteiskunnalliset kysymykset eivät ratkea nopealla konsensuksella, vaan vaativat konsensuksen sijaan dissensusta eli vallitsevan järjestyksen ja itsestään selvänä pidettyjen oletusten tietoista haastamista.
Rasistiset puhetavat ovat osa vuosisatojen kuluessa muotoutunutta, normalisoitua järjestystä, ja niiden purkaminen edellyttää juuri tämän järjestyksen kriittistä tarkastelua. Dissensus syntyy silloin, kun emme tyydy nopeaan sovintoon tai anteeksipyyntöön, vaan pysähdymme kysymään, miksi tietyt ilmiöt, kuten rasistiset kohut, toistuvat yhteiskunnassamme.
Todellinen kysymys ei ole se, saako Vantaan kaupunginosaa kutsua Mogadishuksi vaan mitä sillä viestitään, kun niin tehdään ja miksi.
Kun pelosta tehdään politiikkaa
On kuitenkin hyvin ymmärrettävää, miksi joku voi ajatella näin yksipuolisesti Mogadishusta. Afrikkaa koskeva mediakuva on pitkälti rakentunut toistuvien sotaa, epävakautta ja humanitaarisia kriisejä korostavien representaatioiden varaan.
Tämä yksipuolinen ja negatiivinen kehystys heijastuu myös yksittäisiin maihin ja kaupunkeihin, kuten Somaliaan ja sen pääkaupunkiin Mogadishuun. Kun uutisista näkee vain räjähdyksiä, aseellisia konflikteja ja humanitaarisia kriisejä, on helppoa yhdistää koko maa ja sen pääkaupunki näihin mielikuviin.
On helpompi osoittaa sormella näkyvää muutosta, tässä tapauksessa maahanmuuttajia, kuin kohdata monimutkaisia rakenteellisia ongelmia. Sama kaava toistuu kaikkialla maailmassa.
Todellisuus on kuitenkin tarua inhimillisempi ja monimutkaisempi. Kaupungissa miljoonat ihmiset elävät tavallista arkea. He käyvät töissä, vievät lapsiaan kouluun ja tapaavat ystäviään. Nuoret yrittäjät rakentavat teknologiayrityksiä ja taiteilijat luovat taidetta. Mogadishu on kokenut, ja kokee edelleenkin vaikeuksia, mutta siellä on myös jatkuvasti käynnissä uudelleenrakentamisen prosesseja. Sen rikkaasta ja pitkästä historiasta emme tiedä juuri mitään.
Mielikuvat kaukaisista paikoista eivät jää etäisiksi. Ne vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme muutokseen omassa arjessamme. Kun oma lähiympäristö muuttuu, kadulla kuulee vieraita kieliä ja tutut kaupat vaihtuvat uusiksi. Muutos voi tuntua uhkaavalta, erityisesti kun elämässä on muutenkin epävarmuutta. Taloudellinen turvattomuus, työelämän murros ja maailman nopea muuttuminen luovat aiheellisesti maaperää pelolle.
On helpompi osoittaa sormella näkyvää muutosta, tässä tapauksessa maahanmuuttajia, kuin kohdata monimutkaisia rakenteellisia ongelmia. Sama kaava toistuu kaikkialla maailmassa. Pelko etsii yksinkertaisia ratkaisuja ja syyllisiä monimutkaisiin ongelmiin, ja tästä pelosta muovataan politiikkaa, joka naamioi syrjinnän huoleksi turvallisuudesta turvallistamisen prosessissa.
Tilastojen taakse piiloutuva symbolinen väkivalta
Kun typistämme Mogadishun pelkäksi kaaoksen symboliksi, teemme jotain syvästi väkivaltaista kymmenille tuhansille Suomessa eläville somalitaustaisille. Niin sairaanhoitajalle, sosionomille, bussikuskille, yrittäjälle kuin yliopisto-opiskelijalle, mutta myös sille stereotypioissa kohtuuttomasti ylikorostuneelle työttömälle, jonka ensisijaisesti oletetaan elävän yhteiskunnan etuuksilla huvikseen.
Tällaisen puhetavan seuraukset vaikuttavat erityisen huolestuttavasti ja kauaskantoisesti Hakunilassa ja sen kaltaisissa suomalaisissa lähiöissä kasvavien lasten ja nuorten käsityksiin itsestään, taustastaan ja tulevaisuudestaan. Rasistiset puhetavat julkisessa keskustelussa aiheuttavat turvattomuutta, ulkopuolisuutta ja eriarvoisuutta ja pakottavat yhteisöjä jatkuvasti todistelemaan, että he ansaitsevat paikkansa ja ihmisarvoisen kohtelun.
Tätä ilmiötä sosiologi Pierre Bourdieu (1930–2002) on kuvannut symbolisen väkivallan käsitteellään. Symbolinen väkivalta on Bourdieun mukaan hienovaraista ja näkymätöntä vallankäyttöä, jolla aktiivisesti ylläpidetään yhteiskunnallisia hierarkioita. Mogadishu-vertauksen käyttö langettaa perusteettoman moraalisen tuomion, jossa kokonainen alue ja sen ihmiset leimataan epäonnistuneiksi ja vaarallisiksi. Toisaalta juuri näin rasismi käytännössä toimiikin.
Rasistiset puhetavat julkisessa keskustelussa aiheuttavat turvattomuutta, ulkopuolisuutta ja eriarvoisuutta ja pakottavat yhteisöjä jatkuvasti todistelemaan, että he ansaitsevat paikkansa ja ihmisarvoisen kohtelun.
Tutkija Sanna Ryynäsen mukaan jopa tutkijat välttelevät rasismista puhumista ja sen nimeämistä. Tämä johtuu siitä, että rasismiksi usein mielletään vain avoin väkivalta tai tietoisesti tehty näkyvä syrjintä. Se voi kuitenkin olla myös hienovaraisempaa piilorasismia, joka ilmaistaan symbolien, kielikuvien ja vertausten kautta.
Piilorasismi on erityisen tuhoisaa, koska se vaikuttaa näkymättömänä yhteiskunnallisissa rakenteissa, ja ylläpitää yhteiskunnallista hierarkiaa. Lisäksi se pyrkii kieltämään oman olemassaolonsa. Kun joku huomauttaa Mogadishu-vertauksen rasistisuudesta, puolustus on valmiina. Kyse ei tietenkään ole rasismista, vaan faktoista. Tilastotkin osoittavat tämän.
Ja tilastoja tosiaan on. Vantaalla on suhteellisen korkea työttömyysaste ja maahanmuuttajataustaisten työttömyys on kantaväestöä korkeampaa. Vantaa on myös kärjessä poliisin käyttämässä häiriöindeksissä, joka kuvaa kaupungin vaarallisuutta. Nämä ovat faktoja, numeroita, joita kukaan ei voi uskottavasti kiistää. Numerot eivät kuitenkaan avaa syitä olemassaololleen.
Tilastot eivät kerro rakenteellisesta syrjinnästä työmarkkinoilla, ulkomailla suoritetun koulutuksen tunnustamisen ongelmista, verkostojen puutteesta. Ne eivät kerro, miten jatkuva leimatuksi tuleminen vaikuttaa nuorten syrjäytymiseen ja rikollisuuteen, nuorten etnisestä taustasta riippumatta. Ennen kaikkea tilastot eivät millään tasolla oikeuta symbolista väkivaltaa.
Tilastot ovat yhteiskuntamme tilasta kertovia numeroita, jotka voidaan analysoida, ymmärtää ja myös muuttaa, kun oikea tahtotila vallitsee. Rasistiset leimat ovat tuomioita, joiden tavoite on pitää ihmiset ja heidän asuinpaikkansa ainaisessa toiseuden ja alemmuuden asemassa. Tämänkaltainen puhetapa myös luo todellisuutta toimimalla itseään toteuttavana ennusteena.
Kun tarpeeksi moni toistaa, että tietty alue on vaarallinen, ihmiset alkavat välttää aluetta, yritykset eivät investoi sinne ja palvelut heikkenevät. Alueen maine vaikuttaa asuntojen hintoihin ja jopa lasten koulumenestykseen. Alue, joka on leimattu ongelmalliseksi, alkaakin kärsiä juuri siitä leimasta syntyvistä todellisista ongelmista.
Uhkakuvien kaventama mielikuvituksemme esteenä muutokselle
Ehkä kaikkein tuhoisinta on silti se, miten uhkakuvien ja pelkojen narratiivi muokkaa ja kaventaa mielikuvitustamme. Kun tietyt paikat ja ihmiset mielletään vain kaaoksen symboleiksi, emme voi kuvitella tulevaisuutta, joka olisi jotain muuta. Poliittisen mielikuvituksen puuttuminen estää sosiaalista muutosta. Rasismi ja uhkakuvien retoriikka yhteiskunnallisessa keskustelussamme estävät meitä näkemästä ihmisten inhimillisyyden ja yhteiskuntamme potentiaalin.
Tässä onkin rasismiin ja uhkakuviin perustuvan politiikan todellinen vaara yhteiskunnalle. Se ei vain sorra vähemmistöjä, se köyhdyttää merkittävästi mielikuvitustamme ja tulevaisuudenuskoamme. Menetämme kyvyn oppia toisiltamme, löytää uusia tapoja elää yhdessä ja ratkaista ongelmia luovasti. Jäämme vangeiksi yhteiskunnalliseen tilaan, jossa kaikki erilaisuus on uhka ja muutos aina menetystä.
Tämän vuoksi Mogadishu-vertauksen kaltaisten rasististen ulostulojen haastaminen ei ole vain poliittisesti korrekti tapa toimia. Sen on oltava yritys murtaa mielikuvituksemme kahleet, johon rasismi, pelko ja uhkakuvat meidät sulkevat. Meidän täytyy nähdä maailma sellaisena kuin se on: monimutkaisena, rikkaana ja täynnä mahdollisuuksia olevana. Ei ainoastaan sellaisena kuin pelkomme sen maalaavat.
VTM Mona Abdullahi on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Hän tutkii väitöskirjassaan suomalaisen korkeakoulutuksen dekolonisaation mahdollisuuksia ja haasteita.
Artikkelin kuvituskuva: Jason Leung / Unsplash
