”Miten me välitämme” on kysymys, joka on syytä ottaa analyysin kohteeksi. Ajatus siitä, että voimme täysin samaistua toisen ihmisen kärsimykseen ja kohtaloon, on ongelmallinen. Tämä tulisi ottaa huomioon puhuttaessa myötätunnon politiikasta.
Heti satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen 7. tammikuuta 2015 tehdyn iskun jälkeen sosiaalinen media täyttyi solidaarisuuden osoituksista. Esiin nousi myös huoli siitä, lisääntyykö islaminvastaisuus iskujen johdosta lisäten jännitteitä Ranskassa ja kansainvälisesti. Sitä seurasivat analyysit Je Suis Charlie -ajattelun ongelmista. Kaikki eivät halua samaistua satiirin varjolla tehtävään pilkkaan, ja jotkut pitävät Je Suis Charlie-slogania poliittiseen erotteluun pohjautuvana.
Myötätunnon, samaistumisen, ymmärtämisen ja solidaarisuuden verkko kutoutui nopeasti Charlien ympärille. Kysymys siitä, miten me välitämme, on syytä ottaa analyysin kohteeksi. Länsimaisen humanitaarisen eetoksen käytännöissä ihmishenki ei ole samanarvoinen, kuten Didier Fassin (2003) osoittaa. Eurooppalaisesta perspektiivistä isku Charlie Hebdon toimitukseen osuu paljon syvemmälle kollektiiviseen myötätuntoon kuin terrorismi kauempana meistä. Samaan aikaan ääri-islamilaisen Boko Haram -liikkeen kylvämä tuho Nigeriassa jäi paljon vähemmälle huomiolle.
Välittäminen, empatia, solidaarisuus ja myötätunto eivät pakene poliittisuutta. Välittämisellä tehdään politiikkaa ja välittämättä jättämällä tehdään politiikkaa. Myötätunto on sekä yksityinen kokemus että poliittisia prosesseja liikkeelle paneva voima. Ihmisiä auttajiin ja autettaviin erotteleva säälin politiikka on tästä yksi esimerkki (Hutchison 2014).
Martha Nussbaum (2003) pohtii artikkelissaan Compassion & Terror myötätunnon ja terrorin välistä suhdetta New Yorkin vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen.Nussbaum (2003, 11) kirjoittaa, että myötätunto ja terrori värittävät elämäämme. Hän ihailee myötätuntoa ja solidaarisuutta, jota amerikkalaiset osoittivat terrori-iskujen uhreille ja henkensä vaarantaneille pelastajille. Samalla hän varoittaa myötätunnon kääntöpuolesta: ulossulkevasta ja itsekkäästä uskosta omaan asian oikeellisuuteen. Nussbaumin määritelmää mukaillen myötätunnon kolikon kääntöpuoli Charlie Hebdon tapauksessa on sekä kritiikitön suhtautuminen hyökkäyksen kontekstiin että mahdollinen vihamielisyys muslimiväestöä kohtaan.
Sodan kokemuksen tutkimus
Tunteen politiikan kentällä myötätunnon tematiikka on tärkeä tutkimuskohde. Toivottavasti kärsimyksen etäisen tarkkailijan tunteen politiikka (spectators of distant suffering) tulee jatkossa osaksi myös Charlie Hebdo -analyysejä. Myötätunnon politiikkaa voi tarkastella myös väkivallan ytimestä, konfliktialueelta, ihmisten kokemuksissa. Olen tehnyt näin Kosmopolis-lehden tuoreessa erikoisnumerossa julkaistussa artikkelissani ”Myötätunnon neuropolitiikka: tšetšeenien tanssi ja kehollisuus dokumenttielokuvassa”. Tarkastelen siinä myötätuntoa kehon liikkeen kautta ja vastaan Nussbaumin (ja muiden) väitteeseen myötätunnosta kaksiteräisenä miekkana. Neuropolitiikalla tarkoitan monimutkaista yksilön ja poliittisen, biologisen ja kulttuurisen sekä ajan, tilan ja vauhdin yhteyttä William Connollya (2002) mukaillen. Tarjoan näkökulman yksityisestä kokemuksesta esteettisenä representaationa dokumenttielokuvan kautta.
Väkivallan kulttuurin keskellä elävän yksilön kokemus ja sen tulkinta avautuvat kuvan, äänen ja liikkeen analyysillä. Myötätunnon politiikka syntyy näin yksittäisten ihmisten välillä kehojen kohtaamisissa eikä pelkästään instituutioissa, virallisena politiikkana, avoimina protesteina, massaliikkeinä tai joinakin määriteltyinä toimenpiteinä. Myös tšetšeenien arkeen liittyy vahvasti se väkivallan kierre, jossa yksittäiset terrori-iskut lopulta palautuvat tavallisten ihmisten kärsimykseksi. Sota ulottuu ajassa ja tilassa paljon laajemmalle kuin välittömään ympäristöön. Tuskin kukaan on immuuni väkivallan kulttuurille. Halu ymmärtää väkivaltaa tarkastelemalla myötätuntoista kehoa väkivallan aktiivisena vastustamisena seuraa Elina Penttisen (2013) hahmottelemaa ”ilon metodologiaa”, jonka mukaan tutkimuksen kohteena tulisi olla myös onnistumiset, ei vain ongelmat.
Tuon tässä esiin joitakin tutkimusprosessiini liittyviä haasteita. Kyse on tietämisen ja kanssatuntemisen rajoitteiden pohdiskelusta silloin, kun tutkimuksen kohteena ovat toinen ihminen ja hänen kokemuksensa representaatio. Tutkijan omat tuntemukset jäävät valitettavan usein pois varsinaisesta julkaistusta tekstistä, vaikka ne ovat itse asiassa keskeinen osa tutkimusta (ks. Sylvester 2011).
Myötätunnon neuropolitiikan haasteet
Je Suis Charlie -kampanja on saanut jotkut kyseenalaistamaan samaistumisen lehteen ja kysymään, mitä me oikeastaan tiedämme koko lehdestä. Tutkimusta tehdessäni mietin samaan tapaan jatkuvasti, millä tavalla voin ymmärtää ja samaistua tšetšeenien kokemukseen. Se, miten tulkitsen käsissäni olevaa materiaalia, on riippuvainen omista inhimillisistä kyvyistäni ja rajoitteistani maailman, vieraan kulttuurin, tulkitsijana.
Je Suis Charlie tai I am Chechnya eivät päädy Facebook-profiilikuvakseni, vaikka olen kerta toisensa jälkeen järkyttynyt kaikesta näkemästäni materiaalista ja kuulemistani tarinoista. En vain rohkene tällä tavoin identifioitua näihin ihmisiin, tiloihin ja tapahtumiin. Yritän päästä lähelle, mutta ymmärrän, etten koskaan näe kokonaista kuvaa tai kohtaa jotain täysin aitoa. Olen lopulta aina etäisen tarkkailijan roolissa ja oman tulkintani varassa. Myötätunnon kanssatuntemisen perusta on kärsimyksen tunnistaminen yleisinhimillisenä piirteenä sekä toisen ihmisen tasa-arvoinen kohtaaminen. Samalla se jättää kuitenkin tilaa erilaisuudelle ja erillisyydelle.
Artikkelissani etsin eksploratiivisella otteella myötätunnon neuropolitiikkaa antropologi Mantas Kvedaraviciuksen Tšetšeniassa kenttätyönsä lomassa kuvaamastaan dokumenttielokuvasta Barzakh. Barzakhissa on hääkohtaus, jota käsittelen keskeisenä esimerkkinä myötätunnosta tanssina. Hääkohtauksessa Kvedaravicius kiinnittää huomion kolmeen seikkaan: tanssiin, morsiameen ja juhlassa vierailleeseen virka-asuiseen henkilöön (sotilaaseen). Kohtausta rytmittää ympäröivien ihmisten juhlatunnelma: poikien rytmikäs jalkojen poljenta ja tanssia seuraavien kasvoille leviävä hymy.
Näin katsoin dokumenttielokuvaa. Kiinnitän huomioni tanssiin ja hääkohtauksen tunnelmaan, joka poikkeaa muun elokuvan surumielisyydestä. Minua kiinnostaa erityisesti sotilaan läsnäolo hääjuhlassa. Univormun selkämerkkien perusteella saan selville, että sotilas on ihmisoikeusrikkomuksista tunnetun puolisotilaallisen kadyrovtsy-joukon jäsen. Tarkastan kymmenen kertaa, epäilen ja mietin mitä univormu merkitsee. Tiedän, että aseella ampuminen ilmaan on yleinen häärituaali, enkä näin ollen käsittele sitä analyysissäni väkivaltaisena tapahtumana.
Kysyin Kvedaraviciukselta, mitä hän tietää sotilaasta. Hän kertoi, että sotilas oli joko kutsuttu vieras tai sitten hän vain sattui olemaan lähistöllä juhlan aikaan. Tšetšeenien vieraanvaraisuuden perinteeseen kuuluu, että kylään ja juhliin saa tulla eikä vieraita käännytetä ulos. Kvedaravicius kertoi myös, ettei sotilas käyttäytynyt uhkaavasti. Vieraat olivat ehkä hieman kiusaantuneita mutta eivät erityisemmin. Tämän enempää en tiennyt.Tutkin representaatiota elokuvasta ja se kertoi minulle kuvan ja äänen avulla tarinan, jonka perusteella tein seuraavan tulkinnan: häissä olevan naisen ja sotilaan tanssi on myötätunnon politiikkaa, jossa keho kohtaa, kuulee ja näkee toisen kehon sodan ja väkivallan varjostamassa yhteisössä. Kehon liike ja suunta on juuri se kohteen ja sen representaation väliin jäävä rako, jota kutsutaan politiikaksi.
Iholla vai etäällä?
Toisin kuin vaikutuspiirien tutkiminen, johon keskityin väitöskirjassani, neuropolitiikka edellyttää ihmisen tarkastelua kansainvälisen politiikan näyttämöllä. Tämä ihminen ei ole valtion päämies tuolla jossain kaukana vaan tavallisen epätavallinen ihminen tässä lähellä. Ajatus siitä, että tutkijana yrittää (turhaan) tulkita toisen ihmisen intiimiä elämää, tuli ”iholle” viimeistään siinä vaiheessa, kun tapasin tšetšeeninaisen, joka kertoi hääkohtauksen olevan hänen suvustaan. Kysyin heti sotilaasta, koska halusin palavasti tietää totuuden. Sotilas oli naisen mukaan naapuri. Yritin kysyä onko hän ystävä, mutta en saanut tai ymmärtänyt vastausta. Jäin miettimään, olinko tulkinnut hääkohtausta väärin. Ehkä sotilaan tulkitseminen väkivallan edustajana iloisessa hääjuhlassa oli ylilyönti.
Mutta en saanut mielestäni kehonkieltä, joka elokuvassa viittaa vaivaantuneisuuteen. En saanut mielestäni sitä, että elokuvan hääkohtauksen keskeisenä tapahtumana on juuri sotilaan tulo, tanssi ja lähtö. Sotilas ei vain ole juhlassa, hän tulee juhlaan. Ja hän lähtee. Hänen peräänsä katsoo nainen. Hän ei seiso, hän tanssii. Hän ei puhu, hän tanssii. Hän ei esittele asettaan, vaan jättää sen jollekin toiselle ja menee tanssimaan. Myötätunnon representaatio on epäilemättä siinä.
Mikä on totuus, se kertomus, joka minun täytyy kuulla ja tuoda esiin, että tutkimuksella on arvoa? Onko dokumenttielokuvassa enemmän totuutta kuin naisen kertomuksessa? Onko autenttisuus edes tavoitettavissa; onko sitä syytä yrittää etsiä? Estetiikan tutkimuksessa oivallus ei synny todellisuuden jäljentämisestä. Politiikan nähdään sijaitsevan kohteen ja sen representaation välissä (Bleiker 2001, 2009). Hääkohtauksen todellisuutta ei voi jäljittää sen paremmin elokuvasta kuin läsnäolijan kertomuksestakaan, mutta molemmista voi jäljittää esteettisen, representaation, poliittisen. Tähän totuuteen on ainakin minun tyytyminen.
Ymmärränkö naisen kertomusta, ymmärränkö elokuvaa? Ymmärränkö kulttuuria, jonka lomasta yritän hahmottaa myötätunnon politiikkaa? Kuinka hyvin kykenen itse kanssatuntemiseen? Nämä kysymykset tulevat esiin erityisesti siitä syystä, että tutkimuskohde on tullut lähelle ja läheiseksi. Tervettä varovaisuutta ja ehdotonta kunnioitusta tutkittavien ihmisten elämää ja kokemuksia kohtaan on syytä harjoittaa. Toisaalta jos kokemuksellisuuden tutkimisen vaihtoehtona on tutkimatta jättäminen, valitsen ennemmin riskin ja epävarmuuden, joka sen mukana tulee.
Oman havainnon kyseenalaistamisella on myös positiivisia vaikutuksia, sillä se mahdollistaa uuden näkemisen ja vanhojen oletusten haastamisen. Moniääninen keskustelu hyökkäyksestä Charlie Hebdon toimitukseen ja sen synnyttämästä solidaarisuudesta palvelee nähdäkseni samaa tarkoitusta.
Artikkeli perustuu Susanna Hastin Kosmopolis-lehden numerossa 3-4/2014 julkaistuun artikkeliin ”Myötätunnon neuropolitiikka: Tšetšeenien tanssi ja kehollisuus dokumenttielokuvassa”.
Lähteet
Bleiker, Ronald (2001): “The Aesthetic Turn in International Political Theory”. Millennium – Journal of International Studies, 30(3), 509–533.
Bleiker, Roland (2009): Aesthetics and World Politics. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Connolly, William. E. (2002): Neuropolitics: Thinking, Culture, Speed. Minneapolis: University of Minnesota Press.
Fassin, Didier (2012): Humanitarian Reason: A Moral History of the Present.University of California Press.
Hutchison, Emma (2014): “A Global Politics of Pity? Disaster Imagery and the Emotional Construction of Solidarity after the 2004 Asian Tsunami”. International Political Sociology, 8(1), 1–19.
Nussbaum, Martha C (2003): Compassion & Terror. Daedalus 132 (1), 10–26.
Penttinen, Elina (2013): Joy and International Relations: A New Methodology. Lontoo, New York: Routledge.
Sylvester, Christine (toim.) (2011): “The Forum: Emotion and the Feminist IR Researcher”. International Studies Review,13(4), 687–708.
Artikkelikuva: Edar / Pixabay
