Hongkongissa asuessani olen useasti joutunut ihmettelemään sitä idyllistä ja yksitotista kaupunkikuvaa, mitä Suomen media-artikkeleissa paikasta tuotetaan, Riina Yrjölä kirjoittaa.
Myönnettäköön että juttujen uutiset ovat kyllä tuhottoman tuttuja. Eipä ihme, koska ne usein laahaavat vähintään pari päivää saarivaltion tapahtumien perässä. Mutta se anteeksi annettakoon, lehdet kun tunnetusti leikkaavat kulujaan, taantumaan tai levikkien laskuun vedoten. Tämä kaikki näkyy ja tuntuu uutisoinnin laadussa. Usein toimituksien linja näyttää olevan, että kunhan uutisoidaan samalla viikolla, se riittäkööt maksaville lukijoille.
Ongelmani näitä uutisia lukiessani on kuitenkin keskeisesti se, että juttujen kuvista on minun vaikea tunnistaa sitä kaupunkia jossa elän. Usein kun Hongkong näyttäytyy median kuvamaailmassa pilvenpiirtäjien, kulutuksen ja nautinnon turhamaisuuden mekkana joka on täynnä lasia, terästä, kalliita autoja ja huoliteltuja ihmisiä suurine unelmineen.
Tämä on se ’länsimainen’ ja upean ’kosmopoliitti’ Hongkong josta kertaavasti lukijoille jaksetaan muistuttaa. Totta toinen puoli – tai no, jos edes sitä. Harvoin kun näissä uutisissa avataan erilaisia näkökulmia Hongkongiin, tai Hongkongeihin. Totuus on kuitenkin se että saarivaltion maa-alasta 40 prosenttia on kaavoitettu luonnonpuistoiksi – keskustan ulkopuolelle mentäessä on kaupunki kaikkea muuta kun urbaani metropoli. Maaseutumaisuus ei kuitenkaan Hongkongin kansainväliseen markkinointikuvaan kuulu. Onhan kaupunki virallisissa sloganeissa ’Maailman Suurkaupunki Aasiassa’. Ja ainoa sellainen, jos markkinointimiehiin tai toimittajiin on uskomista.
Vielä harvemmin kirjoitetaan niistä ’toisista’, jotka elävät köyhyydessä kaupungin turruttavan itseriittoisen vaurauden ulkopuolella. Tällä hetkellä heihin kuuluu yli kolmannes saarivaltakunnan vanhuksista, ja noin joka viides kotitalouksista. Arkielämän kielellä tämä tarkoittaa elämässä riippumista alle kuuden euron tuloilla päivässä. Vanhuksille tilanne on muuttunut tasaisen tappavasti kestämättömäksi sillä 205 euron (HKD 2070) eläkkeellä ei yhdessä maailman kalliimmista kaupungeista pitkälle pötkitä. Lisätuloja onkin hankittava keräämällä paperia ja pahvia, joiden myymisestä kierrätykseen saa parhaimmillaankin seitsemän senttiä kilolta. Tulevaisuus on heillä todellakin paketissa, sillä viimeisen 18-vuoden aikana Hongkongin köyhyys on kaksinkertaistunut. Tällä hetkellä Hongkongin rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on syvempi kun minkään muun OECD-maan.
Tämä rikkaus ja köyhyys jakaa Hongkongin näkyvästi kahtia. Kun paikalliset rikkaat ja länsimaalaiset expatit asuvat Hongkongin saarella vuoren rinteessä kaupunkia alas katsoen, on vähäosaisten toisien tyytyminen elämään pieniin ikkunattomiin muutaman neliön koppeihin mantereen, tai kuten saarelaiset usein aluetta kutsuvat, ’pimeyden’ puolella. Paikallinen vitsi onkin, että Kowloonin puolelle päästäkseen on otettava passi mukaan. Minulla onkin useita ystäviä jotka eivät kymmenen vuoden aikana ole saarelta tohtineet lähteä kun muutaman kerran, vaikka tämä pimeyden valtakunta onkin vain yhden metropysäkin päässä Hongkongin keskustasta.
Tervetuloa pimeyden puolelle, Aasian Vanilla Ice
Yeah man, I just live life have fun cause thats what imma want when this whole things done.
– Lucas ”SkiBs” Scibetta, 2012
Tämä sokea itseriittoisuus konkretisoitui minulle taas viime viikolla kun seitsemäntoista vuotias amerikkalainen Lucas ”SkiBs” Scibetta räppasi itsensä Hongkongin tietoisuuteen kappaleella ’Hong Kong Kids’. Video kuvaa Lucasin rodun ja luokan takaamaa etuoikeutettua ja huoletonta elämää saaren ’valoisalla’ puolella, mahdollisuuksien, vapauden ja valintojen tiloissa. Rentoa hengailua saaren expat-asuinalueella Stanleyssä, merimaiseman ja baarien turvassa, pimeän ja epämukavan köyhyyden toisella puolella. Elämää joka on yhtä juhlaa, ryyppäämista, taksilla ajelua ja dullan polttelua.
Laulun sanoitus tukee kuvallista kerrontaa. Lucas sanailee:
Put your trunk in the sky,
We can get high
We can do anything to night
We are lived it up
We are Hongkong kids
We don’t give a fuck.
Videon aikana tulee nopeasti selväksi, että Lucas kavereinensa ’really don’t give a fuck’. On vähintäänkin harmillista että työperäisten maahanmuuttajien lasten kymmenien tuhansien dollareiden yksityiskoulut menevät niin hukkaan, ja tällä en tarkoita ainoastaan kieliopin heikkoa sisäistämistä. Lucas laulaa ’omasta kaupungistaan’, kolonialistisesta ’Kauko-Idästä’ (Far East) jossa rentoudutaan ja nautiskellaan trippailun ja siemailun voimin. Eteen aukeaakin orientaalinen mielenmaisema jossa itämainen kiihkeä, arvoituksellinen ja seikkailullinen toiseus taas toistaen tuottaa länsimaalaista minuutta ja toimijuutta Hongkongin tummassa yössä. Edward Said kääntyisi haudassansa.
Joten ajattelin kirjoittaa Lucasille ja kutsua hänet kylään tänne pimeyden valtakuntaan Kowlooniin. Juttelemaan joka aamu tervehtimilleni vanhuksille, jotka ansaitakseen päivittäiset kaksi euroa vetävät perässään 30kg paperikuormia. Sillä uskon että Lucas voisi oppia enemmän siitä ’täysin normaalista’ Hongkongin elämästä, kuten hän väitti paikallisessa sanomalehdessä laulavansa, kun hän on ikinä oppinut istuessaan koulunpenkillä New Yorkissa, Tokiossa, Lontoossa tai Hongkongissa.
Joten Lucas, tai Aasian Vanilla Ice, jos saanen sinua siksi kutsua? Tervetuloa Mongkokiin tapaamaan Hongkongin ’kotisi’ muita perheenjäseniä. Niitä tuhansia nimettömiä ja näkymättömiä ihmisiä jotka lajittelevat perheesi roskien seasta paperit ja pahvit, kierrättävät tyhjiksi juodut gini-pullosi tai kenties silittävät T-paitasi rypyttömiksi joka ikinen päivä. Ihmisiä joilla ei elämässä ole mahdollisuutta ‘not give a fuck’.
Sillä jos heidän pistävän katseen uskaltaisit kohdata, hiljenisit sinäkin vihdoin. Ja ehkä ensi kertaa kuulisit kaupungin täyttävät äänet – paperin väsyneen taittelun, öljyä huutavien kärryjen kirskunnan, loputtomat laahustavat askeleet. Hiljaisuuden äänet jotka vihlovat korvissa ja satuttavat sisältä.
