New Yorkin uudeksi pormestariksi valittiin marraskuun alussa äänivyöryllä demokraattien edustaja Bill de Blasio. De Blasion valinta katkaisi vuosikymmenten perinteen, jossa pormestariksi on valittu ehdokas, joka on kamppaillut rikollisuutta vastaan uskottavimmin. Tällä kertaa vaalit voitti kuitenkin ehdokas, joka kampanjoi sosiaalisen tasa-arvon puolesta. Ratkaisun voidaan nähdä enteilevän jopa laajempaa muutosta Yhdysvaltain politiikassa, kirjoittaa Jyrki Ruohomäki.
Tarina kahdesta kaupungista
New York tunnettiin pitkään etenkin järjestäytyneestä rikollisuudestaan. Rikollisuuden kitkemisen katsotaan alkaneen vuonna 1977, jolloin pormestariehdokas Ed Koch voitti vaalit ”laki ja oikeus” -teemallaan. Kochin voiton jälkeen rikollisia kohtaan lepsuksi leimatut pormestarikandidaatit ovat olleet tähän asti tuhoon tuomittuja. Tällä kertaa vaalit voitti poikkeuksellisesti ehdokas, jonka kampanjalupauksiin kuului mm. poliisin suorittamien summittaisten ruumiintarkastusten (frisk and search) lopettaminen.
Nämä enimmäkseen ei-valkoisiin kaupunkilaisiin suunnatut tarkastukset ovat vihastuttaneet jo pitkään etenkin käytäntöjen kohteina olevia kansanryhmiä, mutta toisaalta niiden toteuttamisaikana rikollisuus on vähentynyt merkittävästi. On mielenkiintoista, että New Yorkin äänestäjät eivät uskoneet de Blasion vastaehdokkaan, republikaani Joe Lhotan vakuutteluja siitä, että rikollisuus tulee palaamaan New Yorkin kaduille, mikäli aggressiivisista toimenpiteistä luovutaan.
De Blasion valinta saattaakin olla merkki maantieteellisesti New Yorkia laajemmasta asennemuutoksesta, ja se voi avata uusia uusia näkymiä Yhdysvaltain sisä- ja ulkopolitiikkaan. Demokraattipuolue on kansallisellakin tasolla jo pitkään kampanjoinut ilman sosiaalisen eriarvoisuuden ja sen tuottamien ongelmien esiin tuomista. Tämä on yllättävää, koska eriarvoisuuden esiinnostamisen voisi kuvitella vetoavan vähävaraisiin, esimerkiksi heidän äänestysaktiivisuuttaan lisäten.
Eri kansanryhmien vastakkainasettelun sijaan demokraatit ovat pyrkineet voittamaan maltillisen keskivertoäänestäjän äänen, mistä taktiikasta erityisesti Bill Clinton tunnettiin. De Blasio kuitenkin irrottautui polarisoivalla kampanjallaan tästä kaavasta täysin. De Blasion strategian keskeisenä kielikuvana toimi argumentti New Yorkista ”kahtena kaupunkina”. Dickensiläistä perua oleva vertaus kuvaa sitä, miten rikkaat ja köyhät ovat muodostaneet omat kaupunkinsa kaupungin sisällä.
Argumentti perustuu toukokuussa julkaistuun raporttiin, jonka mukaan New Yorkin asukkaista noin puolet elää köyhyysrajalla. Asiantilan osoittamisen lisäksi de Blasio on esittänyt muun muassa minimipalkkaa ja sosiaalista asunnontuotantoa eriarvoisuuden vähentämiseksi. Demokraattien tyypillinen, varmisteleva ja jopa köyhiä syyllistävä retoriikka, puuttui nyt täysin de Blasion kampanjasta. Sen sijaan de Blasio nimesi ennen kuulumattomalla tavalla rikkaita suosivat yhteiskuntarakenteet syyksi köyhyydelle ja sosiaaliselle eriarvoisuudelle.
Charles Dickensin romaani Kaksi kaupunkia pitää sisällään varoituksen siitä, että sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden kylväminen johtaa lopulta luokkienväliseen konfliktiin. Amerikkalaisessa poliittisessa retoriikassa ykseyden korostaminen on kuitenkin lähtökohta, joka pohjaa esimerkiksi laajasti käytössä olevan uskollisuudenvalan ”one nation under god” -viestiin. De Blasion vastaehdokkaana ollut Lhota yrittikin kampittaa de Blasiota korostamalla kaupungin yhtenäisyyttä ja uhkaamalla de Blasion valinnan pormestariksi altistavan kaupungin luokkasodalle.
Demokraattien uskomuksena on ollut, että retorisesta radikalismista seuraa maltillisen valkokaulusäänestäjän sosialisminpelkoinen vastareaktio ja heilahtaminen republikaaniehdokkaan taakse, kuten kävi Michael Dukakiksen kärsiessä tappion Gerge H.W. Bushille vuoden 1988 presidentivaaleissa. Tätä ilmiötä ei kuitenkaan nyt tapahtunut, vaan de Blasio sai voittonsa.
Miksi näin kävi? Columbian yliopiston journalistiikan professori Thomas B. Edsallin mukaan de Blasion valinta saattaa olla seurausta New Yorkin alueen demografisesta muutoksesta. On havaittu, että eri kansanryhmien välillä vallitsee vahva erimielisyys köyhyyden syistä. Mustat ja latinot uskovat, että köyhyys kumpuaa yhteiskunnan rakenteista. Puolet valkoisista taas uskoo, että köyhyys on ainakin osittain köyhän omaa syytä. New Yorkin äänestäjäkunnassa valkoisten lukumäärä ja merkitys pienenevät jatkuvasti, ja näin ollen rohkeampi retoriikka tulee mahdolliseksi.
Toisaalta de Blasio otti myös riskin suhteessa mustiin ja lationoäänestäjiin kannattaessan voimakkaasti ns. charter-koulujen tuen vähentämistä. Nämä normaaleja kouluja itsenäisemmin toimivat koulut ovat sijoittuneet valtaosin huonosti toimeentulevien perheiden koulupiireihin ja saavuttaneet hyviä oppimistuloksia. De Blasio asettui kuitenkin tukemaan opettajien ammattiliittoja, jotka vaativat kaupungin resurssien keskittämistä kunnallisille kouluille. Tämän riskin ottaminen ei ennusteista huolimatta kuitenkaan kaatanut de Blasiota, vaan hän voitti lähes sata prosenttia mustien ja latinoäänestäjien äänistä kannattamalla heille epäedullista koulupolitiikkaa. Näyttää siis siltä, että demografinen muutos antaa mahdollisuuden rohkeammalle sosiaalipolitiikalle.
Uusi urbaami populismi
De Blasion voitto on jo ehditty nimetä todisteeksi uudesta urbaanin populismin noususta. Näissä arvioissa uusi populismin muoto näyttäytyy liberaalina vastareaktiona oikeistovoimien jo vastatuulessa olevalle teekutsu-liikkeelle. Urbaanin populismin juuret löytyvät osittain Occupy Wall Street -liikkeestä, jonka sanoma on nyt jalostunut vaalikelpoiseksi ja löytänyt tiensä vallan salonkeihin. Demografisen muutoksen lisäksi uutta urbaania populismia ruokkii kaupungistuminen, mistä demokraatit hyötyvät selkeästi, sillä tiheimmin asutuilla alueilla demokraatit muodostavat lähes poikkeuksetta enemmistön.
Myös Yhdysvalloissa kokonaisuutena valkoinen äänestäjäkunta on kutistumaan päin, ja väestö on keskittynyt kaupunkeihin. Urbaanin populismi nousu onkin todennäköistä lähitulevaisuudessa vähintään Yhdysvaltain suurimmissa kaupungeissa. New Yorkin lisäksi poliittisen agendan muutos on jo nähtävissä Bostonin ja Los Angelesin viimeaikaisissa pormestarivaaleissa.
Urbaani populismi hakee ratkaisuja ensisijaisesti kotikutoisiin ongelmiiin, kuten rakennemuutoksesta johtuvaan Detroitin kaltaisten vanhojen teollisuuskaupunkien yhteiskuntarakenteiden romahtamiseen ja suurten tuloerojen aiheuttamiin sosiaalisiin ongelmiin. Hyvinvointikysymysten korostuminen poliittisessa toiminnassa voi johtaa siihen, että Yhdysvallat kääntyy aiempaa enemmän sisäänpäin painottaen oman kansakuntansa rakentamista ja eheyttämistä.
On ennakoitavissa, että seurauksena urbaanin politiikan ilmiölle saattaa syntyä myös sarja konservatiivisiä vastareaktioita, kuten kävi 1990-luvun alussa, jolloin Rudy Giuliani syrjäytti New Yorkin edellisen liberaalin pormestarin David Dinkinsin. New Yorkin konservatiivit saivat tuolloin nostetta Crown Heightsin rotumellakoista, ja nollatoleranssiin uskoneen Giulianin myötä lakia ja oikeutta jaettiin entistä kovaotteisemmin.
Konservatiivit ovat kuitenkin juuri nyt vailla suuntaa, eikä nopea vastareaktio ole todennäköinen. Luultavaa sen sijaan on, että jakolinjat demokraattipuolueen sisällä syvenevät ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta vaativat uudistajat tulevat haastamaan ne valkokaulussosialistit, jotka ovat tottuneet pitämään Bill Clintonia esikuvanaan ja tähän asti päässeet päättämään demokraattipuolueen agendan. Tämä tulkinta ennustaa ongelmia myös Hillary Clintonille seuraavissa presidentinvaaleissa.
Artikkelikuva: Kevin Case / Wikimedia Commons
