Nostalgian voittokulku

Nostalgian tunne on moderni peruskokemus, jota ei kannata kieltää tai tuomita. Erityisesti käsittelemätön nostalgia on poliittisesti vaarallista.

Poliittinen nostalgia laskeutui kuin pilvi eurooppalaisen ajattelun ylle Ranskan vallankumouksen jälkeen. Sittemmin se ei ole koskaan täysin hälvennyt. Viime aikoina poliittinen nostalgia on siivittänyt Donald Trumpin Yhdysvaltojen presidentiksi sekä Britannian hakemaan eroa Euroopan unionista.

Kiina, Venäjä ja Turkki ovat jo jonkin aikaa sitten lähteneet omanlaisensa nostalgisen nationalismin tielle. Näissä maissa hallituksen kampanja myyttisen vanhan suuruuden palauttamiseksi on ollut erittäin suosittu.

Taantumuksellisten liikkeiden nousu länsimaissa on ollut hätkähdyttävä. Se on ollut sokki etenkin Yhdysvaltojen ja Euroopan edistyksellisille. Trumpin populismi ja brexitin kannattajat vetoavat voimakkaasti menneen suuruuden kaipaukseen ja vanhojen, parempien aikojen palauttamiseen. Niissä tulee näkyväksi nostalgian taantumuksellinen lajityyppi, joka kutsuu vastustamaan koettua poliittista ja taloudellista alamäkeä sekä kulttuurista dekadenssia.

Nostalgian taantumuksellinen lajityyppi kutsuu vastustamaan koettua poliittista ja taloudellista alamäkeä sekä kulttuurista dekadenssia.

Kaikki nostalgia ei ole taantumuksellisuutta, mutta tällä hetkellä nimenomaan taantumuksen poliittinen sanoma menestyy loistavasti. Poliittisilla sekä intellektuaalisilla näyttämöillä on yleistynyt kulttuuripessimismi, joka tuntuu nousevan syvältä. Synkkä näkemys modernista purkautuu myös postmodernismina, jossa edistys ja järki on riisuttu pätevyysvaatimuksistaan ja samastetaan silkkaan valtaan.

Tulevaisuudentutkija Roope Mokka argumentoi kesällä nostalgiaa ja kulttuuripessimismiä vastaa. Mokan mukaan meillä on ”moraalinen velvollisuus uskoa tulevaisuuteen”. Viime vuodet ovat olleet ihmiskunnan historian loistokkaimpia, sillä väkivaltaisen kuoleman mahdollisuus on pienempi kuin ennen, maailma on vauraampi kuin koskaan ja teknologian kehitys on ollut huimaa.

Mokan mukaan tällä hetkellä kyseessä on ”suuri historian murroskohta”, jossa tapamme ymmärtää, mitä ovat kehitys, edistys ja hyvä tulevaisuus, muuttuu. Edistykselliset tietävät tämän, kun taas taantumukselliset vetäytyvät vahingolliseen siilipuolustukseen. Nostalgia on sekä moraalisesti että empiirisesti väärin.

Monille edistyksellisille nostalgia on jopa tabu.

Monille edistyksellisille nostalgia on jopa tabu – ikään kuin taaksepäin vilkaisu voisi muuttaa katsojan suolapatsaaksi. Taantumukselliset puolestaan usein kiistävät ilmeisen nostalgiansa. He ottavat sen vastaan leimaavana syytöksenä. Taantumuksellinen nostalgia ei tunnista omaa nostalgisuuttaan, vaan uskoo edustavansa perinnettä ja historiallista totuutta.

Nostalgian tunne on kuitenkin moderni peruskokemus, jota ei kannata kieltää tai tuomita. Se on surua ja kaipausta, joka liittyy ajan kulumisen peruuttamattomuuteen. Nimenomaan käsittelemätön nostalgia on poliittisesti vaarallista.

Sydämen luulosairaus

Nostalgia on kaipausta kotiin, jota ei enää ole tai ei koskaan ollutkaan. Käsite keksittiin 1600-luvulla, jolloin nostalgian ajateltiin olevan parannettavissa oleva sairaus. Sveitsiläislääkärit rakensivat termin kreikankielisistä sanoista (nostos ’kotiinpaluu’ ja álgos ’kaipaus’, ’kipu’) ja määräsivät nostalgiasta kärsiville potilailleen oopiumia, iilimatohoitoja tai rauhoittavan matkan Alpeille.

Kirjallisuudentutkija Svetlana Boymin mukaan nostalginen vietti pyrkii kumoamaan historian ja kääntymään yksityiseen tai kollektiiviseen mytologiaan, käymään uudelleen menneessä ajassa tai paikassa. Se kieltäytyy antautumasta ajan kulumisen väistämättömyydelle, joka piinaa modernia ihmistä.

Boym erottaa kaksi nostalgian perustyyppiä. Pohdiskeleva nostalgia painottaa álgosta, kaipauksen ja menetyksen tunnetta, sekä muistamisen epätäydellistä prosessia. Pohdiskelevan nostalgian lähtökohta on, ettei mennyttä voi rakentaa uudelleen.

Se tarjoaa katkeransuloista lohtua, ja saattaa jopa luoda mahdollisuuksia empatialle: álgos on henkilökohtainen, mutta myös jaettu kokemus. Siinä, missä esimerkiksi melankolia on täysin henkilökohtaista, nostalgian kokemukseen kuuluvat yksilön elämäntarina suhteessa joukkojen tai kansojen tarinaan sekä henkilökohtaisen ja kollektiivisen muistin suhde.

Toinen nostalgian laji on taantumuksellinen poliittinen projekti, Boymin termein entistävä nostalgia. Tämä ajattelutapa korostaa nostosta, kotiinpaluuta, rakentaa antimoderneja myyttejä ja pyrkii palauttamaan menneen kunnian. Tätä on brexitin ja Trumpin kampanjan nostalgia.

Taantumuksellinen kertomus alkaa aina onnellisesta, hyvän järjestyksen tilasta, jossa ihmiset tietävät paikkansa.

Aatehistorioitsija Mark Lillan mukaan taantumuksellinen kertomus alkaa aina onnellisesta, hyvän järjestyksen tilasta, jossa ihmiset tietävät paikkansa ja elävät harmonisesti, noudattavat traditiota ja palvelevat jumalaansa.

Sitten vieraat ideat, joita levittävät intellektuellit – kirjailijat, journalistit, professorit – haastavat harmonian. Halu pitää yllä vanhaa järjestystä heikkenee ylhäältä käsin: eliitin petos on aina taantumuksellisen tarinan keskiössä.

Taantumuksellisen kertomuksen mukaan väärä tietoisuus laskeutuu pian koko yhteiskuntaan, joka marssii omasta halustaan, jopa iloiten, kohti tuhoaan. Yhteisön suunnanmuutos tai perikato riippuu niistä vastavoimista, jotka näkevät modernien valheiden läpi. Esimerkiksi Euroopan nationalistit, poliittinen islam ja Yhdysvaltojen oikeisto kertovat ideologisille lapsilleen varsin samanlaista tarinaa.

Utopian loppu?

Filosofi Jürgen Ha­bermas on käsitellyt jo 1980-luvulla kulttuuripessimismin viimeistä aaltoa. Hän on analysoinut utopioiden väistymistä ja synkistyneitä tulevaisuusnäkymiä, jotka ovat tuoneet massakannatusta taantumuksellisille poliittisille liikkeille ja lohduttomille postmoderneille filosofeille sekä jättäneet edistykselliset poliitikot ja ajatuspajat neuvottomiksi.

Habermasin mukaan poliittinen ajattelu elää ajan hengessä. Tämä Zeitgeist saa voimaa kahdesta vastakkaisesta mutta toisiinsa kietoutuneesta ajatusliikkeestä: historiallisesta ja utooppises­ta ajattelusta. Habermasin näkemyksessä moderni aikatietoisuus avasi Ranskan vallankumouksen aikoihin horisontin, jossa utooppinen ja historiallinen ajattelu sulautuvat toisiinsa.

Onko kyseessä muutos modernissa aikatietoisuudessa ylipäätään?

Tältä ainakin on näyttänyt viime aikoihin saakka. Nostalgiset, taantumukselliset poliittiset liikkeet ovat saavuttaneet sarjan voittoja, joista ne olisivat vielä 1990-luvulla voineet vain haaveilla. Synkät, antimodernistiset teoriat saavat huimaa kannatusta yliopistomaailmassa.

Habermas pohtii, onko kyseessä muutos modernissa aikatietoisuudessa ylipäätään. Kenties historiallisen ja utooppisen ajattelun välinen sidos on jälleen murtumassa; kenties ajan hengen rakenne ja politiikan kokonaistilanne on muuttumassa. Kenties länsimainen historiatietoisuus tyhjenee utooppisista, edistyksellisistä energioistaan.

Tätä todennäköisempää kuitenkin on, että nostalgian poliittista voimaa on aliarvioitu pitkään, ja se on nyttemmin tehokkaasti valjastettu taantumukselliseen käyttöön. Utooppisuus ei ole poistunut historiallisesta ajattelusta, mutta edistysusko on laimentunut ja utooppisuus suuntautuu yhä useammin menneisyyteen tulevaisuuden sijaan.

Nostalgian poliittista voimaa on aliarvioitu pitkään.

Ahdistus muutoksen keskellä on laajalti jaettu kokemus, minkä vuoksi taantumukselliset ideat saavat kannatusta luokkajaoista ja etnisyydestä piittaamatta. Taantumuksellisia ei välttämättä yhdistä juuri mikään muu kuin epämääräinen tuntemus historian petoksesta.

Moderniin elämään – lähes missä päin maapalloa tahansa – kuuluvat nopeatahtinen sosiaalinen ja teknologinen muutos. Ja jokainen suurempi muutos jättää jälkeensä tuoreen Edenin puutarhan, joka voi toimia jonkun poliittisen nostalgian kohteena. Jotkut nostalgisoivat jo internetin varhaista kulta-aikaa. Varmaa on vain kaipaus.

Karl Marx ja Friedrich Engels julistivat kommunistisen manifestinsa eräässä tunnetuimmassa kohdassa, että ”kaikki, mikä oli pysyvää, haihtuu ilmaan”, mutta liittivät kritiikkinsä kapitalistiseen tuotantomalliin. Taantumuksellinen on kenties lähempänä totuutta historiallisessa myytinrakennuksessaan: hän syyttää itse modernia, jonka luonne on jatkuvasti modernisoida itseään.

Nykytilanteelle näyttää olevan ominaista tietty aatehistoriallinen paradoksi.

Nykytilanteelle näyttää olevan ominaista tietty aatehistoriallinen paradoksi. Lillan mukaan se vallankumouksen ja edistyksen henki – Habermasin termein utopian ja historiantietoisuuden yhteen kietoutuminen – joka on inspiroinut poliittisia liikkeitä yli kahden vuosisadan ajan, saattaa olla hiipumassa.

Sen sijaan taantumuksen henki, joka aikoinaan nousi sitä vastaan, on selviytynyt ja todistaa jatkuvasti poliittista voimaansa Lähi-idästä Yhdysvaltojen keskilänteen. Alkuperäinen syy on kadonnut, mutta reaktio siihen jatkaa kulkuaan.

Nostalgian ainainen paluu

”Make America Great Again”, julistaa Trump. Presidentin toistelemassa kertomuksessa kansallinen kriisi pelastetaan palaamalla entiseen, nykyistä toiveikkaampaan maailmaan. Vanhat, paremmat ajat olivat tunnusomaisia myös Ronald Reaganin ensimmäiselle kampanjalle 1980-luvulla. Se kertoi tarinan uudelleensyntymästä ja Amerikan aamunkoitosta.

Trumpin visio on Reaganin visiota tummempi, vihaisempi ja taantumuksellisempi. Silti eristäytyminen sekä Trumpin toinen iskulause, ”America First”, ovat vaikuttaneet Yhdysvaltojen politiikassa aina itsenäistymiskamppailusta 1900-luvun puoliväliin asti.

Varhaisille taantumuksellisille vuosi 1789 merkitsi loisteliaan matkan päättymistä, ei uuden alkua. Uskomattoman nopeasti, siltä tuntui, katolisen Euroopan vakaa sivilisaatiokehitys ajoi karille. Tämä ei voinut olla sattumaa.

Varhaisille taantumuksellisille vuosi 1789 merkitsi loisteliaan matkan päättymistä, ei uuden alkua.

Selitykseksi useat aikalaiset alkoivat kertoa synkkää narratiivia. Tarina kertoi usein melodramaattisin painotuksin, miten satoja vuosia vanha kulttuurinen ja älyllinen kehitys johti valistukseen, joka mädätti ancien regimen sisältäpäin.

Tämän vuoksi se romahti heti vallankumouksellisen haasteen kohdatessaan. Tarinasta tuli Lillan mukaan mallikappale taantumukselliselle historiankirjoitukselle, ensin Euroopassa ja sitten ympäri maailman.

Kuten Boym on huomauttanut, romantiikan aikana runoilijat ja intellektuellit etsivät ja löysivät oman kulttuurinsa ilmaisun patrioottiselle kaipaukselle. He myös painottivat, että kyseistä ilmaisua on mahdotonta kääntää muille kielille. Esimerkiksi saksan Heimweh’n, ranskan maladie du pays’n, venäjän toskan sekä portugalin saudaden rytmejä ja sävyjä on analysoitu tarkasti.

Vaikka yksityiskohdat eroavat, ovat nämä sanat käytännössä synonyymejä. Ne jakavat keskenään jopa valitellut käännösvaikeudet, eli kaipauksen uniikkiin ilmaisuun.

Vastauksena universaalia järkeä painottaneelle valistukselle romantikot juhlistivat tunnetta.

Vastauksena universaalia järkeä painottaneelle valistukselle romantikot juhlistivat tunnetta. Kaipauksesta ja koti-ikävästä tuli keskeisiä romanttisen nationalismin piirteitä. Lilla on teoksissaan jäljittänyt ja analysoinut antimodernien kulttuuripessimistien rakentamia historiallisia kertomuksia, jotka pyrkivät osoittamaan juuri sen kohdan, jossa terveet ajattelutavat hylättiin ja mätä alkoi levitä ajatteluun ja yhteiskuntaan.

Esimerkiksi 1900-luvun alussa saksalaisen älymystön ja kulttuuriväen piiriin levisi Lillan termein ”kierkegaardilainen tunnelma”. Se oli ajatus siitä, että Saksan poliittinen yhdistyminen, vauraan porvarillisen kulttuurin menestys ja modernin tieteellisen maailmankuvan voittokulku nitistävät elämästä jotain olennaista – jotakin, jonka uudelleen tavoittamiseen tarvittaisiin uskonnollista loikkaa, ekspressionismia, primitivismiä tai romanttista paluuta menneeseen.

Eurooppalaisesta historiankirjoituksesta yleistyi 1900-luvulla tyylisuunta, jossa katsotaan taaksepäin sivilisaation alamäkeä, joka alkoi 1933, 1914 tai 1789 – tai vieläkin aikaisemmin. Filosofiassa Martin Heideggerille länsimaisen ajattelun väärä polku lähti Sokrateesta, Leo Straussille puolestaan Niccoló Machiavellista. Nykyiselle taantumukselliselle oikeistolle poliittisen ja kulttuurisen rappion lähtöpisteenä on yleisemmin ”1960-luku”.

Taantumuksesta kaipaukseen

Jo 1800-luvulla optimistiset lääkärit uskoivat, että nostalgia paranee universaalin edistyksen ja lääketieteen kehityksen myötä. Näin ei käynyt, vaan parantamattoman nostalgian hoitovastuu siirrettiin lääkäreiltä taiteilijoille ja intellektuelleille. Silti nostalgian voimaa pyritään yhä hillitsemään samalla reseptillä.

Tilastonikkarit ja edistykselliset ajatuspajat taistelevat kuitenkin tuulimyllyjä vastaan, mikäli ne keskittyvät universalistisiin, rationaalisiin lääkkeisiin ja vetoavat ylätason talous- ja terveystilastoihin. Ruotsalainen lääkäri Hans Rosling teki elämäntyön kerratessaan pitkien aikasarjojen toiveikasta sanomaa.

TED-puheissaan hän esitteli värikkäille kalvoille heijastettua edistyksen viestiä: maailman terveystilastojen kohenemista, aliravitsemusta ja lapsikuolleisuutta koskevia tilastoja. Tämä ylätason näkemys sivuuttaa sen, miten historialliset ja poliittiset voimat siivilöityvät subjektiivisten kokemusten läpi.

Ylätason näkemys sivuuttaa sen, miten historialliset ja poliittiset voimat siivilöityvät subjektiivisten kokemusten läpi.

Tuulimyllyjä vastaan taisteli myös Don Quijote, jonka henkilökohtainen kamppailu voi opettaa jotakin tämänhetkisestä poliittisesta draamasta. Toisin kuin moderni edistyksellinen, jonka toimintaa inspiroi edistysusko ja emansipaatio, taantumuksellinen nostalgikko ei aina tiedä, kuinka toimia nykyhetkessä.

Tulisiko vetäytyä ja taistella nykyisyyttä vastaan yksilötasolla? Vai käydä entisöivään hyökkäykseen, joka voisi tuoda kunniakkaan menneisyyden takaisin? Vai pitäisikö pyrkiä utooppiseen tulevaan, joka on entistäkin mahtavampi? Don Quijote pohdiskelee tragikoomisesti kaikkia näitä vaihtoehtoja.

Moderni nostalgia on teleologisen edistyksen sivuvaikutus. Olisi opittava käsittelemään tätä kaipausta ja siirtämään painopiste pohdiskelevaan nostalgiaan, siis nostoksesta takaisin álgokseen.

Olisi opittava käsittelemään tätä kaipausta ja siirtämään painopiste pohdiskelevaan nostalgiaan.

Itsetietoisen ja pohdiskelevan nostalgian voi nähdä esteettisenä suuntauksena, joka ei tee menneisyydestä yhtä objektia, vaan kohottaa yksilön herkkyyttä pohtia elämän suuria kysymyksiä. Kuten eros Platonin maailmassa, henkilökohtaisen kaipauksen käsitteleminen voi olla nykyihmiselle myös elämää eteenpäin vievä voima.

Entisöivä, taantumuksellinen nostalgia puolestaan henkii maagista historiallista ajattelua. Nostalgiasta kärsivä uskoo, että kulta-aika oli todellinen, ja että hänellä on esoteerista tietoa siitä, miksi se päättyi. Ja mikä tärkeintä, mennyt järjestys on mahdollista rakentaa uudelleen taantumuksellisella poliittisella projektilla, kuten eroamalla EU:sta tai uskomalla siihen, että suurisuinen populistipresidentti tekee Amerikasta jälleen mahtavan.

Vallanjako ja instituutiot rajoittavat onneksi Trumpin taantumuksellista nostalgiaa, eikä hän pysty rusikoimaan oppositiota Vladimir Putinin, Xi Jinpingin tai Recep Tayyip Erdoğanin tapaan. Demokratiat eivät kuitenkaan ole immuuneja poliittisen nostalgian vaaroille, kuten nopea vilkaisu Unkariin, Puolaan tai Japaniin osoittaa.

Aikamme intellektuelleilta ja sellaisiksi pyrkiviltä puolestaan tarvitaan itsetietoisuutta ja älyllistä itsenäisyyttä irtautua sekä kulttuuripessimismin katkeransuloisesta lohdusta että inhosta kaikkea nostalgiaa kohtaan. Kyseenalaistettavaa riittää niin taantumusta kuin postmodernismia peräänkuuluttavissa kertomuksissa, jotka tuntuvat kiehtovan niin monia kirjoittajia vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen.

Kirjoitus pohjaa 28.8.2017 Ylellä julkaistuun kolumniin. 

Antto Vihma toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.