Onko kärsimys uhka politiikalle?

Miksi kärsimystä on vierastettu poliittisen ajattelun piirissä ja mitä kärsimyksestä puhuminen voisi tuoda politiikkaan?

Inhimillisen hädän tuomista päivänpolitiikkaan pidetään epäreiluna ja populistisena keinona hakea moraalista painoarvoa argumenteille, joiden tulisi vedota ensi sijassa yhteiseen hyvään, ei yksityiseen kärsimykseen.

Viime aikoina on kuitenkin virinnyt väittelyä sosiaalisen kärsimyksen merkityksestä politiikan tekemiselle. Onkin paikallaan katsoa, miksi kärsimystä on vierastettu poliittisen ajattelun piirissä ja mitä kärsimyksestä puhuminen voisi tuoda politiikkaan.

Hannah Arendt ja aktiivinen elämä

Yhden painavimmista argumenteista kärsimyksen politiikkaan tuomista vastaan on antanut filosofi Hannah Arendt teoksessaan Vita activa. Arendtille kärsimyksen sulkeminen ulos julkisuudesta on politiikan tekemisen ehto.

Vaikka kaikki ihmiset kärsivät, kärsimys on kuitenkin samalla kaikkein yksityisintä, mitä voimme kokea, ja sen voi ilmaista vain sanattomana valituksena. Kärsimys rikkoo jaetun identiteetin tunnun ja vangitsee meidät passiivisina mykkään yksinäisyyteemme.

Inhimillisen hädän tuomista päivänpolitiikkaan pidetään populistisena keinona.

Kärsimyksen kritiikki on avain Arendtin ajatteluun, jossa poliittinen toiminta on aina erotettava silkasta byrokraattisesta hallinnosta. Hallinto keskittyy työhön, elämän pitkittämiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen, toisin sanoen inhimilliseen kärsimykseen ja sen lievittämiseen.

Arendtin mukaan tämä elämän materiaalisiin ehtoihin keskittyminen kuitenkin lukitsee meidät pelokkaaseen yksityisyyteemme ja luutuneisiin ennakkoluuloihimme. Poliittista taas on se, mikä houkuttelee meidät irti niistä julkiseen elämään.

Todellista ihmisyyttä Arendtin mukaan on vain muiden ihmisten kanssa vapaasti oleminen, puhuminen ja toimiminen, vita activa. Todellinen toiminta on erotettava inhimillisen toimeliaisuuden muista lajeista, työstä ja valmistamisesta.

Toiminnassa ihmiset tulevat yhteen ja astuvat toistensa katseiden eteen ja pyrkivät päästämään irti arkisista kaunoistaan. Toiminnassa ihmiset yrittävät erilaisuutensa ja moninaisuutensa vastavuoroisesti tunnustaen synnyttää maailmaan yhteisen demokraattisen julkisen piirin.

Se on eräänlainen versio antiikin Kreikan kaupunkivaltiosta, poliksesta, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia toimijoita. Arendtin mukaan vain tällaisessa julkisen piirissä voi tehdä yhdessä sellaisia sankaritekoja, jotka jäävät elämään historiaan, mahdollisesti ikuisesti.

Tämä varsinaisen poliittisen toiminnan julkinen, ennalta-arvaamaton ja uutta luova luonne on suora vastakohta arkisen elämän ikuisesti toistuvalle yksityiselle puurtamiselle ja kärsimykselle. Erityisesti kärsimys on yksityisen ja passivoivan luonteensa vuoksi suljettava ulos politiikasta.

Vaikka säälisimmekin heitä, jotka kärsivät, poliittisesti tähän sääliin ja kärsimykseen keskittyminen vain vangitsee meidät syyttelyn ja kaunojen kierteeseen. Syyttely ja kaunat lopulta repivät kaiken jaetun ja julkisen hajalle.

Arendtin filosofiaa on kritisoitu sen aristokraattisesta luonteesta, sillä toiminta Arendtin tarkoittamassa mielessä on johdettu suoraan antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa ylistetystä miesihanteesta. Tämä ihanne sulki ulkopuolelleen orjat ja naiset ja oletti samalla näiden tekevän ne työt, joille poliksen mieskansalaisille avautunut toiminnan ja sankaritekojen piiri lopulta perustui.

Niin ylevältä kuin Arendtin kehotus palata kreikkalaiseen demokratian ihanteeseen kuulostaakin, on silti pakko kysyä, että millä ehdoilla ja kenelle se on mahdollista. Kuulostaa myös erikoiselta, että juuri työn ja sen tekemisen ehdot sekä hyvinvoinnin jakamisesta puhuminen rajattaisiin kokonaan politiikan aiheiden ulkopuolelle. Nehän ovat juuri ne aiheet, joista nykyaikainen politiikka on tehty!

Kuulostaa erikoiselta, että juuri työn, sen tekemisen ehdot ja hyvinvoinnin jakamisesta puhuminen rajattaisiin kokonaan politiikan aiheiden ulkopuolelle.

Arendtia voikin lukea myös hyvinvointivaltion puolustamisen näkökulmasta. Jos politiikan olemassaolo on riippuvaista ihmisten tasa-arvoisesta ja pakottamattomasta osallistumisesta julkiseen elämään, on heille tällöin myös taattava materiaaliset lähtökohdat mahdollisuuden toteutumiseksi.

Arendtin perustava huomio politiikan erilaisuudesta muihin ihmiselämän piireihin nähden herättää kuitenkin vaikean kysymyksen. Niin kauan kuin nämä lähtökohdat eivät syystä tai toisesta toteudu kaikille tasa-arvoisesti, voimmeko todella jättää inhimillisen kärsimyksen ja muut ”yksityiset” asiat ulos politiikan sallituista aiheista?

Arendtin argumentti pelaa kuitenkin tietyllä kärsimyksen määritelmällä, jossa kärsimys nähdään vain passivoivana yksityisenä kokemuksena. Jos näytetään, että kärsimyksellä on usein myös yhteiskunnallinen ja aktivoiva ulottuvuutensa, on vaikeaa nähdä, miten sen sulkeminen ulos politiikasta olisi mahdollista. Kärsimys saattaa tällöin osoittautua hieman yllättävästi myös poliittiseksi voimavaraksi.

Sosiaalisen kärsimyksen oireet

Sosiologi Pierre Bourdieu esittää, että nykyaikaisessa yhteiskunnassa vallalla oleva kärsimyksen muoto on sosiaalinen kärsimys. Siinä, missä toisen maailmansodan kauhut nähneelle Arendtille kärsimys tarkoittaa akuuttia ja mykkää tuskaa, Bourdieu keskittyy ”pieneksi kärsimykseksi” kuvailemiinsa arkipäivän ilmiöihin.

Verrattuna sotien, sairauksien ja kidutuksen kaltaisiin kärsimyksen muotoihin ne jäävät usein huomiotta, mutta Bourdieun ajattelussa ne ovat kuitenkin avain yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden seurauksien ymmärtämiseen.

Bourdieun ajattelussa juuri ”kaikkein henkilökohtaisin on kaikkein vähiten henkilökohtaista”. Useat ihmiselämiä leimaavat tuskalliset draamat palautuvat lopulta työttömyyden, koulutusta vaille jäämisen, rasismin ja huono-osaisuuden periytymisen kaltaisiin ilmiöihin, joiden juurisyy löytyy taloudellisista ja kulttuurisista rakenteista ja poliittisista arvovalinnoista.

Bourdieun ajattelussa juuri ”kaikkein henkilökohtaisin on kaikkein vähiten henkilökohtaista”

Tällainen kärsimys koetaan yksityisinä ja mykkinä voimattomuuden, häpeän ja turhautumisen tunteina, jotka kuitenkin liittyvät kiinteästi alisteisessa yhteiskunnallisessa asemassa elämiseen. Ne jakautuvat hyvin epätasaisesti eri sosiaalisten ryhmien välillä. Kärsimyksen karkottaminen politiikan piiristä tekee näistä ongelmista puhumisen mahdottomaksi.

Bourdieu pyrkii esittämään syitä sille, miksi juuri kärsivät ovat myös kaikkein vähiten aktiivisia politiikassa, vaikka voisi kuvitella, että heillä olisi poliittisessa pelissä kaikkein eniten voitettavaa. Alisteiseen yhteiskunnalliseen asemaan liittyvän sosiaalisen kärsimyksen psykologisena seurauksena on usein alistuminen myös poliittisesti. Se kumpuaa tunteesta, että ”politiikka ei ole meidänlaisiamme varten”.

Kärsimyksen aiheuttamaa poliittista passiivisuutta on Bourdieun mukaan mielekkäämpää kuvantaa välttämättömyyden tekemisen hyveeksi, oman toiminnan sovittamisena jo annettuihin olosuhteisiin. Siinä missä hyväosaisten, kulttuurisesti rikkaiden perheiden lapset saavat usein yhteiskunnallisen vaikuttamisen avaimet jo kotoaan, ne jäävät usein jo lähtökohtaisesti huono-osaisten ulottumattomiin.

Tällainen yhteiskunnallisten olosuhteiden aiheuttama kärsimys on mitä suurimmassa määrin näkymätöntä kaikille muille paitsi siitä kärsiville ja niille harvoille yhteiskunnallisen koneiston jäsenille, kuten sosiaalityötekijöille ja poliiseille, jotka joutuvat päivittäiseen kosketukseen sen kanssa. Sen sijaan sen oireet eivät ole näkymättömiä.

Yksilöiden sisäistämät ja sietämättömiksi koetut yhteiskunnalliset jännitteet joko johtavat passivoitumiseen ja luovuttamiseen mahdottomalta tuntuvien olosuhteiden edessä tai löytävät purkautumiskanavansa rasismista, rikollisuudesta, uskonnollisista ääriliikkeistä ja muista jatkuvasti otsikoissa näkyvistä yhteiskunnan varjopuolen ilmiöistä.

Bourdieun sosiologiset tutkimukset pyrkivät näyttämään, miten ihmiset yhteiskuntaluokasta riippumatta heijastavat käytöksessään sosiaalista ympäristöään ja omaa asemaansa siinä. Yksilön vapauden alue on hänen mukaansa huomattavasti pienempi, kuin mitä me haluaisimme ajatella sen olevan.

Päivittäin koettu sosiaalinen kärsimys ja hätä omasta selviämisestä jättävät ihmiselle harvoin aikaa vapauden filosofiseen pohdiskeluun.

Sosiologin silmissä tutut ajatukset yksilön ja tahdon vapaudesta heijastavat sosiaalista ja historiallista taustaa, josta käsin ne on muotoiltu. Siihen yleensä liittyy korkea akateeminen koulutus ja verrattain pieni huoli arkisesta toimeentulosta. Päivittäin koettu sosiaalinen kärsimys ja hätä omasta selviämisestä jättävät ihmiselle harvoin aikaa vapauden filosofiseen pohdiskeluun.

Ylenkatseesta demokraattiseen aktiivisuuteen

Bourdieun sosiologian poliittiset lopputulokset ovat monella tavoin tulenarkoja. Ehkä kaikista vaikeimmin sulateltavissa on hänen näkemyksensä inhimillisen käyttäytymisen sosiaalisesta luonteesta.

Ajassa, joka painottaa vahvasti yksilön omaa vastuuta valinnoistaan ja tekemisistään, tuntuu vaikealta myöntää, että vapailta vaikuttavat valintamme ja tekomme ovat pitkälti meille avautuvien todellisten mahdollisuuksien ja näin ollen muiden tekemien poliittisten arvovalintojen määräämiä. Sosiaalisen kärsimyksen tuominen politiikan piiriin johdattaa meidät ikävän kysymyksen äärelle: eikö tämä vain tuomitse syrjään työnnetyt juuri siihen hiljaisuuteen, josta Arendtin kuvaa politiikasta kritisoitiin?

Sosiaalisen kärsimyksen roolia painottavia tutkijoita on kritisoitu juuri tästä kärsimyksen näennäisestä pakottavasta voimasta. Bourdieun ajattelussa kärsivät tuntuvat olevan tuomittuja passiiviseen hyväksymiseen.

Sosiaalisesta kärsimyksestä puhuminen avaa tilan, jossa kärsivät voivat viimein antaa nimen ja konkreettisen syyn syrjäytymiseen usein liittyville häpeän ja vihan tunteille.

Vaihtoehtoista luentaa kärsimyksestä on ehdottanut filosofi Emmanuel Renault, joka painottaa kärsimyksestä puhumisen merkitystä juuri ihmisten poliittisessa aktivoinnissa. Sosiaalisesta kärsimyksestä puhuminen avaa tilan, jossa kärsivät voivat viimein antaa nimen ja konkreettisen syyn syrjäytymiseen usein liittyville häpeän ja vihan tunteille, jotka on kärsitty hiljaa ja yksin.

Kun tämä jaettu kokemus tehdään julkisesti näkyväksi ja kuuluvaksi, syntyy myös mahdollisuus yhteisen liikkeen ja toiminnan luomiseen. Kärsimys voikin olla tärkeä oikeudenmukaisuuteen pyrkivän politiikan voimavara, kunhan pidetään huolta siitä, että se toimii rakentavan politiikan käyttövoimana, ei pelkkänä syynä kaunaiselle syntipukin etsimiselle.

Joonas S. Martikainen on käytännöllisen filosofian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.