Jätkät ja jytkyt -teos saa kysymään, mikä on lopulta populismin ja tavanomaisen postmodernin politiikan tosiasiallinen ero.
Arvio: Emilia Palonen & Tuija Saresma (toim.): Jätkät ja jytkyt: perussuomalaiset ja populismin retoriikka. Vastapaino, 2017.
Emilia Palosen ja Tuija Saresman toimittama Jätkät ja jytkyt: perussuomalaiset ja populismin retoriikka on kuin simpukka, jonka helmi on analyysi perussuomalaisten pitkäaikaisen puheenjohtajan Timo Soinin populismista. Perussuomalaisten retoriikkaa käsittelevät artikkelit ovat kuin simpukan herkullista lihaa. Ernesto Laclaun populismiteoria taas muodostaa kirjan ympärille sen kovan teoreettisen kuoren.
Teos saa kysymään, miksi uusia yhteiskunnallisia liikkeitä käsitteellistämään kehitetyt teoriat sopivat niin hyvin kolmannen aallon oikeistopopulismin analyysiin. Mikä on lopulta populismin ja tavanomaisen postmodernin politiikan tosiasiallinen ero?
Ernesto Laclaun populismiteoria
Teoksen teoria rakentuu politiikan teoreetikko Laclaun populismiteorialle sekä käsitykselle populismista performatiivisuutena, merkityksiä ja niiden muutoksia tuottavana toimintana. Laclaun teoriaa on kuvattu post-marxilaiseksi, vaikka hän hylkää marxilaisen ontologian eli luokkataistelun ensisijaisuuden, tuotantosuhteiden ja -voimien määräävyyden sekä mahdollisuuden objektiiviseen tiedontuotantoon.
Sen sijaan Laclau kääntyy kohti diskurssiteoriaa ja esittää, että politiikan ymmärtäminen luokkataisteluna on ainoastaan yksi mahdollinen tapa käsitteellistää politiikkaa.
Teoksen teoria rakentuu politiikan teoreetikko Laclaun populismiteorialle sekä käsitykselle populismista performatiivisuutena.
Toisin kuin esimerkiksi populismitutkija Cas Mudde, joka määrittelee populismin ideologiana (esimerkiksi autoritaarisuus, anti-feminismi, muukalaisvastaisuus tai EU-kritiikki), Laclaulle populismia ovat erilaisia ryhmiä yhdistävät populaarit vaatimukset.
Laclaun politiikkakäsitys on antagonistinen: ei ole olemassa luonnollisia yhteiskuntia. Sosiaaliset suhteet ovat poliittisen argumentaation seurauksia.
Filosofisemmin ilmaistuna Laclau esittää ratkaisun universalismin ja partikularismin välillä eli sen suhteen, kuinka populaarit vaatimukset voivat tulla yleisiksi vaatimuksiksi vaarantamatta demokratiaa. Samaan aikaan hän pyrkii ymmärtämään, kuinka kaikkien identiteettien tunnustaminen ei johda hegeliläiseen historian loppuun, totaliteettiin.
Keskeisiä käsitteitä Laclaun populismiteoriassa ovat kiinnekohta, tyhjä merkitsijä, kelluva merkitsijä, myytit ja imaginaarit sekä hegemonia. Symbolinen järjestys eli diskurssi artikuloidaan metaforina tai metonymioina kiinnekohtien ympärille.
Myytit ja imaginaarit luovat tälle perustan fantasioiden ja affektien maailmana. Viime kädessä poliitikko pyrkii luomaan hegemonisen rakenteen, joka jäädyttää merkitykset osana kiinnekohtaa, poliitikon agendalle otolliseen tilaan, jossa hegemoninen diskurssi limittyy populaarin identiteetin kanssa.
Populismi perustuu Laclaun teoriassa tyhjien merkitysten taitavalle käytölle.
Populismi perustuu Laclaun teoriassa tyhjien merkitysten taitavalle käytölle. Populismi kokoaa sisään ja kanavoi toisistaan irrallisia vaatimuksia, jotka saavat yhteisen merkitsijän. Tyhjä merkitsijä tarkoittaa siis ilmaisua, joka on tyhjä, koska se on potentiaalisesti niin täynnä merkityksiä, ettei se merkitse mitään tai kaikki pystyvät periaatteessa hyväksymään sen.
Kun sen sisältöä tarkennetaan – mikä on välttämätöntä ennemmin tai myöhemmin –, se ei ole enää tyhjä. Populistinen politiikka sulkee ulos osan siihen uskotuista vaatimuksista, minkä on esitetty olevan myös sen kompastuskivi.
Analyysi Timo Soinin populismista
Laclaulle pelkät poliittiset iskulauseet tyyliin ”jytky” eivät ole tyhjiä merkitsijöitä. Myös poliitikko itse, eli jätkä, on tyhjä merkitsijä.
Soinia ei ainoastaan samaistettu puolueeseensa vaan häneen liitettiin erilaisia merkityksiä, toiveita ja uhkia. Kun perussuomalaiset nousivat hallitukseen ja Soinista tuli ulkoministeri, nämä merkitykset varisivat hänen yltään.
Kirjoittajat kutsuvat teoksen tarkastelemaa aikajännettä Soinin ajaksi. Emilia Palonen kirjoittaa siitä, kuinka Soini oli perussuomalaisten puheenjohtaja vuodesta 1997 aina vuoteen 2017.
Kirjoittajat kutsuvat teoksen tarkastelemaa aikajännettä Soinin ajaksi.
Sitä ennenkin hän toimi aktiivisesti SMP:ssä (varapuheenjohtajana vuosina 1989–1992, minkä jälkeen Soini toimi puolueen puoluesihteerinä aina sen konkurssiin asti) ja myöhemmin perussuomalaisten puoluesihteerinä. Eduskuntaan Soini nousi vuonna 2003 Tony Halmeen vanavedessä. Soinin suhde Halmeeseen oli ristiriitainen – ja ennakoi puolueen tulevaa kehityssuuntaa.
Mutta populismin perusteet Soini oli oppinut jo kirjoittaessaan valtio-opin pro gradu -tutkielmaansa Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1988. Siinä hän määritteli puolueen kielen, josta tuli menestyksen avain ja puolueen käyttöliittymä.
Palosen mukaan Soinin kuvaus SMP:n populismista on herkullista luettavaa. Vaikka Soini ammentaakin ennen kaikkea populismia tutkineelta Margaret Cannovanilta, ilmenee Soinin näkemyksissä vaikutteita välillisesti myös Laclaulta. Siksi Laclaun teoriat sopivat niin hyvin myös Soinin populismin ymmärtämiseen.
SMP hyödynsi aikoinaan vastakkainasettelua maaseudun ja kaupunkien välillä. Myöhemmin Euroopan unioni ja ennen kaikkea vuonna 2008 alkanut talouskriisi loi perussuomalaisille kiinnekohdan, joka mahdollisti yhteisen nimittäjän ja uusien radikaalien merkitysten luomisen.
Näistä kuuluisin oli tokaisu: ”missä EU, siellä ongelma.” Urpo Kovala ja Jyrki Pöyssä kirjoittavat tarkemmin siitä, kuinka Soini loi sanoilla asioita: Soini määritteli itsensä maisterisjätkäksi ja popularisoi vaalivoiton nimeksi jytkyn.
Laura Parkkisen artikkeli Soinin kaanaankielestä eroaa teoksen muista artikkeleista siinä, ettei hän käytä Laclaun populismiteoriaa vaan yhdistelee ranskalaista sosiolingvistiikkaa ja suomalaista sosiaaliantropologista saarnantutkimusta.
Parkkisen mukaan Soinin uskonnollinen kieli ei noudattele niinkään perinteistä luterilaisuutta vaan on lähempänä amerikkalaista herätyskristillisyyttä. Toisaalta Soini ei tehnyt uskonnolla eurooppalaisten populistipuolueiden johtajien ja monien perussuomalaisten poliitikkojen tapaan identiteettipolitiikkaa vastakkainasetteluja luomalla.
Hän puhuu kirkkojen tavoin uskosta sekä käyttää uskonnollista kieltä ehtymättömänä retorisena lähteenä puheissaan ja kirjoituksissaan. Uskonnollisen retoriikan avulla Soini loi kuvaa karsimaattisesta mutta vastentahtoisesta johtajasta raskaalla maallisella vaelluksella kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa.
Vaikka perussuomalaiset oli profiloitunut maahanmuuttovastaisena puolueena, ei turvapaikan hakijoiden määrän lisääntyminen vuonna 2015 enää kanavoitunut hallitusvastuussa olleen puolueen kannatukseen. Soini ei myöskään itse esiintynyt maahanmuuttokriittisenä poliitikkona, mutta hänen puolueensa antoi alustan maahanmuuttovastaiselle siivelle, joka lopulta valtasi puolueen kesällä 2017 pettyneenä hallitustyöskentelyn hedelmättömyyteen.
Soini ei itse esiintynyt maahanmuuttokriittisenä poliitikkona, mutta hänen puolueensa antoi alustan maahanmuuttovastaiselle siivelle.
Palonen kiinnittää huomiota siihen, kuinka oppikirjamaisesti puolueen uusi puheenjohtaja Jussi Halla-aho noudatti marxilaisen teoreetikon Antonio Gramscin neuvoa orgaanisista intellektuelleista. Gramscin mukaan työväenluokalla pitäisi olla intellektuellinsa, jotka pyrkivät ottamaan haltuunsa hegemonisen merkityksenannon omiensa joukossa.
Halla-ahon blogikirjoitukset olivat tästä tyyppiesimerkki. Jätkien ja jytkyjen sijaan Hommaforumilla alettiin jo hyvissä ajoin ennen puoluekokousta irvailla Soinin ministeripestistä hänen henkilökohtaisena hillotolppanaan.
Perussuomalaisten retoriikka
Teoksen kirjoittajien mukaan Soinin ajan teemoja perussuomalaisissa olivat demokratiavaje suomalaisessa politiikassa, Euroopan unionin kritiikki jäsenmaan näkökulmasta, uskonnollinen retoriikka, tasa-arvon ja monikulttuurisuuden määritteleminen uudelleen ja parlamentarismin vastaisuus. Näiden seurauksena poliittisten vastakkainasettelujen ja vihapuheen kärjistyminen sai uusia muotoja. Perussuomalaiset antoivat näille kelluville merkitsijöille erilaisia ilmaisuja ja sisältöjä.
Mutta jos Laclaun mukaan politiikka on uusien merkitysten luomista, niin mitä on erityisesti perussuomalainen populismi? Tuula Vaarakallio ja Emilia Palonen vastaavat kysymykseen kääntämällä kirjan alkupuolella olevassa artikkelissa katseen siihen, miten populismia on määritelty suomalaisessa keskustelussa. Aineistona ovat Helsingin Sanomien artikkelit ja se, miten esimerkiksi Soini määrittelee omaa politiikkaansa.
Tuula Vaarakallion ja Tuuli Lähdesmäen käsittelemä kaksoispuhe ei ole vain perussuomalaisille ominaista. Kaksoispuheen voi ymmärtää siten, että poliitikko vaihtaa nuottia yleisönsä perusteella.
Filosofi Chaïm Perelman kirjoitti universaali- ja erityisyleisöstä. Ei ole vaikea kuvitella muitakin poliitikkoja kuin vain perussuomalaisia aina Paavo Väyrysestä alkaen puhumassa eri tavalla maakunnissa ja valtakunnallisessa uutislähetyksessä tai esittämässä keskenään ristiriitaisia vaatimuksia.
Yhdessä jos toisessakin puolueessa puolueiden puheenjohtajat vetäytyvät vastuusta viittaamalla poliitikon yksityisajatteluun, kun yksittäinen poliitikko sanoo jotain sopimatonta.
Perussuomalaisessa diskurssissa tällainen niin sanottu yksityisajattelu on vain saanut uuden merkityksen viittauksella suoraan demokratiaan. Poliitikko voi todeta, että hän kokee edustuksellisen demokratian ongelmallisena, koska se rajoittaa hänen ilmaisunvapauttaan.
Kaksoispuheella Soinin on ollut mahdollista sijoittaa Suomi osaksi Eurooppaa. Häntä on syytetty impivaaralaisuudesta, kun hän vastusti Euroopan unionin integraation syventämistä, mutta toisaalta 2000-luvulla populismi on ollut yleiseurooppalainen liike.
Kaksoispuheella Soinin on ollut mahdollista sijoittaa Suomi osaksi Eurooppaa.
Perussuomalaisten ohjelmissa ja julistuksissa puolustetaan eurooppalaisia arvoja, mutta samaan aikaan myös toisten eurooppalaisten – vaikkapa ”kreikkalaisten zorbasten” – koetaan uhkaavan suomalaisten etuja. Perussuomalaisten kieli on ollut kaksoispuheen ansiosta hyvin notkeaa. Eurooppa tarjoaa siinä kelluvan merkitsijän.
Tuija Saresma kirjoittaa siitä, kuinka perussuomalaiset kamppailevat tasa-arvon käsitteen kanssa. Aineistona hän käyttää Perussuomalainen-lehteä. Myös tässä tulee ilmi heidän käyttämänsä kaksoispuhe: tasa-arvon käsite tyhjentyy sukupuolten välisestä tasa-arvosta.
Lehdessä kirjoitetaan taloudellisesta tasa-arvosta, mikä ymmärretään kansan puolella olemista EU-eliittiä vastaan. Kun sukupuoli otetaan esille, puhe kääntyy siihen, ettei miestä saa syyllistää.
Globaalia epätasa-arvoisuutta halutaan poistaa auttamalla ihmisiä heidän kotimaissaan, vaikka toisaalla samaan aikaan vaaditaan kehitysyhteistyömäärärahojen leikkaamista. Perussuomalaiset nuoret antavat ymmärtää tasa-arvon menneen liian pitkälle erilaisten kiintiöiden ja positiivisen syrjinnän seurauksena ja samalla esittävät islamin olevan perustavanlaatuisessa ristiriidassa ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja sananvapauden eurooppalaisten periaatteiden kanssa.
On kuitenkn kysyttävä, missä määrin perussuomalaiset tässäkään kysymyksessä on erityistapaus. Tai kuten Saresma toteaa viitaten Raija Julkuseen: samaan aikaan kun juhlapuheissa Suomea pidetään tasa-arvon mallimaana, se tarkoittaa eri sukupolville eri asioita.
Ilman perussuomalaisiakin tasa-arvo on tyhjä merkitsijä: kukapa olisi tasa-arvoa vastaan? Voisi jopa sanoa, että perussuomalaiset ovat politisoineet tasa-arvon käsitteen – ja hyvä niin.
Ehkä eniten perussuomalaisten käyttämä kieli, merkitysten kelluttaminen, ilmenee siinä, kuinka monikulttuurisuuden käsite on muuttunut suomalaisessa keskustelussa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Saresma ja Maria Ruotsalainen kirjoittavat, kuinka vuosituhannen vaihteessa monikulttuurisuus näyttäytyi tutkijoiden papereissa analyyttisenä käsitteenä, mutta populistisen retoriikan valtavirtaistuessa siitä tuli yhä enemmän myytti lännen ja idän välisestä ylittämättömästä rajasta. Se näyttäytyi eufemismina kristillisen Euroopan ja islamilaisen Lähi-idän perustavanlaatuisesta erosta.
Tämän kiinnekohdan varaan perussuomalaisten maahanmuuttovastainen siipi alkoi tuottamaan merkityksiä. Ne, jotka eivät hyväksyneet perussuomalaisten määrittelyä monikulttuurisuudesta, leimattiin suomalaisten tapojen tai kulttuurin väheksyjiksi.
Suomessa vihapuheen käsite vakiintui muuhunkin kuin satunnaiseen käyttöön vasta vuoden 2011 aikana. Käsitteen ongelma on se, ettei se ole juridinen vaan poliittinen termi: ”Vihapuhe on näin sekä käsitteenä että tekona huokoinen ja sallii lukuisia merkityksiä kiinnitettävän itseensä ja sallii myös niiden poisluennan.”
Populismi Timo Soinin jälkeen?
Käenpoikien syrjäytettyä Soinin ehdokkaan perussuomalaisten puoluekokouksessa kesäkuussa 2017 on aika pysähtyä miettimään sitä, mikä on perussuomalaisen populismin tulevaisuus.
Ehkä perussuomalainen populismi ei edusta radikaalia katkoksellisuutta aikaisempiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin tai toisiin poliittisiin toimijoihin. Ehkä kyse olikin enemmän 2000-luvun alun poliittisesta pysähtyneisyydestä.
Mikä on perussuomalaisen populismin tulevaisuus?
Tai sitten populismia on etsittävä aivan muualta, vaikkapa siitä, kuinka kaksi muuta hallituspuoluetta on pyrkinyt luomaan hegemonisen rakenteen, joka jäädyttää merkitykset osana sote-uudistusta. Puhumattakaan vasemmistopuolueista, jotka aina ovat esittäneet edustavansa kansan tahtoa.
Toinen tutkimusta vaativa teema, joka kirjassa kyllä otetaan esille, on uskonnon ja populismin välinen suhde. Vaikka Suomi ei ole Yhdysvallat, jossa poliitikkojen uskonnolla ratsastaminen on arkipäivää ja kristillinen oikeisto ehkä merkittävin yksittäinen painostusryhmä, näkyy evankelisluterilaisen kirkon auktoriteetin horjuminen myös Suomen puoluepolitiikassa. Perussuomalaiset ovat hyötyneet tästä ja keränneet kannatusta nimenomaan herätyskristillisistä piireistä, joissa ajatellaan Suomesta tulleen liian vapaamielinen viime vuosina.
Mikä on populismin ja herätyskristillisyyden yhteinen nimittäjä? Löytyykö vastaus politiikan teoreetikko Carl Schmittin poliittisesta teologiasta ja kaipuusta tavanomaisen parlamentaarisen politiikan ylittävään ihmeeseen?
Kolmanneksi on mielenkiintoista pohtia sukupuolen merkitystä perussuomalaisten tulevaisuudessa. Kuten Urpo Kovala ja Jyrki Pöysä antavat ymmärtää artikkelissaan, Soini oli lähes kaikkea sitä, mitä Halla-aho ei ole.
Halla-aho on helsinkiläinen filosofian tohtori, joka ilmaisi aikaisemmin itseään lähinnä blogissaan. Asevelvollisuutta hän ei ole suorittanut ja varhaisemmissa kirjoituksissaan ilmoitti olevansa ateisti.
Soini kyllä suoritti maisterin paperit, mutta veti päälleen jätkän ja supliikkimiehen kristillisellä vakaumuksella vuoratun manttelin. Hän kertoi omaavansa juuret syvällä maaseudulla, vaikka asuukin Espoossa. Toisaalta Soini edusti eräänlaista protestimaskuliinisuutta suhteessa viime vuosien uudenlaiseen inklusiiviseen maskuliinisuuteen.
Halla-ahon kaltaisen hahmon valinta kansallismielisen puolueen puheenjohtajaksi kuvaa sitä, että miehenä olemisen normit ovat todellakin muuttuneet.
Halla-ahon kaltaisen hahmon valinta kansallismielisen puolueen puheenjohtajaksi kuvaa sitä, että miehenä olemisen normit ovat todellakin muuttuneet. Laura Huhtasaaren valinta puolueen presidenttiehdokkaaksi on taas jatkumoa yleiseurooppalaiselle, Laura Parkkisen kuvaamalle paljettipopulismille, jossa vaaleat naiset eksklusiivisella ja perhearvoja puolustavalla retoriikalla nousevat politiikan huipulle.
