Pariisin perjantaiset iskut ovat herättäneet surua ja suuttumusta muitakin kuin terroristeja kohtaan. Moni pohtii, miksi juuri Pariisiin kohdistuneet iskut saavat niin paljon mediajulkisuutta ja julkista myötätuntoa, vaikka yhtä järkyttäviä hyökkäyksiä on jatkuvasti muuallakin: Beirutissa, Ankarassa, Bagdadissa, Jemenissä, Keniassa.
Monet ovat kysyneet, eivätkö ei-länsimaalaiset terrorismin uhrit ansaitse samanlaista huomiota. Miksi Obama ei puhunut ihmiskuntaa kohdanneesta hyökkäyksestä myös Beirutin iskujen kohdalla? Jotkut ovat joutuneet perustelemaan, miksi osoittaa myötätuntoa juuri Ranskalle eikä muille terrorismin kohdemaille.
Länsimaiden kritiikkiä
On selvää, että reaktio liittyy pikemminkin länsimaisuuden ideaan kuin yksittäisten ihmisten tai edes journalistien toimintaan. Tuskin kukaan kysyi, miksi Kiinassa, Brasiliassa tai Keniassa ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota Beirutin tai Ankaran iskuihin.
Reaktioissa kiteytyy turhautuminen siihen, mitä länsimaiden nähdään pahimmillaan edustavan: valtaa, tekopyhyyttä, itsekkyyttä ja kyvyttömyyttä empatiaan. Kritiikkiä tulee sekä länsimaalaisiksi että ei-länsimaalaisiksi identifioituvilta tahoilta. Yksi länsimaalaisuuden kiivaimpia kriitikoita on tunnetusti ollut ranskalainen Serge Latouche, joka kuvailee länttä ennennäkemättömäksi hirviöksi.
Teoreettinen suhtautuminen ihmiseen ei lisää myötätuntoa vaan päinvastoin kieltää sen.
Samaan aikaan on kyseenalaistettu ihmisten julkisten suremisrituaalien vahtiminen, josta tulee helposti itsetyytyväistä ”tragediahipsteriyttä”: kuka pystyy osoittamaan välittävänsä jopa sellaisesta kärsimyksestä, josta muut eivät ole edes kuulleet. Entä syövän ja liikenneonnettomuuksien uhrit, eikö heitäkin pitäisi muistaa julkisesti?
Bakhtin ja myötätunto
Julkisen muistamisen ja myötätunnon politiikan epäsymmetrisyys on ongelmallista. On aivan yhtä suuri tragedia menehtyä terrori-iskussa Ankarassa ja Pariisissa. Uhrin sijainti tai ominaisuudet eivät määrittele hänen arvoaan.
On kuitenkin eri asia, kun puhutaan tietyn ihmisen arvosta juuri minulle. Venäläinen filosofi Mikhail Bakhtin on kirjoittanut siitä, kuinka kukaan ei elä eikä pidäkään elää maailmassa, jossa jokaisen ihmisen kuolema vaikuttaa ihmiseen samalla tavalla.
Teoreettinen suhtautuminen kuolemaan kieltää ihmisen ainutkertaisuuden. Tämän pitäisi olla itsestään selvää: läheisen kuolema vaikuttaa aivan eri tavalla kuin tuntemattoman ihmisen kuolema, vaikka molemmilla on yhtäläinen ihmisarvo.
Samaa pätee myös ihmisiin, joita emme välttämättä tunne, mutta joihin meillä on side läheisiemme kautta. Parhaan ystävän äidin kuolema vaikuttaa meihin voimakkaammin kuin tuntemattoman äidin kuolema, vaikka emme olisi tavanneet kumpaakaan.
On monella tapaa ihmeellistä, että pystymme yleensäkään identifioitumaan myös tuntemattomiin ihmisiin, oli se sitten työn, sukupuolen, kansallisuuden, maantieteen, oletettujen arvojen, uskonnon tai etnisyyden kautta. Tunne samankaltaisuudesta voi löytyä lukemattomalla eri tavalla. Saman joukkueen kannattaja tuntuu tutulta, vaikka asuu toisella puolella maapalloa.
Myös Pariisin iskujen aiheuttama tunnereaktio perustuu jonkinlaiseen identifioitumiseen. Voi olla, että Pariisi on kaupunkina tuttu, tärkeä tai lähellä. Tai että ranskalaiset arvot tuntuvat omilta. Tuttuus voi tulla myös siitä, että uhrit olivat viettämässä aivan samanlaista perjantai-iltaa kuin minä.
Ihmisten pelkoa ja surua käytetään hyväksi monien politiikkavaihtoehtojen oikeuttamisessa.
Myötätuntoa osoittavien syyllistäminen on Bakhtinin esittämän osallistuvan ja tuntevan yksilön kieltämistä. Teoreettinen suhtautuminen ihmiseen ei lisää myötätuntoa vaan päinvastoin kieltää sen.
Valtion rooli muistamisessa
On kokonaan toinen asia kyseenalaistaa valtioiden toiminta muistamisen politiikassa. Kirjoitin muutama vuosi sitten siitä, miten valtio kontrolloi kansalaisia kirjoittamalla omien intressiensä mukaista historiaa, ja sitä vastaan voi taistella vain muistamalla. Ei ole yhdentekevää, kenelle pystytetään muistopatsaita.
Juuri valtioiden toiminta myötätunnon politiikassa pitää jatkuvasti kyseenalaistaa. Valtioiden kuuluukin kohdella kansalaisia teoreettisesti. Koko byrokratian idea perustuu ajatukseen ihmisestä eräänlaisena abstraktiona, mikä on yhdenvertaisen kohtelun edellytys.
Valtiot tekevät paljon muutakin kuin vain turvallisuuspolitiikkaa terrorismin kitkemiseksi. Ihmisten pelkoa ja surua käytetään hyväksi monien politiikkavaihtoehtojen oikeuttamisessa. Valtiolla on valtavat resurssit vaikuttaa siihen, minkälaisen roolin terrori-iskut tai sodat saavat virallisessa narratiivissa.
Median yksipuolista uutisointia on syytä kyseenalaistaa, mutta sekään ei ole yksittäinen toimija. Ei ole olemassa länsimaista valtamediaa, joka kieltäytyy uutisoimasta muualla tapahtuvista iskuista. Esimerkiksi suomalaisessa lehdistössä uutisoitiin sekä Ankaran että Beirutin iskuista, joskaan ei samassa mittakaavassa kuin Pariisin kohdalla.
Ihmisten sen sijaan pitää antaa osoittaa julkista myötätuntoa. Vaikka yksityinenkin on poliittista, yksilö ei voi edustaa koko länsimaalaisuuden ideaa. Parhaassa tapauksessa myötätunnon kokemus laajenee koskemaan myös aikaisemmin huomiotta jääneiden iskujen uhreja. Syyllistäminen ja tunnereaktion kieltäminen eivät sitä tee.
