Mielikuva Suomesta ja muista Pohjoismaista vastuullisena ase- ja sotatarvikekauppiaana on vahva. Huolimatta aktiivisuudesta kansainvälisessä asekauppasopimus ATT:ssa sekä pitkälle kehitetyistä järjestelmistä ja valvonnasta ongelmilta ja skandaaleilta ei ole vältytty. Valvonnan porsaanreikiä on tukittava myös tulevaisuudessa.
Suomi ja muut Pohjoismaat ovat kehittäneet aseidenvientiä valvovaa lainsäädäntöään vuosikymmeniä. Kansainvälisesti meidät mielletään yleensä vastuullisiksi ja luotettaviksi kauppakumppaneiksi, jotka pyrkivät parantamaan asekaupan valvontaa myös kansainvälisesti.
Esimerkiksi Suomi ajoi aktiivisesti neuvotteluita ensimmäisestä kansainvälisestä asekauppasopimuksesta (Arms Trade Treaty, ATT), liittyi siihen muiden Pohjoismaiden tavoin viime vuonna ensimmäisten joukossa ja on ilmoittanut päämääräkseen sopimuksen universaalistamisen.
Silti Pohjoismaidenkin asevientivalvonnasta löytyy puutteita, joilla voi pahimmillaan olla tuhoisia seurauksia.
Kohti vastuullisempaa kansainvälistä asekauppaa?
YK:n yleiskokouksessa huhtikuussa 2013 solmittu ensimmäinen kansainvälinen laillisesti sitova asekauppasopimus on merkittävä askel kohti tavanomaisten aseiden myynnin parempaa globaalia valvontaa. Se on myös yksi asevalvonnan ja YK:n viime aikojen menestystarinoista.
Sopimus astui voimaan viime jouluaattona sen jälkeen, kun ensimmäiset 50 maata olivat ratifioineet sen. Heinäkuuhun 2015 mennessä sopimukseen oli liittynyt lähes 70 valtiota ja 130 muuta oli allekirjoittanut sen. Maiden pitää tulevaisuudessa entistä paremmin varmistaa, ettei niiden myymiä kivääreitä, tankkeja tai ammuksia käytetä ihmisoikeusrikkomuksiin, sotarikoksiin tai terrorismiin eivätkä ne luisu laittoman kaupan ja rikollisuuden piiriin.
Toimiessaan suunnitellun mukaisesti sopimuksen on sanottu luovan aikaisempaa vakaamman toimintaympäristön YK:n ja muiden järjestöjen antamalle humanitääriselle avulle, rauhanturvaamiselle ja konfliktien jälkeiselle rauhan rakentamiselle sekä yhteisesti sovittujen kehitystavoitteiden saavuttamiselle.
Sopimuksen toimeenpanomahdollisuuksia on sen alkumetreillä arvosteltu siitä, että monet suuret asetuottajamaat, kuten Venäjä ja Kiina ovat jättäytyneet sen ulkopuolelle eikä allekirjoittajamaa Yhdysvaltojenkaan odoteta liittyvän siihen täysmääräisesti ainakaan lähitulevaisuudessa. Sopimus tuo odotettua lisäarvoa ainoastaan, mikäli mahdollisimman monet valtiot, pienet ja suuret, aseiden tuottajat ja tuojat eri mantereilla tarkastavat omaa säännöstöään ja liittyvät siihen mahdollisimman pian.
Sopimukseen liittyminen ei vaatinut lakimuutoksia Suomelta tai muilta Pohjoismailta, sillä lainsäädäntömme vastasi sen ja Euroopan unionin yhteisen asevientikannan edellytyksiä jo entuudestaan.
Asevienti otsikoissa
Huolimatta pitkälle kehitetyistä järjestelmistä ja sitoutumisesta asekaupan parempaan kansainväliseen hallintaan Pohjoismaidenkin vientivalvonnassa on havaittavissa ongelmakohtia, eikä skandaaleilta ole vältytty.
Ruotsia on jo vuosia kritisoitu siitä, että se vie sotamateriaalia maihin, jotka ovat tunnettuja vakavista ihmisoikeusloukkauksista tai ovat aseellisen konfliktin osapuolia. Maata on myös syytetty peiteyhtiöiden kautta tehtävästä asekaupasta vientikiellossa olevien maiden kanssa.
Vaikka Tanska itsessään ei juurikaan tuota tai myy aseita, on se merkittävässä asemassa niiden kuljetuksessa, ja tanskalaislaivoista on vuosien saatossa löytynyt yksi jos toinenkin laiton ase- ja ammuslasti, joiden suuntana on yleensä Afrikan itärannikon levottomat alueet.
Norjassa on viime vuodesta asti kohistu tapauksesta, jossa seitsemän entistä sen laivaston demilitarisoitua torpedovenettä löytyi erään piratismistakin syytetyn Nigerian entisen sissijohtajan käytöstä. Kävi ilmi, että käytöstä poistettu kalusto oli myyty britannialaiselle bulvaanille, joka puolestaan oli toimittanut ne edelleen Nigeriaan aseistettavaksi uudelleen.
Suomi on viime aikoina säästynyt suuren luokan vientiskandaaleilta, mutta meilläkin huomiota herättivät erityisesti tarkkuuskiväärien ja muiden sotatarvikkeiden kaupat Bahrainin kanssa juuri ennen arabikevättä ja osittain vielä sen.
Näyttääkin siltä, että nykyiset kansalliset säädökset tai kansainvälisen normiston kehittyminen eivät sellaisinaan estä aseiden aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä ja tuhoa. Väärinarviointeja ja virheitä sattuu, ja vaikka ne määrällisesti olisivat häviävän pieni osa päätöksentekoa, on niillä usein kauaskantoisia seurauksia.
Paras lääke niin tahattomiin lipsahduksiin kuin tahallisiin väärinkäytöksiinkin on riskien huolellinen arviointi ennen asevientipäätöstä ja tehtävien sopimusten laajentaminen koskemaan kaupattavien aseiden koko elinkaarta ensimyynnistä loppukäyttöön.
Ongelmana erityisesti uudelleenviennin ja loppukäytön valvonta
Pohjoismaisessa valvonnassa parannettavaa olisi erityisesti juuri tässä kerran myytyjen aseiden mahdollisen uudelleenviennin valvonnassa: nykyisellään vietyjen aseiden loppukäyttöä ei systemaattisesti valvota, eikä vientilupaa myönnettäessä aina vaadita ostajalta sitoomuksia rajoittamaan tuotteiden mahdollista uudelleenvientiä.
Tämä mahdollistaa pohjoismaisten aseiden päätymisen asekauppasopimuksen vastaisesti esimerkiksi konfliktialueille, ihmisoikeusrikkojille tai muille käyttäjille, jotka eivät suoraan voisi ostaa pohjoismaisia puolustustarvikkeita.
Pohjoismaiden tulisikin sisällyttää jälleenvientiä ja loppukäyttöä säätelevät ehdot kaikkiin vientilupiinsa. Jotta loppukäyttösopimusten ja niitä koskevien asiakirjojen noudattamista voitaisiin paremmin valvoa ja parantaa, Pohjoismaiden tulisi myös laajentaa tuotteiden toimittamisen jälkeisten satunnaistarkastusten tekemistä. Näin voitaisiin varmistaa, että viedyt tarvikkeet ovat niille tarkoitetuilla käyttäjillä.
Tällä hetkellä tarkastuksia suoritetaan hyvin harvoin ja vain tietyissä maissa. Jatkossa käytäntöä olisi hyvä aktivoittaa ja ulottaa se koskemaan myös pitkäaikaisia ja luotettavaksi koettuja kauppakumppaneita. Koska tarkastusten tekeminen vaatii resursseja, voisi yhteistyötä harkita esimerkiksi Pohjoismaiden tai muiden EU-edustustojen kesken.
Kattavalla ja avoimella päätöksenteolla saadaan aikaan muutoksia
Toimiakseen tehokkaasti kansalliset vientivalvontajärjestelmät vaativat teknistä osaamista, tiedonvaihtoa ja avoimuutta. Rakenteita ja toimintatapoja täytyy myös tarvittaessa arvioida ja muuttaa.
Puolustustarvikkeiden ja siviiliaseiden vientivalvonnan keskittämisellä yhden lupaviranomaisen vastuulle näyttäisi olevan monia myönteisiä vaikutuksia voimavarojen optimoinnista valvonnan selkeyttämiseen ja riskiarvioinnin kattavuuden takaamiseen.
Samaan aikaan, kun kansainvälisesti ollaan kehittämässä vientivalvontaa kohti yhden lupaviranomaisen järjestelmää, jakautuu valvontavastuu Suomessa vielä vankasti usean eri lupaviranomaisen välille.
Pohjoismaiset esimerkit osoittavat, että parlamentaarinen valvonta esimerkiksi puolustustarvikevientiin erikoistuneen parlamentaarisen komitean tai muiden säännöllisten keskusteluiden kautta on hyvä tapa varmistaa edustuksellisen demokratian toteutuminen kansallisessa asevientipolitiikassa.
Asevientivalvonnan edustuksellisuutta voitaisiin parantaa edelleen lisäämällä viennin avoimuutta erityisesti tilastoinnin ja raportoinnin osalta. Suomi on Pohjoismaista ainoa, joka ei ole sähköistänyt vientilupien hakujärjestelmäänsä. Läpinäkyvyyttä voitaisiin lisätä myös pitämällä järjestelmällisesti kirjaa sekä myönnetyistä luvista että itse viennistä.
Myös nykyinen tuotteiden jako sotilas- ja siviilikäyttöön luo potentiaalisia porsaanreikiä asevalvonnan asetuksiin. Aseiden vienti siviilikäyttöön voi asianmukaisen valvonnan puuttuessa johtaa samanlaisiin kärsimyksiin ja rikkomuksiin kuin sotilastuotteiden vienti.
Koko asekaupan kaaren kattavaan riskiarviointiin tulisi myös aina sisällyttää kattava analyysi samalle loppukäyttäjälle tai samaan kohteeseen aiemmin haetuista luvista. Vastaavasti tilastoihin tulisi sisällyttää kaikki luvitetut tavanomaiset aseet mukaan lukien sekä puolustustarvike- että siviilivienti.
Kansainvälisen asekaupan tulevaisuuden haasteet
Viime vuosina vahvistunut tietoisuus asekauppojen tahattomista negatiivisista seurauksista ja niiden hallitsemattoman käytön aiheuttamista kärsimyksistä on osunut ajallisesti yhteen puolustusteollisuuden jatkuvan kansainvälistymisen kanssa: länsimaiden puolustusbudjetit ovat supistuneet samalla, kun aseiden kysyntä esimerkiksi kehitysmaissa ja Aasian nousevissa talouksissa on jatkuvassa kasvussa.
Riskinä on, että tulevaisuuden asekauppa jakautuu yhä enemmän kahtia: samalla kun osassa maita pyritään asekauppasopimuksen vaatimaan vastuulliseen ja avoimeen kauppaan, kehityksestä irti sanoutuneet maat jatkavat vanhaa, reaalipoliittiseen strategiaan nojaavaa aseistustaan ja harmaa kauppa rehottaa.
Pohjoismaitakin on kritisoitu niiden viimeaikaisista päätöksistä viedä yhä enemmän sotatarvikkeita epävakaille alueille ja epädemokraattisiin maihin, oletettavasti pääosin oman puolustusteollisuutensa tukemiseksi. Toisaalta niiden aktiivinen mukanaolo asekauppasopimuksessa sekä esimerkiksi Ruotsissa hiljattain esitetty ehdotus aseviennin demokratiakriteeristöstä osoittavat, että asekaupan eettisyys ja myynnin pitkäaikaiset seuraukset ovat – kuten pitääkin – tärkeitä pohjoismaisen vientivalvonnan elementtejä. Jotta niiden kehittämisen konkreettiset tulokset näkyisivät inhimillisen kärsimyksen vähenemisenä, tulee pohjoismaisenkin aseviennin valvontaa edelleen kiristää ja laajentaa.
Artikkeli perustuu SaferGloben hiljattain julkaisemaan Nordic Arms Transfer Controls and the Arms Trade Treaty: Strengths and Challenges –tutkimukseen, jossa vertaillaan Pohjoismaiden asevientivalvontajärjestelmiä. Sen tarkoituksena oli löytää Pohjoismaista hyviä asevalvonnan käytäntöjä ja työkaluja vastaamaan asevalvonnan tulevaisuuden haasteisiin sekä tukea globaalilla tasolla kansainvälisen asekauppasopimuksen toimeenpanoa.
