Ilmastonmuutos on siirtynyt – tai siirretty – turvallisuuskysymykseksi. Turvallisuuden kannalta olennaista on se, että ilmastonmuutoksen vaikutuksia voi yhä hillitä ja toteutuviin uhkiin varautua.
Kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) viimeisimmässä, vuonna 2014 julkaistussa raportissa käsitellään ensi kertaa myös ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksia. Paneelin mukaan tähän on syytä, sillä muutos tulee väistämättä vaikuttamaan elämään koko maapallolla.
Tämä alkaa jo näkyä paikallisesti esimerkiksi lisääntyvien ja voimistuvien myrskyjen, tulvien ja kuivuuksien muodossa. Useimmiten vaikutukset kohdistuvat voimakkaampina kehittyvään maailmaan – toisin sanoen niille alueille, joiden väestö on itse osallistunut ilmastonmuutoksen syntyyn kaikkein vähiten.
Näistä syistä muutkin tahot kuin IPCC ovat alkaneet mainita ilmastonmuutoksen turvallisuuskysymyksenä. Sen seuraukset tulevat suurella todennäköisyydellä vaikuttamaan moniin globaalin yhteiskunnan elinehtoihin, kuten ruuantuotantoon, liikkumiseen ja viestintään, minkä esimerkiksi YK:n järjestöt ja NATO ovat todenneet synnyttävän jo itsessään uudenlaisia turvallisuusuhkia. Toisaalta ilmastonmuutos on nähty ”uhkakertoimena”, joka aiheuttaa konflikteja niukkenevista resursseista tai pakolaisuuden kasvua.
Turvallisuuden kannalta olennaista on kuitenkin myös se, että ilmastonmuutoksen vaikutuksia voi yhä hillitä ja toteutuviin uhkiin varautua. Keskustelun ei ole vääjäämättä pakko jäädä vain huolenaiheiden listaamiseksi, vaan uhkien esiintuominen voi myös virittää toimintaa. Tämä vaikutus saattaa nousta esiin, kun keskustelu taas kiihtyy joulukuussa 2015 pidettävän Pariisin ilmastokokouksen alla.
Tutkimuksen puolella ilmastonmuutoksen kaltaisten ympäristöasioiden liittäminen turvallisuuskeskusteluun on laajempi aihepiiri, jota on käsitelty niin konfliktialttiuden kuin inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta. Vaikka lähestymistavat eroavat toisistaan, on pohjimmiltaan kyse siitä, mitä linkitys merkitsee toisaalta ympäristöalan ja toisaalta turvallisuuskäytäntöjen kannalta. Tämä taas riippuu pitkälti siitä, kuka turvallisuusväitteitä esittää, mistä syystä niin tehdään ja millaisia ratkaisuja ehdotetaan.
Asiaa on pohdittu muun muassa sekuritisaatio- eli turvallistamisteorian avulla. Sen mukaan turvallisuus konstruoituu prosessina, jossa jokin asia liitetään turvallisuusdiskurssiin. Onnistuneen turvallistamisen ehtona on viittaaminen eksistentiaaliseen uhkaan, jonka torjumiseksi vaaditaan poikkeustoimien käyttöä. Kun asia siirtyy turvallisuuden piiriin, se päätyy myös tavallisen politiikan ulottumattomiin, mistä syystä teorian alun perin kehittäneet Barry Buzan, Ole Waever ja Jaap de Wilde tulkitsivat turvallistamisen pääasiassa kielteiseksi ilmiöksi. Myöhempi tutkimus on monipuolistanut tätä niin kutsutun Kööpenhaminan koulukunnan näkökulmaa ja esittänyt turvallistamisen myös voivan muuttaa perinteistä turvallisuuspolitiikkaa.
Ilmasto ja turvallisuusargumentit
YK:n turvallisuusneuvosto on käynyt keskustelua ilmastonmuutoksesta vuosina 2007 ja 2011. Tätä on pidetty jonkinlaisena tunnustuksena ilmastonmuutoksen turvallisuuskytkennälle neuvoston auktoriteettiaseman vuoksi, mutta käsittelyllä voisi lisäksi olla konkreettisia seurauksia: halutessaan se voisi esimerkiksi määrätä valtioille sanktioita tai tuomita niiden toiminnan ilmastopolitiikan suhteen.
Keskustelu herätti tuoreeltaan ristiriitaisia tunteita, jotka kuvastavat yleisemminkin kansainvälistä ilmastoturvallisuuskeskustelua. Jäsenmaista esimerkiksi Kiina ja Venäjä totesivat, ettei turvallisuusneuvostolla ole tarvittavaa kompetenssia ilmastomuutoksen suhteen eikä siten mitään annettavaa. Toisaalta esimerkiksi Englanti korosti, että käsittely nostaisi aiheen profiilia ja tehostaisi ilmastonmuutoksen vastaista toimintaa.
Mitään lopullisia johtopäätöksiä tai toimintatapoja turvallisuusneuvosto ei kuitenkaan tarjonnut, eikä poikkeustoimista ainakaan Kööpenhaminan koulukunnan tarkoittamalla tavalla voi puhua. Tämä leimaa ilmastoturvallisuuskeskustelua laajemminkin: argumentteja esitetään, mutta niistä ei seuraa toimia. Turvallistaminen ei siis selvästikään toimi patenttiratkaisuna motivoimaan ilmastomuutoksen torjuntaa.
Tämä ei näytä hillinneen ilmastoturvallisuusväittämien esittämistä. Siksi on hyvä huomata, että niihin liittyy aina myös politiikkaa ja useimmiten muitakin motivaatioita kuin ilmastonmuutoksen torjuminen. Vaikka ympäristö tavataan esittää poliittisesti neutraalina, yhteisenä ja tieteellisiin faktoihin perustuvana aihepiirinä, ei mikään tosiasiassa estä ympäristöargumenttien käyttämistä omien intressien ajamiseen.
Esimerkiksi ilmastouhkakuvissa usein esiintyvän pelon ilmastopakolaisuudesta on katsottu heijastelevan enemmän länsimaiden huolta siirtolaisvirtojen kasvusta kuin todellisia pyrkimyksiä tehdä jotain sen syille. Toisaalta, kun vaikkapa Pentagon korostaa ilmastonmuutoksen riskikerroinvaikutusta, voi tähtäimessä olla myös puolustusbudjetin kasvattaminen.
Aina poliittiset tavoitteet eivät ole suoria eivätkä tarkoituksellisia. Ilmastosyiden on muun muassa pelätty toimivan syntipukkeina vieden huomiota suuremmilta mutta poliittisesti hankalammilta ongelmilta. Kritiikkiä on saanut esimerkiksi UNEPin vuonna 2007 julkaisema raportti, jossa ilmastonmuutos nähtiin syynä Darfurin konfliktiin. Väittämän koettiin höllentävän vastuuta Sudanin hallituksen harteilta.
Laajemmassa mittakaavassa Simon Dalby on käsitellyt länsi- ja kehitysmaiden välistä rakenteellista eriarvoisuutta, jonka vuoksi köyhimmät ja kehittymättömimmät maat usein kärsivät eniten seurauksia pääasiassa länsimaissa tapahtuvasta kulutuksesta. Tätä vastakkainasettelua saattaa pönkittää yksinkertaisimmillaan omien etujen turvaamiseen pohjautuva ympäristöturvallisuuspuhe.
Kansainvälisen politiikan tasolla ilmastoturvallisuus on lisäksi painottunut sopeutumistoimiin torjunnan sijaan. Turvallisuuspolitiikka keskittyy lyhyelle aikavälille, jossa pyritään löytämään tietty yksittäinen keino torjumaan tiettyä rajattua uhkaa. Tähän logiikkaan istuu huonosti koko ilmastonmuutosta hidastamaan tarkoitettu toiminta, jota voi olla vaikea mitata ja joka toteutuu vasta hyvin pitkällä tähtäimellä. Ei siis ole sanottua, että turvallisuusargumenttien hyväksyminen automaattisesti johtaisi tehokkaampiin toimiin ilmastonmuutosta vastaan.
Alkuperäisen turvallistamisteorian mainitsemia poikkeustoimia lähimpänä lienevät erilaiset geoengineering- eli ilmastonmuokkaussuunnitelmat. Puheissa on esiintynyt muun muassa auringon säteilyn heijastaminen pois maanpinnalta ja hiilidioksidin poistaminen ilmakehästä. Toistaiseksi projektit ovat puheiden tasolle jääneetkin, mutta toteutuessaan niillä voisi olla huomattavia ennakoimattomia vaikutuksia koko maapallon ekosysteemien toimintaan.
Turvallistaminen ja demokratia
Turvallistamiseen liittyy monenlaisia ongelmia, mutta Kööpenhaminan koulukunnan mukaan niistä ehdottomasti merkittävin juontuu sen epäpolitisoivasta luonteesta: turvallisuuskysymyksiä käsitellään poikkeustapauksina, demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella. Tätä poikkeustilaa voidaan käyttää oikeuttamaan yksipuolisia päätöksiä, joilla saattaa olla kauaskantoisiakin seurauksia.
Ilmastoneuvottelujen hidasta etenemistä seuranneelle voi tulla mieleen, ettei moisesta välttämättä ilmastonmuutoksen tapauksessa olisi pelkkää haittaa. Viime vuosina yksi tehokkaimmista ilmastopäästöjen vähentäjistä on ollut Kiina, jota ei varsinaisesti tunneta demokratian mallimaana. Siellä toimenpiteet on ollut mahdollista ajaa läpi, kun ne on korkealla tasolla koettu tarpeeksi pakottaviksi. Sama suoraviivaisuus voisi olla tervetullutta myös kansainväliseen ilmastodiplomatiaan.
Juuri tässä kohtaa Buzan ja muut puuttuvat peliin. Ilmastonmuutosta, tai ympäristöongelmia ylipäänsä, tuskin on viisasta jättää ainakaan kokonaan turvallisuussektorin huoleksi, mikäli niihin halutaan tieteellisesti perusteltuja ja mahdollisimman kestäviä ratkaisuja. Ei ole itsestään selvää, että esimerkiksi syiden ja seurauksien ymmärtämisen kannalta elintärkeät luonnontieteiden ja yhteiskunnan yhtymäkohdat tulisivat turvallisuuskeskustelussa riittävästi huomioiduiksi.
Samoin on välttämätöntä pohtia, kenen käsiin viime kädessä kuuluu päätösvalta maapallon ekosysteemin muuttamisesta, oli kyse sitten auringon säteilyn manipuloinnista tai arkisemmin vaikka energiantuotantomuotoihin puuttumisesta. Epäsuhta ilmastoseurausten ja toisaalta vaikutusmahdollisuuksien välillä on varsinkin paikallistasolla huikea, ja asetelma vielä korostuu globaalilla pohjoinen–etelä-akselilla. Päätösvallan keskittäminen kansallisen turvallisuuden toimijoille saattaa entisestään vieraannuttaa keskustelusta ruohonjuuritason, jonka toiminta ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi kuitenkin on ratkaisevaa. Ilmastopolitiikasta tulee pahimmillaan pakkopolitiikkaa, uudenlainen kontrollin ja voimankäytön muoto.
Uusi tutkimus on hionut turvallistamisen kategorisimpia kulmia erityisesti demokratiasuhteen osalta ja kyseenalaistanut tiukan jaon poliittisten ja turvallisuusasioiden välillä. Turvallisuus on tulkittu päinvastoin politisoitumisen intensiiviseksi muodoksi, joka kuitenkin mahtuu samoihin raameihin kuin muutkin poliittiset diskurssit. Kuten muun muassa Maria Julia Trombetta ja Angela Oels ovat todenneet, kyse ei välttämättä ole vain ympäristön ahtamisesta turvallisuuden piiriin, vaan vaikutukset kulkevat myös vastakkaiseen suuntaan. Ympäristön käsitteleminen voi tuoda turvallisuuskeskusteluun uusia näkökulmia ja toimijoita ja siten ajan myötä muuttaa sen käytäntöjä. Ympäristön turvallistaminen johtaakin ehkä turvallisuuden vihertämiseen.
Ideaalitilanteessa ilmastonmuutoksesta ei ehkä olisi lainkaan tarvetta puhua turvallisuuden yhteydessä, vaan sen vastainen toiminta etenisi tehokkaasti ja yhteisymmärryksessä. Koska näin ei ole, on jossain määrin väistämätöntä, että turvallisuusväittämiä tuodaan vastedeskin keskusteluun. Turvallistamisen seuraukset eivät kuitenkaan näytä olevan niin helposti ennustettavissa kuin alkuperäinen teoria antaa ymmärtää. Juuri siksi on erityisen tärkeää tunnistaa argumentit ja tarkastella niitä kriittisesti.
