Suomalaisen peruskoulu-uudistuksen poliittinen kamppailu on kiinnostava ikkuna historian käyttämiseen päivänpolitiikan välineenä. Yhteiskuntajärjestystä koskevien ihanteiden yhteentörmäys oli keskeistä peruskoulun poliittisissa ristiriidoissa.
Kreikkalaisen filosofi Platonin klassikkoteoksessa Valtio Sokrates pohtii kysymystä, kuinka kasvattaa hyviä vartijoita valtiolle: ”Jos joku ottaa kuvatakseen Nioben onnettomuuksia… tai pelopidien kohtaloita, Troijan sotaa tai muuta sentapaista, ei voida sallia, että hän sanoo näiden onnettomuuksien olevan jumalan työtä. Tai jos hän niin sanoo, hänen… tulee sanoa, että jumalan teot olivat oikeudenmukaisia ja hyviä ja että rangaistus koitui syyllisille hyödyksi.” Dialogi päättyi linjakkaasti, että hyveettömyyttä palveleva runous on hylättävä.
Pohdinta hallitsijoiden säädösten varmistajien ja puolustajien kasvatuksesta ei ole vain filosofian historian kuriositeetti. Se on ollut perustavanlaatuinen kysymys järjestäytyneissä yhteiskunnissa, kun pohditaan kulttuuriperintöä, kansalaistaitoja sekä poliittisten käsitysten välittämistä tuleville sukupolville. Näihin lukeutuu mukaan historian kuvausten poliittinen hyödyntäminen.
Peruskoulu-uudistuksen politiikka
Suomalaisen peruskoulu-uudistuksen poliittinen kamppailu on kiehtova näkökulma tähän. Yhteiskuntajärjestys oli pitkälti lukkiutunut vuoden 1918 tapahtumien ja niiden jälkikuvien seurauksena.
Väitöstyössäni esitän, että yhteiskuntajärjestystä koskevien ihanteiden yhteentörmäys oli keskeistä peruskoulun poliittisissa ristiriidoissa.
Yhteiskuntajärjestystä koskevien ihanteiden yhteentörmäys oli keskeistä peruskoulun poliittisissa ristiriidoissa.
1960-luvulle asti koulu-, yliopisto- ja oikeuslaitosta sekä ylintä valtionhallintoa sävytti luja vasemmistovastaisuus. Yhteiskunnan johtavien kerrosten ajattelussa säilyi jälkiä itsenäistymisen jälkeisestä vapaussodan mentaliteetista ja muista oikeistolaisista virtauksista. Kunnallisen peruskoulun pelättiin antavan valtaa vasemmistolaiselle mielipiteelle kunnanvaltuustoissa sekä julkishallinnossa.
Oikeistovoimat ja elinkeinoelämä järjestäytyivät torjumaan vasemmistoyhteistyötä ja sosialistina pidettyjä lainsäädäntöhankkeita. Jyrkimmälle oikeistolle niin sosiaalireformismi kuin aatevirtauksista sosialismi, kommunismi ja ”kiiluvasilmäinen” vapaamielinen hoipertelu edustivat pitkälti yhtä ja samaa vasemmistovaaraa ja elävälle elämälle vierasta radikalismia.
Väitöstutkimukseni avaa myös suomalaisen poliittisen järjestelmän dynamiikkaa, erityisesti oikeusjärjestyksen suhdetta poliittiseen päätöksentekoon ja niin kutsutun legalismin ideologiaa. Kunnallisen yhtenäiskoulun torjumisessa esille nousivat omaisuudensuoja, oikeuskansleri-instituutio ja jopa presidentin valtaoikeudet.
Tutkimukseni kiinnittyy niihin keskusteluihin, joissa sosiaali- ja verovaltion vaiheet nähdään vääjäämättömänä tapahtumaketjuna kohti harmonista lopputulosta. Joillakin olisi edelleen kiusaus kasvattaa valtion vartijoita menneisyyden mielipiteiden vääjäämättömyyden todistamiseen ja eettiseen oikeuttamiseen.
Oikeistokonservatiivinen kulttuurimaisema
Korkeimman hengenviljelyn johtopaikkoja hallinnutta suuntaa ei horjuttanut sotapolitiikan haaksirikko ja vasemmistolaisen älymystön esille nousu. Koulu- ja yliopistolaitoksen hallitseva historiakäsitys säilyi kansalliskonservatiivisena, mikä vahvistui entisestään vuoden 1948 eduskuntavaaleissa ja akateemikkojen nimityksissä.
Kun pieni vasemmistolainen älymystö jäi syrjään, sotien välisen Suomen oikeistopoliittisissa seuroissa varttunut ja niiden mentaliteetteihin tottunut suunta oli silmiinpistävän vahva yhteiskunnan johtopaikoilla.
Tämän suunnan edustajat eivät arkailleet esittää isänmaallisia tunteitaan, julistaa torjuvansa kommunismin ja sosialismin leviämistä sekä puolustaa demokratian aiempia ”kauneusvirheitä”. Vakiintuneiden instituutioiden ilmapiiri samastettiin herkästi kansalliseksi ja epäpoliittiseksi.
Vasemmistoa torjuttiin samanlaisella retorisella taktiikalla, josta kirjailija Jalmari Finne muistutti pääministeri Antti Tulenheimoa kirjeessään 28.12.1925: ”Isänmaa on käsissäsi sellainen nuija, että sillä voit lyödä millaisen vastustajan tahansa tuperruksiin… Heitä eduskunnassa ja kaikkialla isänmaa-sana itsekkäiden eteen.”
Porvarilliseen yhteiskuntajärjestykseen liitetyistä merkityksistä ja sosiaali- ja verovaltion jännitteistä avautuu 60-luvun yhteiskunnallisen, kulttuurisen ja poliittisen murroksen dramaattisuus.
Porvarilliseen yhteiskuntajärjestykseen liitetyistä merkityksistä sekä sosiaali- ja verovaltion jännitteistä avautuu 1960-luvun yhteiskunnallisen, kulttuurisen ja poliittisen murroksen dramaattisuus.
Muualla yhteiskunnassa silminnähtävät poliittiset ristiriidat ja erimielisyydet tulivat hengeltään vakiintuneina pidettyihin instituutioihin ja kyseenalaistivat niissä omaksutun kansallisen symboliikan ja maailmankatsomuksellisuuden.
Perinteisen oikeiston ajattelussa yhteiskuntajärjestys ymmärrettiin menneiltä sukupolvilta perityksi ja perustuslakien suojaamaksi orgaaniseksi kokonaisuudeksi. Yhteiskunnan staattinen hahmottaminen näkyi vahvasti Rabbe Axel Wreden oppikirjassa Suomen oikeus- ja yhteiskuntajärjestys, jonka laitoksia ilmestyi 1920-luvulta 1970-luvulle asti.
Perinteisen oikeiston näkökulmasta oikeusjärjestyksen tehtävänä oli säilyttää yhteiskuntaa ja sitä ylläpitäviä instituutioita. Vasemmistolaisiksi miellettyjä lainsäädäntöhankkeita jarrutettiin herkästi hallitusmuodon väljällä omaisuudensuojasäädöksellä.
Vuosien 1906 ja 1919 perustuslakireformeissa oli huomioitu työväenliikkeen poliittisen vaikutusvallan ehkäiseminen varallisuusoikeuksien ja valtiopäiväjärjestyksen päätöksentekosääntöjen avulla. Tästä lähtökohdasta yhteiskuntajärjestyksen säilyttäminen ilmeni myös vuosien 1968 ja 1974 koulujärjestelmälakikamppailuissa ja yksityisoppikoulujen puolustamisessa.
Yrityksistä huolimatta yksityisoppikoulujen asiasta oli mahdotonta tehdä puhtaan juridista kysymystä, kun kyse oli yksityisoppikouluja koskevan säädöksen yhteiskunnallisten vaikutusten arvioimisesta.
Peruskoulu-uudistuksen aikaiset rintamalinjat ovat yhä voimisaan.
Julkisesta keskustelusta on havaittavissa, että peruskoulu-uudistuksen aikaiset rintamalinjat ovat yhä voimisaan. Tämä ilmenee korostetusti erilaisissa historianesityksissä, joilla on pyritty raamittamaan tai nostamaan jalustalle 1960- ja 1970-lukujen tutkijoita, virkamiehiä ja poliitikkoja.
Näin on mahdollisesti etäännytty aikakauden ymmärtämisestä ja kauhukuvissa onkin kerrottu kansallisesti kohtalokkaista juonista, koululaisten aivopesusta ja jonkinlaisista vallankumouksen esivalmisteluista, joita vastustaneita kohtasi vähintään mccarthyismin kaltainen henkinen terrori. Tällaiset kokemukset ovat jääneet kummittelemaan kuin Kullervon kirous.
Menneisyyden käyttö politiikassa ja tutkimuksessa
Historiantutkija ei voi liiaksi korostaa herkkyyttä ja varovaisuutta, kun menneisyys halutaan pystyttää majakaksi tuleville sukupolville. Menneisyyttä raottavien lähteiden tulkinnanvaraisuus ja sosiaalinen, jopa ihmissuhdetason vaikuttavuus ovat vakavia asioita.
Lähihistorian nykyjulkisuus osoittaa, että 1970-luvun politiikan oletettua rämettyneisyyttä, epäkansanvaltaisuutta ja alhaisuutta hyödynnetään ahkerasti päivänpolitiikassa. Tällaisessa projektiossa, kylmän sodan voiton narratiivissa, valtion vartijoiksi nousi 1960-luvulla kelvottomia politrukkeja kyseenalaisin ajatuksin.
Tässä tulkinnassa kansanvaltaiset voimat lopulta torjuivat perikadon juuri sillä hetkellä, kun kansakunnan kohtalo oli ratkeamassa lopulliseksi tuhoksi. Tämä kulmikas ja lähinnä retrospektiivisesti kehitelty kuva 1970-luvun kurjuudesta ja hallinnollisesta huliganismista ei auta ymmärtämään aikakauden ristiriitoja. Kerronnan voimalla tai sisällöillä ei ole yhteyttä tuoreisiin tieteellisiin löytöihin sodan jälkeisistä uhista Suomen valtiolliselle itsenäisyydelle.
Kun kylmän sodan voiton narratiivi kertoo, että taistelu vasemmistoa vastaan oli läntisten arvojen puolustamista, sivuutetaan niin kutsutun lännen poliittinen jakautuneisuus ja filosofisen sekä aatteellisen perinnön moninaisuus.
Kun kylmän sodan voiton narratiivi kertoo, että taistelu vasemmistoa vastaan oli läntisten arvojen puolustamista, sivuutetaan niin kutsutun lännen poliittinen jakautuneisuus ja filosofisen sekä aatteellisen perinnön moninaisuus. Vielä 1980-luvun alussa Francois Mitterrandin Ranska ja Olof Palmen Ruotsi edustivat monille oikeistovoimille sosialistista uhkaa.
Suomessa taistelu perustuslakien sääntelemästä valtasuhdejärjestelmästä, presidenttivaltaisuudesta ja perustuslakien kontrollista nousi poliittisen kentän molemmilla laidoilla eurooppalaisesta yhteiskunta- ja oikeusfilosofian perinteestä. Sosiaali- ja verovaltio sekä peruskoulu kiinnittyivät tähän samaan monisärmäiseen kulttuuriperintöön ja hengenvirtauksiin.
Kuten valtiomies Edwin Linkomies tiivisti: ”Antiikin maailma saattaa näyttää meistä eräissä kohdin varsin vieraalta, mutta taas toisissa suhteissa se on erinomaisen läheinen.” Kysymys kasvatuksen järjestämisestä, valtion vartijoiden hyveistä sekä oikeuden ja politiikan suhteesta nojaavat filosofiseen, hyvinkin ristiriitaiseen traditioon, joka elää myös nykyhetkessä ja josta on ilmeisen mahdotonta vapautua.
Demokratian periaatteiden ja kansanedustuslaitoksen voimasuhteiden pohjalta on ajateltavissa, että valtion vartijoiden ja runoilijoiden käsitykset vaihtelevat tai ovat jopa keskenään yhteismitattomia. Tällainen taitekohta ajoittuu 1960-luvulle.
Vasemmiston nousu oli ilmiömäistä juuri niissä instituutioissa, joissa se oli ollut heikoimmillaan. Myös henkistä itsenäisyyttä varjelevat intellektuellit joutuivat valitsemaan puoliaan, koska sivistyskäsitteen melko yleinen määritelmä viittasi arvostelukykyyn.
Historian tulkitseminen
Mahdollisesti jokainen ajankohta luo henkisiä ja miksi ei taloudellisiakin puitteita sille, millaisena historia halutaan nähdä. Kun avataan menneisyyden ihmisten lausumia, aatteita ja marsseja, joudutaan vääjäämättä sen kysymyksen eteen, millaiseen ja kenen tuottamaan aineistoon historiatieteellinen päättely perustuu, kenen näkemykset ja kokemukset tulevat hallitsemaan jonkin aikakauden kuvaa.
Sokrateen ja hänen seuraajiensa perimmäisyyttä tavoitteleva pohdinta siitä, miksi valtion vartijoiden on pystytettävä vartiotorneja juuri runouden ja musiikin alueille ja miksi jumalista, daimoneista, muinaissankareista ja Haadeksesta tulee kertoa juuri tietyllä tavalla, liittyy samaan kysymykseen. Miksi historiaa kovin herkästi valjastetaan päivänpolitiikan, kansallisten identiteettien ja kansainvälisen diplomatian käyttövoimaksi?
Miksi historiaa kovin herkästi valjastetaan päivänpolitiikan, kansallisten identiteettien ja kansainvälisen diplomatian käyttövoimaksi?
Tutkimukseni aikalaisilla oli elävä kiinnostus kulttuuri- ja sivistysinstituutioiden henkeen, koululaitoksen ja poliittisen demokratian suhteeseen sekä kansallisiin historiakuviin. Mahdollisesti poliittisten voimasuhteiden vaihtelulla on suurta merkitystä tällaisten kysymysten aktualisoitumiselle eri aikoina.
Muutokset voivat olla myös nopeita. Vallankumoukset, myös ideologiset, on aina hoidettava kello kädessä, mieliala kun muuttuu niin äkkiä.
Hetki, johon menneen kuvauksilla, kaukonäköisyyden, sankaruuksien, lojaliteettien ja vaaranpaikkojen esittämisillä tartutaan, on ohimenevä. Historiantutkimus ja elävä, myös popularisoituva, tieteellinen keskustelu parhaimmillaan tasoittavat ja rauhoittavat historian poliittisen käytön balladinomaista hurjuutta ja tarjoavat suhteellisuudentajua.
VTM (väit.), KM Ville Okkonen toimii tutkijana Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa.
