Taiteilijat elävät apurahoista – mutta millainen on apurahakausien väliin jäävä rahoitukseton tila? Tutkimme tätä kuvataiteilijoiden Liisa Hilasvuoren ja Paula Tellan kokemusten kautta.
Tässä Politiikasta taidetta -osion sarjassa tutkitaan apurahaa taiteen perusrahoituksen muotona. Edellisessä osassa sarjan toinen kuraattori, Taneli Viitahuhta, haastatteli näytelmäkirjailija-dramaturgi Klaus Maunukselaa. Maunukselan lukudraama Apuraha & tunteet käsittelee apurahaa instituutiona, joka herättää jaettuja ja vaiettuja tunteita.
Tässä haastattelussa tutkitaan apurahakausien väliin jäävää rahoituksetonta välitilaa kuvataiteilijoiden Liisa Hilasvuori ja Paula Tella kokemusten kautta.
Liisa Hilasvuori ja Paula Tella: kuvataiteilijoina vapaalla kentällä
Suomessa työskentelee reilut 3000 ammattikuvataiteilijaa. Suomen Taiteilijaseuran mukaan kuvataiteen lajeja ovat maalaustaide, taidegrafiikka, piirustustaide, kuvanveisto, valokuvataide sekä media-, video-, ympäristö-, käsite- ja valotaide. Moni taiteilija työskentelee useamman taiteenlajin parissa tai yhdistelee niitä toisiinsa.
Suuri osa kuvataiteilijoista toimii vapaina taiteilijoina, mutta pelkkä taiteen tekeminen elättää ani harvan. Taiteellinen työskentely rahoitetaan tyypillisesti pieniä apurahoja osa-aikaisiin palkkatöihin ja erilaisiin toimeksiantoihin yhdistellen.
Suuri osa kuvataiteilijoista toimii vapaina taiteilijoina, mutta pelkkä taiteen tekeminen elättää ani harvan.
Tässä haastattelussa tarkastelen pirstoutuneen toimeentulon vaikutusta kahden vapaan taiteilijan elämään. Paula Tella (s. 1964) on toiminut kuvataiteilijana 1990-luvulta lähtien ja Liisa Hilasvuori (s. 1981) noin kahdentoista vuoden ajan. Peilaan kaksikon näkemyksiä Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen tänä vuonna ilmestyneen taiteen ja kulttuurin Tulevaisuuden taiteentekijät -barometrin tuloksiin.
Kuva yllä: Paula Tella: Yhtä tyhjän kanssa – Aukkoja olemassaolon rakenteissa, 2021. Tussi ja vesiväri paperille.
Apurahajärjestelmä tuottaa pysyvää välitilaa
Cuporen barometrissä selvitettiin taiteilijoiden tulevaisuudennäkymiä ja työllistymisen tapoja. Barometri käsitteli pirstoutuneen toimeentulon ongelmia, mutta nosti esiin myös työn moninaisuuden positiivisena tulevaisuuskuvana. Jotkut taiteilijat kokivat eri aloilla kartutetun työkokemuksen tärkeäksi osaksi omaa taiteilijaidentiteettiään: se on jotakin, jota voisi kutsua elämän näkemiseksi ja josta ammennetaan taiteelliseen työhön.
On kiinnostavaa, että nimenomaan visuaalisten taiteiden aloilla vain 38 prosenttia kyselytutkimukseen vastanneista piti erilaisten työnteon muotojen yhdistämistä mieluisana tapana työllistyä.
Hallitsematon monityö tekee taiteellisesta työstä helposti katkonaista ja vaikeasti organisoitavaa.
Valotan tässä tekstissä Tellan ja Hilasvuoren kokemusten avulla erästä monityön tärkeää ja arjessa jatkuvasti näkyvää seurausta: poukkoilemista erilaisten työtehtävien, organisaatioiden ja ammatti-identiteettien välillä. Hallitsematon monityö tekee taiteellisesta työstä helposti katkonaista ja vaikeasti organisoitavaa.
Poukkoilun ytimessä on apurahajärjestelmä. Se tuottaa suunnattomasti apurahahakemuksia, pienen vähemmistön kohdalle osuvia myöntöpäätöksiä ja suuren enemmistön kohdalle osuvaa rahoituksetta jäämistä, mitä Taneli Viitahuhta on tarkastellut fetisisminä. Myös apurahahauissa menestyminen tarkoittaa tavallisesti eri pituisia rahoituksettomia jaksoja apurahakausien välissä. Paula Tella luonnehtiikin apurahoja vain lyhyiksi välivaiheiksi taiteilijoiden elämässä.
”Oikeasti se, mikä vie taiteellista työtä eteenpäin, on työhuoneella oleminen”
Tellan ja Hilasvuoren pisimmät apurahakaudet ovat olleet vuoden mittaisia. Molemmat kuvailevat yksivuotista apurahaa ”mielettömän rauhan” ja keskittymisen ajaksi. Sekä tieteen- että taiteentekijät tuntevat hyvin lyhyillä apurahoilla työskentelemiseen liittyvän paineen seuraavan apurahan hakemisesta.
Hilasvuori ja Tella laskeskelevat käyttävänsä erilaisten asioiden hakemiseen vähintään neljäsosan ja kiireisinä hakuaikoina käytännössä kaiken työajan. Apurahojen lisäksi taiteilijat hakevat tyypillisesti myös muun muassa galleria- ja residenssipaikkoja. Keskeytyksetön työaika jää niukaksi, ja vailla rahoitusta olevalle taiteilijalle sekä taiteellinen työ että rahoituksen hakeminen ovat työaikaa, josta ei saa rahallista korvausta.
Apurahoituksen hakukriteerit ohjaavat pilkkomaan työtä projekteiksi. Hilasvuori ja Tella painottavat kuitenkin, että taiteellinen työ ei hahmotu heille itselleen projekteina. He korostavat taiteen tekemisen hitautta. Se ei ole projekti, vaan pitkä, hedelmällisimmillään elämän mittainen prosessi, josta on keinotekoista poimia yksittäisiä paloja ja yrittää hankkeistaa ne siksi, että rahoitusjärjestelmä ei tunnista muita työn tekemisen tapoja.
Kuva yllä: Paula Tella: Yhtä tyhjän kanssa – Aukkoja olemassaolon rakenteissa, 2021. Tussi ja vesiväri paperille.
Tella kuvaa taiteen tekemistä asenteeksi, jota ei voi erottaa muusta elämästä. Taiteen tekeminen perustuu yllättäviin assosiaatioihin, ideoiden kerrostumiseen ja törmäämiseen, toisin katsomiseen ja huomaamiseen. Moni tutkija voinee yhtyä ajatukseen siitä, että tutkimus on hidas, kasvava ja oivallusten sarjoihin kiteytyvä prosessi, jonka alku- ja loppupistettä ei aina ole helppo määrittää.
Keskeytyksetön työaika jää niukaksi, ja vailla rahoitusta olevalle taiteilijalle sekä taiteellinen työ että rahoituksen hakeminen ovat työaikaa, josta ei saa rahallista korvausta.
Niin taiteellinen kuin tieteellinen työskentely vaatii aikaa, paneutumista, keskustelua, yritystä, erehdystä ja ennen kaikkea keskittymistä. ”Mitä tapahtuu idealle, jota joutuu muotoilemaan 2000 merkkiin ehkä vuosi toisensa jälkeen?”, Hilasvuori kysyy.
Kuva yllä: Liisa Hilasvuori: Vankina, 2021. Valotaideteos. FLASH3, Suomenlinna.
Tellan mielestä ”kiteytynyt idea, johon saa rahoituksen tai galleriapaikan on jo tosi pitkän työn takana”. Tämä näkymätön työ taipuu huonosti hankehakemuksen muotoon. Taiteen edistämiskeskuksen (TAIKE) apurahahakemuksia arvioivissa taidetoimikunnissa istunut Tella jatkaa: ”Suoraan sanottuna hakemukseksi pitäisi riittää se, että ihminen on tehnyt taiteellista työtä, työskentelee ja jatkaa edelleen työskentelyä. Menee hirveästi talenttia hukkaan, kun ihmiset eivät voi tehdä sitä, mitä he osaavat ja mihin heillä on koulutus, vaan aika kuluu toimeentulon hakemiseen.”
Tee se itse – jos pystyt
Rahoituksen hakeminen on korvauksetonta työtä, jossa epäonnistumisen riski on korkea. Lisäksi sen edellyttämät taidot ovat moniammatillisia. Taiteilijoiden työtä esittelevät portfoliot, nettisivut ja julkiset esiintymiset voi laskea markkinoinniksi. Sekä Tella että Hilasvuori korostavat, että heidän ydinosaamisensa on taiteellisessa työskentelyssä.
”Onhan museoissakin omat markkinointi- ja viestintähenkilönsä”, Hilasvuori puuskahtaa.
Rajalliset taloudelliset resurssit ohjaavat taiteilijaa kokeilemaan siipiään vaihtelevalla menestyksellä kaikissa taiteen tuottamiseen tarvittavissa rooleissa.
Useimmissa organisaatioissa työnjako perustuu erilaisten ammatillisten profiilien kohtaamiseen, eli yhteistyöhön ja synergiaan. Tässä mielessä taiteilija on yksinyrittäjä, jonka mahdollisuudet tehdä voittoa ovat pienet. Rajalliset taloudelliset resurssit ohjaavat taiteilijaa ”kokeilemaan siipiään” vaihtelevalla menestyksellä kaikissa taiteen tuottamiseen tarvittavissa rooleissa.
”Olet sen olemattoman firmasi toimitusjohtaja, henkilöstöpäällikkö, markkinointipäällikkö, hallintojohtaja ja joskus myös kiinteistöpäällikkö – ilman alaisia”, Hilasvuori valaisee.
Apurahan hakeminen on yksilön suorituskykyä, sosiaalista ja kulttuurista pääomaa sekä visuaalisen taiteen tekijöiden kirjallista ilmaisua mittaava testi. Sen läpäiseminen riippuu vertaisarvioijista. Kuten Cuporen barometri osoittaa, taiteilijat suhtautuvat epäillen apurahajärjestelmän perusinstrumenttiin eli vertaisarviointiin ja sen mahdollisuuksiin taata tasapuoliset apurahapäätökset tilanteessa, jossa apurahanhakijoiden määrä suhteessa myöntöpäätöksiin on erittäin suuri.
Moniosaaja – keikkatyöläisen uudet vaatteet?
Hilasvuori ja Tella kuvaavat työskentelyään erilaisissa taide- ja kulttuurialan tehtävissä olosuhteiden voimasta muotoutuvaksi sinkoiluksi. Kun rahat loppuvat, on Tellan sanoin ”aika ottaa vastaan ihan mitä tahansa työtä”. Tähän, lyhyiden apurahojen ja niiden loppumisen rytmittämään sykliin kuuluu eräänlainen hallitsematon uusien ammattien haltuunotto.
Tellan ja Hilasvuoren kokemukset uusien ammatillisten tehtävien haltuunotosta liittyvät esimerkiksi sosiaali- ja terveysalaan.
Mahdollisuus tuoda taidetta, taiteilijoita ja taiteen tekemisen metodeja osaksi sosiaali- ja terveyspalveluita on nouseva trendi. Se vastaa väestön ikääntymiseen tuomiin yhteiskunnallisiin haasteisiin ja pyrkii edistämään kulttuuripalveluiden saavutettavuutta hoitolaitoksissa asuville ja muille erityistuen tarpeessa oleville.
Toimintaan on kehitetty muun muassa taiteilijaresidenssi-konsepti, jossa taiteilija tuo oman asiantuntemuksensa hoitolaitoksen tai muun sosiaali- ja terveysalan toimijan käyttöön. Samalla hän oppii itse alalta ja saa työstään asianmukaisen korvauksen. Sosiaali- ja terveysalan ja taiteilijoiden kestävän kohtaamisten mahdollistavat luonnollisesti riittävät resurssit.
Mahdollisuus tuoda taidetta, taiteilijoita ja taiteen tekemisen metodeja osaksi sosiaali- ja terveyspalveluita on nouseva trendi.
Hilasvuoren ja Tellan kokemukset sosiaali- ja terveysalalla liittyvät vaativien erityisryhmien opettamiseen taiteellisia metodeita hyödyntäen. Heidän kokemuksensa mukaan tällainen, usein henkisesti kuormittava työ edellyttäisi monialaista asiantuntemusta. Kun työtä tehdään erilaisten kurssien ja muiden opetustunteina laskettuna lyhyiden keikkojen muodossa, on asiantuntemusta kuitenkin paitsi vaikeaa, myös taloudellisesti kannattamatonta kerryttää.
Opetustyöhön sisältyy tavallisesti vaihteleva määrä palkatonta opetuksen valmistelua. Taitelijoiden tekemä vaativa asiantuntijatyö saattaakin siten piiloutua sosiaali- ja terveys- ja hyvinvointipalveluita tuottavien järjestöjen rakenteisiin niissä tapauksissa, joissa toimintaan ei ole ohjattu riittäviä resursseja.
Näin tulkittuna brändäyskelpoinen monityö, johon voi tilanteesta riippuen kuulua niin satunnaisia hanttihommia kuin erityistä asiantuntemusta vaativia tehtäviä, pitää sisällään useita piirteitä perinteisestä keikka-, vuokra- ja tilapäistyöstä, josta ei ole varaa kieltäytyä.
Kuva yllä: Liisa Hilasvuori: Teossarjasta Häviäjien joukkue, 2021. Lasitettu keramiikka. Kuvaaja: Mikhail Olykainen / Järvenpään taidemuseo.
Ollako vai eikö olla?
Hilasvuori kertoo, miten taiteilijana on vaarassa ajautua ulkokehälle kahdella rintamalla. Taiteellisen työn tekeminen vain silloin tällöin vaarantaa uran taiteilijana. Se johtuu siitä, että kilpaillun rahoituksen saaminen edellyttää näyttöjä aiemmista apurahoista ja näyttelyistä – siis yksinkertaisimmillaan todisteita työhuoneella vietetystä ajasta.
”Eihän oikein voi olla huippututkijakaan, jos tekee käännöstöitä iltaisin ja pitää viikonloppuna kahvilaa,” Hilasvuori tarkentaa.
Taiteellisen työn tekeminen vain silloin tällöin vaarantaa uran taiteilijana.
Väistämättömät katkot rahoituksessa ajavat tekemään muita töitä. Mikäli haluaisi niiden olevan mielekkäitä, pitäisi myös niihin panostaa: uralla eteneminen osa-aikaisilla ja keikkatyösopimuksilla ei ole helppoa millään alalla.
Siten taiteellista työuraa leimaava katkonaisuus ja horisontaalisuus sekä niistä johtuva matalapalkkaisuus saattavat kertautua muissa työtehtävissä, joihin taiteilija hakeutuu rahoittaakseen taiteellista työtään.
Rahaa rakenteisiin
Kuvataiteilijoiden työskentely edellyttää työhuonetta ja materiaaleja, joiden vuoksi juoksevat kustannukset ovat korkeita – myös niinä aikoina, jolloin taiteilijalla ei ole rahoitusta. Kuvataiteilijat maksavat yleensä myös vuokraa gallerioille asettaessaan töitään esille. Vuokrat ja usein vaatimattomaksi jäävästä teosmyynnistä saatavat provisiot ovat puolestaan tärkeä osa gallerioiden tyypillisesti niukkaa taloutta.
Tella kertoo näyttelyn olevan hänelle aina ”järjetön satsaus”. Operaation jälkeen luottoraja on tapissa ja viimeisimmän näyttelynsä Tella rahoitti ”myymällä keittiön tuolit huutokaupassa”.
Kuva yllä: Hilasvuoren työhuone kesällä 2022.
Tella ja Hilasvuori ovat yhtä mieltä siitä, että kuvataiteen tekemiseen tarvittaisiin asianmukaisesti rahoitettuja rakenteita, joiden kautta resursseja voitaisiin kanavoida vapaille taiteilijoille ilman, että he joutuvat itse kantamaan sekä kulut että riskit.
Tella kertoo näyttelyn järjestämisen olevan hänelle aina ”järjetön satsaus”.
Tella nostaa esimerkiksi valtionosuusjärjestelmään (VOS) kuuluvan Zodiak – Uuden tanssin keskuksen, jonka ideana on tarjota tukirakenteet, verkostot ja resurssit nykytanssiteosten tekemiseen ja esittämiseen. Se mahdollistaa parhaimmillaan sen, että tanssitaiteilijat voivat keskittyä siihen, minkä he parhaiten osaavat – eli tanssitaiteeseen.
Kuvataiteen alalla rakenteita on olemassa jonkin verran – esimerkiksi mediataidetta edistävä AV-Arkki tai taiteilijoiden kansainvälistymistä tukeva Frame. Yhdyssiteinä ja tuotantojen mahdollistajana voisivat toimia erilaiset taiteilijajärjestöt, taidegalleriat tai vuonna 2020 tuulta ottanut Kuvataiteen talo ry. Pullonkaula on kuitenkin kuvataiteen rahoitus, jonka niukkuus synnyttää niukkuutta rakenteellisilta tasoilta ruohonjuuritasolle asti.
Kuva yllä: Paula Tella: Yhtä tyhjän kanssa – Aukkoja olemassaolon rakenteissa, 2021. Tussi ja vesiväri paperille.
Kirjoittaja kiittää Liisa Hilasvuorta ja Paula Tellaa lämpimästi avoimista ja kipupisteitä pelkäämättömistä keskusteluista sekä siitä, että he antoivat jälleen kerran pirstaleen ajastaan.
Kersti Tainio on taidehistorioitsija ja väitöskirjatutkija historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa Helsingin yliopistossa.
