Suomessa käydään vilkasta keskustelua politiikan tutkimuksen tilasta. Keskustelu on tervetullutta, mutta perustuuko se todenmukaiselle käsitykselle politiikan tutkimuksesta ja politiikkatieteiden koulutuksen sisällöstä, Petri Koikkalainen ja Paul-Erik Korvela kysyvät.
Yhteiskuntatieteiden julkikuvasta ja vaikuttavuudesta on keskusteltu viime aikoina enemmän kuin pitkään aikaan. Teemaa pohjustettiin jo viime syksynä, kun Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla moitittiin yhteiskuntatieteilijöiden hiljaisuutta ja kaivattiin uutta Pekka Kuusta, jonka kattava näkemys viitoittaisi hyvinvointiyhteiskunnan kehityksen seuraavat vaiheet. Sen jälkeen esimerkiksi ulkoministeri Erkki Tuomioja on näkyvästi kritisoinut Ukrainan kriisiä kommentoineita tutkimuslaitoksia.
Nyt-liitteen kolumnissa tutkija Lauri Holappa, joka viime aikoina on tuulettanut suomalaista talouskeskustelua, käänsi kritiikin peiliä erityisesti politiikan tutkijoiden suuntaan. Holapan vanavedessä politiikan tutkimuksen nykytilaa kommentoi myös yhteiskuntapolitiikan jatko-opiskelija Jesse Lastunen.
Holappa ehdotti, että politiikan tutkijoiden tulisi nähdä politiikka kaikessa monitahoisuudessaan ja pureutua kriittisemmin käytännön ratkaisujen taustalla oleviin ajattelumalleihin. Lastunen lähti käytännön ongelmanratkaisusta ja suositteli laskennallisiin ja tilastollisiin menetelmiin perustuvaa analyysia, jonka perusteella tutkijat voisivat paremmin antaa politiikkasuosituksia. Holapan kirjoituksen painopisteessä oli politiikan tutkimuksen anti kriittiselle julkiselle keskustelulle Lastusen keskittyessä erityisesti politiikan tutkimuksen ja päätöksenteon väliseen suhteeseen. Kumpikin teema on ajankohtainen ja tärkeä.
Politiikan tutkimuksen politisointia
Holapan kritiikin ytimessä on ajatus, että politiikan tutkijoiden käsitys politiikasta on liian kapea ja yksiulotteinen. Hän esittää, että politiikan tutkijat epäonnistuvat yhteiskunnallisen tehtävänsä täyttämisessä, jos he keskustelevat toimittajien kanssa poliitikkojen ja puolueiden imagoista ja strategioista. Tällainen poliittinen analyysi näyttäytyy Holapalle ”haljakkana vatkulina”. Hän esittää, että politiikan tutkijoiden tulisi selventää politiikan monimutkaisia prosesseja, osoittaa epäpoliittisina pidettyjen ilmiöiden poliittisuus sekä nostaa esiin uusia poliittisia näkökulmia.
Holappa perää kolumnissaan, että politiikka tulisi ymmärtää puolueiden valtakamppailua laajempana ilmiönä ja että myös päätösten taustalla vaikuttavat ajatusmallit tulisi politisoida. Tässä hänen mukaansa politiikan tutkijat ovat epäonnistuneet, sillä heidän tulkitsemanaan politiikasta tulee mautonta ja mielenkiinnotonta.
Tähän politiikan tutkimusta politisoivan kolumnin keskeiseen sanomaan on helppo yhtyä. Kapea käsitys politiikasta ei ole yhteiskuntakeskustelun kannalta ihanteellinen. Politiikan tutkijan näkökulmasta tilanne on kuitenkin kolumnin välittämää viestiä moniselitteisempi.
Ensinnäkin Holappa samaistaa politiikan tutkimuksen ja mediassa tapahtuvan poliittisen ajankohtaiskommentoinnin ja analyysin. Median ajankohtaisista aiheista pyytämällä analyysillä on usein melko vähän tekemistä yliopistoissa ja muissa tutkimuslaitoksissa tehtävän tutkimuksen kanssa.
Koska Holappa ei näytä tekevän eroa päivänpolitiikan kommentoinnin ja varsinaisen politiikan tutkimuksen välillä, lukee hän tutkijoiden syyksi myös sellaisia asioita, jotka liittyvät enemmänkin median tapoihin hyödyntää tutkimustietoa ja tutkijoita. Päivälehtijulkisuuden ja tutkimuksellisten näkökulmien eroa havainnollistaa hyvin se, että Holapan vaatimus politiikan nykyistä laajemmasta ymmärtämisestä on täytetty oppikirjoissa ja peruskursseilla jo vuosikymmenten ajan.
Politiikan tutkimuksen monitahoinen politiikkakäsitys
Politiikan prosessien monitahoisuus ja laajempi politiikan ymmärrystapa ovat politiikan tutkimuksessa perusoppikirjatason asia. Itse asiassa politiikan tutkimuksen politiikkakäsitys on jopa laajempi ja monitahoisempi kuin Holapan itsensä korostama käsitys poliittisesta valtakamppailusta.
Jo Jan-Magnus Janssonin 1960-luvulla julkaistu Politiikan teoria nostaa esiin eron politiikan laajemman ymmärrystavan ja toisaalta arkikielen ahtaamman politiikan käsitystavan välillä. Janssonille politiikkaa laajassa merkityksessä esiintyy ”kaikissa organisaatioissa, ei vain valtioissa, kunnissa ja puolueissa, vaan myös järjestöissä joita arkikielessä sanotaan epäpoliittisiksi”.
Näkemys politiikasta huomattavasti laajempana ilmiönä kuin pelkkänä poliittisen järjestelmän toimintana, puolueiden valtapelinä tai erillisenä sektorina toistuu alan oppikirjoissa. 1990-luvulla julkaistussa Politiikan perusteet -kirjassa Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg opettavat, että ”[p]olitiikka ei ole pelkästään oma toimintalohkonsa, vaan kaikkeen yhteiskunnalliseen valintakäyttäytymiseen liittyy poliittinen aspekti”, joka ilmenee vallankäyttönä.
Tänä vuonna julkaistussa pääsykoe- ja perusoppikirjassa Politiikan muutos teoksen toimittajat Tuomas Forsberg ja Tapio Raunio kiinnittävät hekin huomiota poliittisen osallistumisen muutokseen ja hallintajärjestelmän monitahoisuuteen: valtiokeskeinen politiikka korvautuu järjestelmällä, jossa eri tasot ja toimijat ovat suoremmin keskinäisessä vuorovaikutussuhteessa ja uudet vaikutuskanavat ovat haastamassa perinteisen vaalien ja puolueiden varaan nojaavan edustuksellisen demokratian.
Unohtaa ei sovi myöskään sitä, että jotkut suomalaiset politiikan tutkijat ovat käytännössä tehneet tieteellisen uransa juuri asioiden ja ilmiöiden politisoimista painottamalla. Tästä esimerkin tarjoaa akatemiaprofessorinakin toiminut Kari Palonen, joka on vuosikymmeniä puhunut eräänlaisen aspektipolitiikan puolesta erotuksena tiukasti rajatusta politiikan sektorista. Hän on kritikoinut nimenomaan oletusta instituutioista, joiden piirissä tapahtuva toiminta olisi automaattisesti politiikkaa ja joiden ulkopuolella politiikkaa ei olisi.
Tutkimuksen ja median jännitteinen suhde
Toisin kuin Holapan kolumni kenties antaa ymmärtää, politiikka ei politiikan tutkimuksessa siis typisty puolueiden strategioihin, imagoihin ja brändeihin. Politiikan tutkimuksen kritisoiminen tieteenalana päivittäiskommentoinnin tai muun yleisen politiikkapuheen perusteella onkin hieman sama asia kuin yrittäisi arvioida akateemista taloustiedettä tiedotusvälineet täyttävän yleisen talouspuheen perusteella.
Politiikan tutkijat eivät toki muodosta monoliittista ammattikuntaa. Tieteenalan sisäiset näkemyserot ovat joiltakin osin huomattavia. Osa tutkijoista keskittyy edelleen niin sanottuun muodolliseen poliittiseen järjestelmään ja sen instituutioihin. Osa tutkii vallankäyttöä ja poliittisia ilmiöitä niiden ulkopuolella. Kenenkään päätyönä kuitenkaan tuskin on sellainen henkilökysymyksiin, puoluestrategioihin ja tulevaisuudennäkymiin kohdistuva spekulaatio, josta media on jatkuvasti kiinnostunut ja joka kolumnissa esiintyy myös politiikan tutkimuksen kuvana.
Tutkijoiden näkökulmasta näyttääkin usein siltä, että kapeaa politiikkakäsitystä pitävät yllä ennemmin median edustajat kuin tutkijat itse. Median asettamassa kehyksessä politiikka usein rajautuu poliittisen järjestelmän sisällä tapahtuvaan toimintaan, jonka keskeisiä kiinnostuksen kohteita ovat senhetkiset huippupoliitikot. Ikään kuin uskollisena etymologiselle juurelleen ranskan kielen sanassa jour (suom. päivä), journalismi myös keskittyy valtaosin päivänpolitiikkaan.
Tiedotusvälineillä tuntuu myös olevan selviä ennakkokäsityksiä siitä, mikä politiikassa lukijoita kiinnostaa. Haastattelutilanteissa tutkijoiden voi olla vaikea vaikuttaa jutun näkökulmiin tai siihen, millaiseen rooliin tutkijan sanomiset lopullisessa jutussa asetetaan. Päivittäisen journalismin kannalta keskeiset henkilökysymykset ja lyhyen tähtäimen tulevaisuusspekulaatiot ovat lisäksi teemoja, joissa tutkijoilla voi olla varsin vähän omaperäistä annettavaa verrattuna esimerkiksi kokeneisiin politiikan toimittajiin.
Ammatillisesta näkökulmasta tilannetta mutkistaa, että tiedotusvälineet voivat nimittää politiikan tutkijoiksi myös kommentaattoreita, jotka ovat saattaneet kyllä tutkia politiikkaa, mutta eivät ole koulutukseltaan politologeja. Saattavatpa politologitkin joskus innostua kommentoimaan asioita, joita eivät ole tutkineet. Osittain tämä johtuu siitä, että media pyytää asiantuntijakommentteja niin ajankohtaisista asioista, että kukaan ei ole voinut ehtiä niitä tutkimaan. Spekulointi on toki sallittua tutkijoillekin, mutta kaikkien osapuolien olisi syytä terästää mediataitojaan, jottei ero tutkimukseen perustuvien näkemysten ja kevyemmän ajankohtaiskommentoinnin – jopa tarkoitushakuisten poliittisten lausuntojen – välillä hämärtyisi.
Menetelmällisesti kestävää hyötytiedettä?
Jesse Lastusen mukaan politiikan tutkimuksen tulisi tarjota parempia välineitä päättäjille. Keinoksi hän tarjoaa amerikkalaisten policy-koulujen suosimaa mallia, jossa painotetaan ”toimintasuosituksiin tähtäävää ja kvantitatiivisesti orientoitunutta poliittisen päätöksenteon analyysia sekä ajatusten vaikuttavaa viestimistä päättäjille ja yleisölle”. Samalla hän arvostelee suomalaista valtio-opin ja kansainvälisen politiikan yliopistokoulutusta näiden näkökulmien laiminlyönnistä.
Lastusen määrällisten menetelmien puolustuspuheeseen ei näyttäisi sisältyvän enimmäkseen jo hylättyä tieteen objektiivisuusolettamusta, vaan ennemminkin eräänlainen hyöty- tai tehokkuusolettamus: laskennalliset ja tilastolliset menetelmät tuottavat todennäköisimmin relevanttia ja käyttökelpoista tietoa.
Kansainvälisen keskustelun perusteella tilanne ei kuitenkaan ole läheskään näin yksiselitteinen. Politiikan tutkimuksen kansainvälisen kattojärjestön International Political Science Associationin selvitysten perusteella määrällisen tutkimuksen pioneerimaassa Yhdysvalloissa on siirrytty kohti laadullista ja monimenetelmätutkimusta nimenomaan relevanssiperustein. Huoli vaikuttavuudesta liittyy myös, ja joskus erityisesti, kvantitatiivisiin menetelmiin, jotka kaikessa sofistikoituneisuudessaan voidaan nähdä tutkijoiden keskinäiseksi teknisluontoiseksi ammattityöksi vailla yhteyttä ajan ”suuriin ongelmiin”.
On totta, että Suomesta puuttuvat Lastusen kehumat policy schoolit, kuten hänen oma opinahjonsa Chicagon yliopiston Harris School of Public Policy. Toisaalta myös Yhdysvalloissa policy schoolit ovat eri asia kuin perustutkimukseen keskittyvät political science -laitokset, joiden opetustarjonta ei ole yleisesti ottaen sen enempää politiikkarelevanssia painottavaa kuin Suomessakaan.
Policy schoolit ovat yleensä eri tieteenalojen näkökulmia yhdisteleviä ja siten tiedepohjaltaan riippuvaisia ”perustieteistä”, kuten political science’sta. Suomessa institutionaalinen kehitys on edennyt hieman toisin kuin Yhdysvalloissa, ja ottamatta kantaa järjestelmien väliseen paremmuuteen voi todeta, että Suomessa policy schoolien kaltaisia tavoitteita edustavat esimerkiksi yliopistojen ulkopuolella toimivat soveltavaa tutkimusta tekevät tutkimuslaitokset ja ajatuspajat.
Lisäksi monet politiikan tutkimuksen koulutuksen saaneet henkilöt tekevät asiantuntijatyötä, jossa he jatkuvasti osallistuvat julkiseen keskusteluun ja muotoilevat politiikkasuosituksia. Ministeriöiden tutkimusosastotkin ovat viime aikoina osoittaneet vahvistumisen merkkejä.
On myös huomattava, että korostaessaan politiikan tutkimuksen roolia käytännöllisenä ongelmanratkaisutieteenä Lastunen vie keskustelua politiikan tutkimuksesta oikeastaan päinvastaiseen suuntaan kuin Holapan politiikkakäsitystä laajentamaan pyrkinyt avaus. Soveltavalla tutkimuksella on paikkansa, mutta se ei poista perustutkimuksen tarvetta.
Haasteita politiikan tutkijoille
Keskustelu politiikan tutkimuksen tilasta on tervetullutta. Politiikan tutkimukseen kohdistettu kritiikki herättää pohtimaan politiikan tutkimuksen agendaan liittyviä kysymyksiä. Onko ”kaikki voi olla poliittista” -lukutavan alun perin moniarvoistava ja näkökulmia laajentava voima kulunut loppuun tai latistunut itsestäänselvyydeksi? Ja jos tieto politiikan moninaisuudesta ja laajasta vaikuttavuudesta on elänyt kirjallisuudessa ja tutkimuksessa vahvasti vuosikymmenten ajan, miksei se näy vahvemmin yleiseen julkisuuteen – tai edes naapuritieteenalaa edustavalle kolumnisti Holapalle?
Kapea käsitys politiikasta on yhteiskuntakeskustelun kannalta kiistatta ongelmallinen. On luultavasti myönnettävä, etteivät politiikan tutkijat ole julkisuudessa pystyneet riittävästi murtamaan päivänpolitiikan ja henkilökysymysten dominanssia ja tarjoamaan rinnalle näkymiä esimerkiksi arvojen, ideologioiden tai vallan jakautumisen syvempiin muutoksiin. Toisaalta journalismi tuntuu usein likinäköisesti takertuvan omaan agendaansa, eikä se aina vaikuta halukkaalta täydentämään tarjontaansa laajempien ja pidemmän aikavälin kehityskulkujen tarkasteluilla.
Totta on myös se, että vaikka kynnys julkiseen keskusteluun merkittävästi vaikuttaville puheenvuoroille on korkea, juuri sellaisten tulisi olla politiikan tutkijoiden tavoitteena. Tämän kirjoituksen julkaissut politiikasta.fi-sivusto on yksi esimerkki yrityksistä nostaa politiikan tutkijoiden ääntä esiin.
Politiikan tutkimuksella on useita yleisöjä, ja monilla niistä – rahoittajillakin – on oikeutettuja tutkimukseen kohdistuvia odotuksia. Tutkimus ei kuitenkaan saa palvella vain politiikasta ja rahanjaosta päättävää valtionjohtoa tai ministeriöitä, vaan myös kansalaisyhteiskuntaa, joka on julkisesti rahoitetun tutkimuksen viimekätinen maksaja.
Tutkimuksen tulee tarjota eväitä paitsi poliittiseen ongelmanratkaisuun, myös niille, jotka hakevat vaihtoehtoja nykyiselle tavalle ratkaista ongelmia – ja myös vaihtoehtoisia näkemyksiä sille mitä ylipäätään pidetään poliittisina ongelmina tai politiikkana. Näin ollen sekä Holapan että Lastusen kirjoitukset nostavat esiin tärkeitä teemoja, mutta kumpikaan niistä ei yksin riitä politiikan tutkimuksen tavoitteiden kuvaukseksi.
Politiikan tutkijoiden vaalimalle laajemmalle politiikan ymmärrykselle on ehdottomasti tilausta juuri tässä ajassa. Niin kutsuttu poliittinen järjestelmä menettää yhä enemmän valtaansa sekä valtiota ylemmän että alemman tason toimijoille. Politiikkalinjauksista pääsevät päättämään myös sen ulkopuoliset toimijat. Tästä johtuen politiikan toimitukset tai politiikan tutkijat eivät voi keskittyä vain siihen, mitä perinteisesti poliittiseksi ymmärretyn järjestelmän sisällä tapahtuu eikä yliopistollista koulutustarjontaa ole toivottavaa suunnata siten, että se palvelisi suoraviivaisesti vain tämän ennalta määritellyn poliittisen järjestelmän tarpeita.
Artikkelikuva: fancycrave1 / Pixabay
