Suomen pienviljelijäin puolueesta perussuomalaisiin – millaista suomalaisen populismin kehitys on ollut?
Perussuomalaiset on noussut gallupeissa Suomen suosituimmaksi puolueeksi kevään 2019 eduskuntavaalien jälkeen. Puolue määritellään mediassakin oikeistopopulistiseksi puolueeksi, jolloin oletetaan, että yleisö tietää, mitä populismi on ja mikä sen historia on ollut Suomessa.
Tavallisesti populismi ymmärretään ideologiana, retoriikkana tai poliittisena tyylinä, joka asettaa kansan eliittiä vastaan. Ideologisesti populismi voi asettua niin oikeistoon kuin vasemmistoonkin. Erityisesti oikeistolainen populismi on lisäksi usein kansallismielistä ja ammentaa nationalismista.
Tässä artikkelissa ei kuitenkaan keskustella populismin tarkasta määritelmästä, vaikka se onkin kiinnostavaa ja tärkeä asia, vaan esitellään populismin historiaa Suomessa ja sen keskeisiä muutoksia.
Agraarisuus ja populismin alku
Perussuomalaisten historia liittyy Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) historiaan. SMP perustettiin alun perin vuonna 1959 nimellä Suomen Pientalonpoikien Puolue. Suomessa oli ollut muutamia agraaripopulistisia liikkeitä ja puolueita jo ennen tätä.
Ensimmäiset populismiliikkeet syntyivät jo 1920-luvun lopussa. Aikaisemmat yhteiskuntasuhteita säädelleet lait kuten torpparilaki ja Lex Kallio eivät olleet ratkaisseet kaikkia maatalouden rakenteen ongelmia. Lisäksi 1930-luvulla lama kosketti erityisen herkästi pienviljelijäväestöä. Siksi tyytymättömyys kasvoi maaseudulla.
Vastauksena tähän tyytymättömyyteen Suomen pienviljelijäin puolue perustettiin vuonna 1929 ja Kansanpuolue vuonna 1932. Puolueet liittyivät yhteen vuonna 1936 ja muodostivat Pienviljelijäin ja maalaiskansan puolueen, joka sittemmin muutti nimensä Pienviljelijäin puolueeksi.
Ensimmäiset populismiliikkeet syntyivät jo 1920-luvun lopussa.
Siihen aikaan Suomen politiikassa tilanne oli vaikea vasemmistolaispuolueille ja kommunistiliikkeille ja oikeistoradikaali Isänmaallinen kansanliike (IKL) oli voimakas. Pienillä uusilla protestipuolueilla oli vaikeuksia toimia.
Pienviljelijäin puolueen kannattajat vastustivat suurmaanomistajia ja asutuskysymykset olivat myös tärkeitä. Puolue sai muutamia edustajia 1930-luvun eduskuntavaaleissa ja kannatusta pääasiallisesti Oulun läänissä.
Vuonna 1945 Pienviljelijän puolue oli vaaliliitossa Suomen kansan demokraattisen liiton kanssa. Puolueen kannatus laski selvästi toisen maailmansodan jälkeen, ja se lakkautettiin virallisesti vuonna 1955.
Veikko Vennamon helmikuussa 1959 perustamassa Suomen Pientalonpoikien Puolueessa oli mukana muutamia entisiä Pienviljelijäin puolueen jäseniä.
Koska Vennamo oli ollut maatalousministeriön asutusasiainosaston päällikkö, hän oli suosittu entisen siirtolaisväestön keskuudessa Itä-Suomessa. Tämä on osin ristiriitaista siksi, että maaseudun asutuspolitiikan epäonnistuminen etenkin maahankintalain kohdalla oli yksi syy maaseudun kriisiin.
Vennamo asemoi SMP:n ainoaksi puolueeksi, joka voisi pelastaa maaseudun.
Maalaisliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1966, jota seurasi Suomen Pientalonpoikien Puolueen nimenmuutos Suomen Maaseudun Puolueeksi (SMP) vuonna 1967. Vennamo asemoi SMP:n ainoaksi puolueeksi, joka voisi pelastaa maaseudun.
SMP:n puoluekokouksessa annettiin julkilausuma:
”Kaikki vanhat puolueet ovat hylkäämässä tai hyljänneet erityisesti Suur-Helsingin hyväksi muualla Suomessa asuvat kansalaiset. Viimeksi näin teki entinen maalaisliitto, joka päämääränsä ja ohjelmansa tarkastaen muuttui keskustapuolueeksi ja on valmis vieläkin tehostamaan suurasutuskeskuslinjaansa sekä sulattamaan itseensä liberaalisen kansanpuolueen.
Suomen maaseutu on siis väheksyttynä ja yksin. Vain me pientalonpojat olemme järkkymättä pysyneet linjallamme ja säilyttäneet alkiolaisen aatteemme. Siksi tällaisena maaseudun vakavan vaaran heykenä olemme päättäneet koota Suomen koko maaseudun ja taistella kaikkien sen eri väestökerrosten puolesta[…]
Toteuttaaksemme tätä vakaata tahtoamme koota ja rakentaa, olemme muuttaneet puolueemme nimen Suomen Maaseudun Puolueeksi. Ajamme siis tästä lähtien Suomen maaseudun jokaisen ihmisen asiaa. Kutsumme kaikkia maaseudun kansalaisia, yrittäjiä ja pieneläjiä pelastavaan yhteistyöhön meille jokaiselle yhteiseen Suomen Maaseudun Puolueeseen.”
Strategia onnistui, sillä SMP nousi eduskuntaan 18 paikalla vuoden 1970 vaaleissa, ja sen kannatus kesti myös seuraavissa vaaleissa vuonna 1972. SMP oli suosittu pääasiallisesti Kuopion ja Pohjois-Karjalan lääneissä, joissa se sai jopa lähes 30 prosenttia maalaiskuntien äänistä.
Ideologisesti SMP esitti itsensä maaseudun ja syrjäisten ihmisten puolustajana, mutta se asemoitui myös Urho Kekkosta ja keskustaa vastaan. Puolue käytti paljon retoriikkaa, jossa perhe- ja pienmaatilat asetettiin suurmaatilanomistajia vastaan.
1980-luvun lopussa tämä maaseudun puolustaminen alkoi vähentyä, mutta kova protestin retoriikka kesti.
Maaseudulta kaupunkeihin
Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa SMP nousi uudelleen ja tällä kertaa kasvattamalla suosiotaan kaupungistuneissa kunnissa. Paikkoja eduskuntaan tuli 17.
Eduskuntavaaleja edelsi skandaali poliitikkojen lahjusrikoksista, ja ”rötösherrat kuriin” oli SMP:n tenhoava iskulause. SMP:n retoriikka kosketti siis laajempaa äänestäjäkuntaa kuin aiemmin.
Vuoden 1983 SMP oli jo pikemminkin protestipuolue kuin vain agraaripuolue.
Vuoden 1983 SMP oli jo pikemminkin protestipuolue kuin vain agraaripuolue. Puolueen protestipopulismi asetti vastakkain kansan ja poliittisen järjestelmän laajemmin. Tämä populismin muoto oli tuttua jo muissa Pohjoismaissa.
Vuosien 1987–1990 välillä SMP oli mukana Kalevi Sorsan IV ja Harri Holkerin hallituksissa. Hallituspolitiikan kompromissit heikensivät SMP:n asemaa ja kannatusta. Sisäinen jännitys alkoi kasvaa puolueessa.
SMP:n ainoa ministeri, Raimo Vistbacka, erosi Holkerin hallituksesta elokuussa 1990 budjettineuvotteluiden yhteydessä kansaneläkettä koskevien kysymysten vuoksi.
Soinin aika
1990-luvun laman jälkeen SMP teki konkurssin ja sen entiset jäsenet, kuten Vistbacka ja Timo Soini, perustivat perussuomalaiset toukokuussa 1995.
Populistisen puolueen liikevoima säilyi, mutta perussuomalaisten alku oli vaikea. Vaikka Suomi oli lamassa, puolueen kannatus oli vähäistä. Puolue saavutti parempia tuloksia vuoden 2003 eduskuntavaaleissa, kun se sai läpi kolme edustajaa: Soinin, Vistbackan ja Tony Halmeen.
Soini, joka oli ollut Vennamon suuri ihailija, nousi puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1997. Vennamolainen perinne selittää sitä, miksi perussuomalaisten ideologia oli aluksi melko lähellä SMP:tä.
Vennamolainen perinne selittää sitä, miksi perussuomalaisten ideologia oli aluksi melko lähellä SMP:tä.
Ensimmäinen puolueohjelma vuodelta 1995 määritti, että ”puolueen päämääränä on kristillis-sosiaaliselta pohjalta koota yhteen ne väestöryhmät, joiden etujen ajamisesta ja yhdenvertaisesta sosiaalisesta ja taloudellisesta sekä yhteiskunnallisesta asemasta ei ole oikeudenmukaisesti huolehdittu”.
Perussuomalaiset asemoituivat siis puolustamaan pieniä ihmisiä, joihin globalisaation seuraukset ja eriarvoisuus vaikuttivat negatiivisesti. Taloudellisesti perussuomalaiset edisti sosiaalista hyvinvointia ilman sosialismia mutta myös ilman oikeistolaista talouskuria.
Noin vuosina 2006–2007 perussuomalaisten puolueohjelmien sisältö alkoi muuttua, kun oikeistoradikaalit ja maahanmuuttokriitikot lähestyivät puoluetta. Halme on nähty ilmentymänä tästä muutoksesta, koska hänen suora puhetyylinsä houkutteli monia, myös radikaalisempia, perussuomalaisten puoleen.
Halla-ahon aika ja tulevaisuuden kysymykset
Kun Jussi Halla-aho nousi puolueen puoluejohtajaksi vuoden 2017 kesäkuussa, perussuomalaisten kannatus oli laskenut noin 9 prosenttiin puolueen oltua osa Juha Sipilän hallitusta. Oletus populistien kannatuksen kesyyntymisestä hallitusvastuussa vaikutti pitävän paikkaansa.
Halla-ahon kauden alussa tapahtunut puolueen hajoaminen elvytti perussuomalaiset samalla, kun Sipilän hallitukseen jääneet entiset perussuomalaiset, jotka nyt muodostivat Sininen Tulevaisuus -puolueen, eivät suosiolla juhlineet.
Oppositioon palaaminen sopi perussuomalaisten politiikalle, ja puolueen suosio lähti uudelleen nousuun.
Kevään 2019 eduskuntavaalien kampanjassa perussuomalaisten retoriikka painotti pääasiallisesti maahanmuuton ongelmia. Tämä muutos näkyy myös puolueen uusissa ohjelmissa, joissa maahanmuuton vastustus on laajempaa ja radikaalimpaa kuin aiemmin. Vaikkei esimerkiksi väestönvaihtona tunnetun äärioikeiston salaliittoteoriaa käytetä ohjelmassa suoraan, sen pääidea välittyy ohjelmasta siitä huolimatta.
Oppositioon palaaminen sopi perussuomalaisten politiikalle, ja puolueen suosio lähti uudelleen nousuun.
Siniset hävisi puoluekartalta vuoden 2019 eduskuntavaaleissa. Perussuomalaiset taas radikalisoitui etnonationalismin suuntaan. Myös perussuomalaisten talouspoliittinen linja muuttui kireämmäksi ja osoitti entistä selvempiä merkkejä hyvinvointisovinismista.
Politiikantutkija Johanna Vuorelman mukaan maahanmuutto, ilmastopolitiikka ja sananvapauteen liittyvät kysymykset ovat muovautumassa tällä hetkellä perussuomalaisten keskeisiksi painopisteiksi oppositiopolitiikassa.
Syksyn 2019 hallituskriisi ja siihen liitetty käsitetty poliittinen peli vaikuttavat lisäävän yleistä poliittista epäluottamusta, jonka voi odottaa hyödyntävän populistista politiikkaa.
Sipilän hallituskauden aikana oppositioon siirtyminen sekä nykytilanne ovat jälleen kerran osoittaneet, että oppositio on hyvä paikka oikeistopopulisteille kasvattaa suosiota.
Marie Cazes on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.
