Toistakymmentä tuhatta suomalaista lähti 1930-luvulla Neuvostoliittoon propagandan houkuttelemina. Pakkotyöhön tuomittuja siirtolaisia motivoimaan lähetettiin suomalaisia puoluetyöntekijöitä, joiden haasteena oli ylittää propagandan ja todellisuuden välinen kuilu.
Nyky-Venäjän hallinto on perinyt mahtavan propagandakoneiston, joka sai alkunsa neuvostovaltion ensimmäisinä vuosina. Neuvostovaltiota onkin kutsuttu ”propagandavaltioksi”, jossa valtio ohjaa vahvasti populaarikulttuurin, koulutuksen ja median kautta omaa, poliittisen eliitin jakamaa ideologiaa.
Ideologiaan vahvasti kytkeytynyt propaganda voidaan määritellä tarkoitukselliseksi ja keskitetyksi pyrkimykseksi vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, arvoihin ja toimintaan erilaisten päämäärien hyväksi. Propagandalla on mahtava voima kansan ja kansojen mielten muokkaamisessa. 1930-luku on tästä hyvä esimerkki: Neuvostoliiton alkuvuosikymmenet olivat monikielisen kansanvalistuksen ja propagandan kulta-aikaa.
Neuvostoliitossa tärkeää ei ollut nykyisyys vaan sosialistinen tulevaisuus, jonka eteen jokaisen työläisen tuli tehdä työtä kansallisuudesta riippumatta. Sosialistinen tulevaisuus, joka häämötti aina nurkan takana, oli tasa-arvon, modernin teollisen yhteiskunnan ja yltäkylläisyyden tyyssija proletariaatille.
Nyky-Venäjän hallinto on perinyt mahtavan propagandakoneiston, joka sai alkunsa neuvostovaltion ensimmäisinä vuosina.
Tätä unelmaa toteutettiin neuvostojohtaja Josif Stalinin johdolla ja vahvistettiin puolueen agitaatio- ja propagandatyöllä. Maassa otettiin käyttöön suunnitelmatalous, jonka ensimmäinen viisivuotiskausi sijoittui vuosille 1928–1932. Tämä osui samalle ajankohdalle kuin kapitalistisen talousjärjestelmän suuri kriisi, joka alkoi vuoden 1929 pörssiromahduksesta ja jatkui globaalina talouslamana 1930-luvun alkuvuosina.
Tässä artikkelissa avaamme neuvostopropagandan toimintaa ja kohdistumista suomalaisiin 1920–1930-luvuilla keinona tarkastella propagandan ja todellisuuden välisen kuilun jännitteitä.
Neuvostopropagandan tarkoittamattomat seuraukset
Propagandavaltio markkinoi unelmaa uudesta yhteiskunnasta ja maailmanvallankumouksesta myös ulkomaille. Neuvostoliiton sanoma paremmasta tulevaisuudesta ja pohjattomasta työntekijäpulasta puhutteli lamasta kärsiviä työläisiä ympäri maailmaa.
Suomessa sanomaa levitti jo vuonna 1918 perustettu Suomen kommunistinen puolue (SKP). Sen toiminta oli Suomessa kielletty, ja siksi puolue pyrki vaikuttamaan Suomen sisäisiin asioihin Neuvostoliitosta käsin.
SKP:n propagandakoneistoon kuuluivat lehdet, poliittinen kirjallisuus ja radiolähetykset, joissa ylistettiin Neuvostoliiton taloudellisia oloja työläisten paratiisina. Talouslaman kurittamassa Suomessa tämä viesti tulkittiin avoimeksi kutsuksi, vaikka se ei sitä ollut.
Suomi oli sisällissodan jälkeen kahtiajakautunut maa, jossa laitavasemmisto oli jatkuvan valvonnan kohteena. Työttömyys, yleinen näköalattomuus, lapualaisliike sekä poliittista toimintaa rajoittaneet, niin sanotut kommunistilait johtivat siihen, että yli 15 000 suomalaista lähti kokeilemaan onneaan Neuvostoliittoon. Osasyynä oli juuri SKP:n suomenkielinen propaganda.
Neuvostokansalaisille ja ulkomaille suunnatulla propagandalla oli myös suunnittelemattomia seurauksia. Sen sijaan, että suomalaiset olisivat nousseet kapinaan Suomessa, yllättyi SKP Neuvostoliittoon suuntautuneesta siirtolaistulvasta.
Lännessä Neuvostoliittoa ei vielä nähty samalla tavalla vaikuttavana suurvaltana kuin esimerkiksi kylmän sodan aikaan. Suomessa kuva Neuvostoliitosta oli kaksijakoinen.
Yhtäältä Neuvostoliiton suomen kielellä välittämä propaganda loi kuvaa sosialismia rakentavasta yhteiskunnasta, jossa pulaa työstä ja leivästä ei ollut. Toisaalta Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautunut suomalainen media toi esille, että yhteiskunnan rakentaminen tapahtui pakkotyövoiman keinoin. Neuvostoliittoon lähtemistä suunnitteleville suomalaisille tiedot vankityövoiman käytöstä olivat silkkaa “fasistien propagandaa”.
SKP:n propagandakoneistoon kuuluivat lehdet, poliittinen kirjallisuus ja radiolähetykset, joissa ylistettiin Neuvostoliiton taloudellisia oloja työläisten paratiisina.
Kuten nykyäänkin, ihmiset joutuivat punnitsemaan median välittämien eri todellisuuksien välillä. Median välittämän kuvan lisäksi vahvistusta omille ajatuksille naapurimaasta saatiin, kun Neuvostoliittoon aiemmin muuttaneet suomalaiset kirjoittivat sosialismista positiivisia kuvauksia kotiin ja ystäville.
Petroskoista 31.5.1931 lähetetyssä kirjeessä kirjoittaja vakuuttaa kotiväkeään siitä, että puheet Neuvostoliiton huonoista oloista olivat pelkkää parjausta: ”Ja sitte jos on sairautta niin apua on myös aina saatavissa eikä se ole kallista, kun ei maksa mitään. Niin kyllä meitä hoitaa hyvin tämän maan hallitus.”
Paine muuttaa Neuvostoliittoon parempien olojen toivossa oli 1930-luvun alussa kova. Ajatus siitä, että laitoin rajanylitys olisi rikos, josta seuraisi pakkotyötuomio, ei tullut monelle edes mieleen. Vaikka neuvostoviranomaisilta ei saatu lupaa maahan saapumiseen, kohtelun toivottiin olevan suopeaa – olivathan aikaisemmin maahan saapuneetkin saaneet oleskeluluvan, työn ja uuden elämän Neuvostoliitossa, kuten kirjeet todistivat.
Neuvostoliitossa toimineen SKP:n näkemys uusista tulokkaista oli toinen. Sen mukaan laittomasti rajan ylittäneet suomalaiset, joita Suomessa kutsuttiin loikkareiksi, olivat taloudellisia pakolaisia, joiden ei 1920-luvun punapakolaisten tavoin pitänyt saada poliittista turvapaikkaa Neuvostoliitosta.
SKP:n mielestä uudet tulokkaat olivat rintamakarkureita, jotka hylkäsivät vallankumouksen ja luokkataistelun Suomessa ja pyrkivät Neuvostoliittoon valmiiseen pöytään.
Propaganda työvälineenä
Neuvostoliitossa pöytä ei kuitenkaan ollut todellisuudessa lähellekään valmis. Mittavat infrastruktuuriin, sähköistämiseen ja teollistamiseen liittyvät rakennushankkeet nielivät suuret määrät työvoimaa, sillä koneita ja laitteita oli vähän. Esimerkiksi Neuvostoliiton sähköistämissuunnitelmaan (GOELRO) kuuluneen Syvärin (Svir) joen patoaminen ja vesivoimalan rakentaminen käynnistyi vasta vuonna 1927.
Stalinin vuonna 1929 aloittaman maaseudun kollektivisoinnin ja varakkaiden talonpoikaisperheiden pakkosiirronseurauksena valtiollinen poliisi OGPU siirsi suuret määrät talonpoikia kylistään uusille työmaille osana Gulag-järjestelmää. Saman logiikan mukaisesti vuosina 1932–1933 maahan laittomasti saapuneet siirtolaiset siirrettiin näille metsä- ja rakennustyömaille sekä valtion suurmaatiloille eli kolhooseille pakkotyöhön työvoimapulaa helpottamaan.
Toisin kuin yleensä ymmärretään, Gulag-järjestelmään sisältyi ojennus- ja keskitysleirien lisäksi myös muita erilaisia pakkotyön ja vapauden rajoittamiseen liittyviä työmaita.
Kaoottinen siirtolaistulva yllätti neuvostoviranomaiset, jotka eivät tienneet kuinka suomalaista pakkotyövoimaa voisi työmailla hallita. SKP, josta oli muodostumassa suomalaisten loikkareiden asianhoitaja ja huoltaja, alkoi tehdä puoluetyötä venäjän kieltä taitamattomien siirtolaisten parissa. Puoluetyöntekijät lähetettiin vapaina työntekijöinä Gulag-järjestelmän piirissä olleille työmaille.
Puoluetyön tarkoituksena oli selittää Neuvostoliitossa vallitsevien olojen ja propagandan luoman ihanneyhteiskunnan välistä ristiriitaa sekä sitä, miksi Neuvostoliittoon työn perässä lähteneitä suomalaisia kohdeltiin rikollisina. Puoluetyötä tekivät SKP:n työntekijät, joiden katse oli osittain myös Suomessa. Siksi puoluetyön tavoitteisiinkin tuli erilaisia näkemyksiä.
Puoluetyön ja propagandan välinen linkki oli neuvostovaltiossa vahva. Valtio pyrki vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen, arvoihin ja toimintaan. Puoluetyön tarkoitus Gulag-järjestelmässä oli viedä läpi erilaisia neuvostokampanjoita, joiden tavoitteena oli tuotannon tehostaminen neuvostorakennustyön kohottamiseksi. Tähän liittyi erilaisia raittius- ja kurinpitokampanjoita sekä etenkin iskutyöksi kutsuttua työn tehostamista.
Puoluetyön tarkoituksena oli selittää Neuvostoliitossa vallitsevien olojen ja propagandan luoman ihanneyhteiskunnan välistä ristiriitaa sekä sitä, miksi Neuvostoliittoon työn perässä lähteneitä suomalaisia kohdeltiin rikollisina.
Tämän lisäksi SKP:n puoluetyöntekijät valistivat laittomia rajanylittäjiä Suomen oloista. Ideana oli saada loikkarit ymmärtämään, että heidän tekonsa – Neuvostoliittoon loikkaaminen ilman puolueen lupaa – oli rintamakarkuruutta suuren taistelun alla.
SKP:n puoluetyöntekijöiden kolmas tavoite oli muokata loikkareista uusia neuvostokansalaisia, vaikka se, oliko heillä mahdollisuutta saada Neuvostoliiton kansalaisuutta, ei tosiasiassa ollut varmaa.
Loikkarit pakotettiin usein osaksi erinäisten neuvostojärjestöjen, kuten kansainvälisen puna-avun (MOPR) ja maanpuolustusta tukevan OSOAVIAHIM-järjestön toimintaa. He eivät kuitenkaan osanneet juurikaan venäjää, minkä takia propagandaa oli tuotettava suomeksi.
Loikkareille järjestettiin suomenkielisiä teatteriesityksiä, kuoroja, soitinyhtyeitä ja monia muita propagandistisia aktiviteetteja. Kommunistit tuottivat loikkareille myös suomenkielisiä lehtiä ja radiolähetyksiä sekä kustansivat suomenkielistä kirjallisuutta, jota loikkarit saattoivat itse hankkia Syvärin voimalatyöleirin, Svirstroin, kirjamyymälästä. Suomalaisten kommunistien kirjoitukset keskittyivät kuitenkin etupäässä Suomen asioihin.
Propaganda ja vastapropaganda
Svirstroille joutuneille suomalaisille loikkareille propagandan ja todellisuuden välinen kuilu aukesi nopeasti. SKP:n työntekijät leimasivat oloja kritisoineet suomalaiset neuvostovastaiseksi ainekseksi. Puoluetyöntekijät pyrkivät OGPU:n avulla eristämään tämän aineksen samalla, kun he yrittivät poliittisesti kasvattaa loikkareita ja lisätä tuotannon tehokuutta.
”Kunnolliselle ainekselle” pyrittiin luomaan paremmat olot: ”Vaikka joukossa on huonojakin aineksia, niin on tietojemme mukaan pakolaisten pääosa kunnollista proletaarista ainesta, josta voi olla hyötyä sosialistiselle rakennustyölle ja josta tulee koittaa saada myöskin tervettä ainesta Suomen proletaarisen vallankumouksen tarpeita ja tehtäviä varten.”
Monet loikkareista uskoivat, että pakkotyömailla työskentely oli eräänlaista karanteeniaikaa, jonka jälkeen heille avautuisi mahdollisuus päästä Neuvostoliiton kansalaiseksi ja siten osaksi kuviteltua neuvostoyhteiskuntaa. Metsätyömaalta Kersonista 10.8.1932 lähetetyssä kirjeessä asiaa selitettiin näin: ”Se on puolivuotta ja sen ajan kun käyttäytyy siivosti niin sitten olemme maan kansalaisia venäläisiä. Ei me täällä olla vankina vaan ainoastaan valvonnan alaisia.”
SKP:n työntekijät eivät pitäneet siitä, että loikkarit kirjoittelivat surkeista pakkotyöoloistaan sukulaisilleen ja tuttavilleen Suomeen. SKP:ssa nähtiin, että kirjeet aiheuttivat hallaa kommunistien toiminnalle ja maineelle erityisesti Suomen vasemmiston piirissä.
SKP:n puoluetyöntekijät pitivät tätä illuusiota yllä, mutta joutuivat kovan paikan eteen, kun heiltä kysyttiin, milloin karanteeniaika päättyisi. Pettyneiden suomalaisten puheeseen suhtauduttiin vastapropagandana, jonka leviäminen haluttiin estää. Iso osa tästä joukosta kuljetettiin keväällä 1933 pois Svirstroilta ja vietiin OGPU:n hallinnoimalle Sarovin karanteenileirille, josta kirjeoikeus Suomeen oli tarkkaan rajattua.
SKP:n työntekijät eivät pitäneet siitä, että loikkarit kirjoittelivat surkeista pakkotyöoloistaan sukulaisilleen ja tuttavilleen Suomeen. SKP:ssa nähtiin, että kirjeet aiheuttivat hallaa kommunistien toiminnalle ja maineelle erityisesti Suomen vasemmiston piirissä. Ne olivat myös suorastaan haitallisia sekä Neuvostoliiton maabrändille työläisten paratiisina että heille itselleen Stalinin ajan kovenevassa ilmapiirissä.
Tästäkin syystä propagandaa loikkareiden keskuudessa oli SKP:n mielestä kovennettava: ”Kunnon selvitystyön jälkeen kirjeisiin varmaan tulee toinen sävy, henki ja sisältö – parjauksen sijasta toivorikas, rohkaiseva taisteluhenki Neuvostoliiton puolesta, sen sosialistisen rakennustyön puolesta.”
Propagandan teho ja tuho
Kommunistisen puolueen ideologian mukaisesti neuvostopropaganda pyrki edistämään maailmanvallankumousta. Propaganda ylisti neuvostoyhteiskunnan saavutuksia ja oloja ja lupasi muiden maiden työläisille samaa, mikäli he ryhtyisivät vallankumoukseen. SKP:n tehtävänä oli välittää tätä propagandaa suomalaisille.
SKP:n suomen kielellä tuotettu informaatio sanomalehdissä ja radiossa tukivat sitä kuvaa, jonka ystäviltä ja sukulaisilta saadut kirjeet olivat Suomessa jo neuvostomaasta luoneet. Vahvasti polarisoituneessa yhteiskunnassa luottamus vastapuolen välittämään informaatioon oli heikkoa. Samoin kuin nyky-Venäjällä, omalle maailmankuvalle vastakkaista informaatiota pidettiin fasistien propagandana.
Neuvostopropagandan teho joutui kuitenkin koetukselle, kun todellisuus tuli vastaan. Suomalaiset työläiset eivät ryhtyneet vallankumoukseen kotimaassaan paremman elämän toivossa, vaan lähtivät unelman perässä Neuvostoliittoon, jossa he joutuivat pakkotyöhön Gulag-järjestelmän piiriin.
Suomalaiset SKP:n puoluetyöntekijät valoivat suomalaisille uskoa tulevaisuudesta Neuvostoliiton kansalaisina, jolloin kärsimys pakkotyöstä olisi hyvitetty.
Pakkotyöhön tuomittuja suomalaisia ei voitu enää vakuuttaa neuvosto-olojen paremmuudesta, vaan tarvittiin toisenlaisia toimenpiteitä. Suomalaiset SKP:n puoluetyöntekijät valoivat suomalaisille uskoa tulevaisuudesta Neuvostoliiton kansalaisina, jolloin kärsimys pakkotyöstä olisi hyvitetty. Niille, jotka kaipasivat Suomeen, lupaus maailmanvallankumouksesta ja osallisuudesta “Lahtari-Suomen” valloituksessa oli houkutteleva.
Monille suomalaisille propagandan ja neuvostotodellisuuden välinen kuilu oli kuitenkin liian leveä. Heidän valituksensa ja puheensa leimattiin neuvostovastaisiksi. SKP pyrki estämään näiden näkemysten leviämistä paitsi loikkareiden keskuudessa, myös laajemmin Suomeen. Keinoina se käytti sensuuria, pakkosiirtoja ja karkotuksia.
Näiden keinojen edessä 1930-luvun suomalaisille loikkareille, kuten monille entisen Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän toisinajattelijoille, vaihtoehdoiksi jäivät hiljainen sopeutuminen tai maasta pakeneminen.
Ira Jänis-Isokangas on Venäjän ja Neuvostoliiton historiaan erikoistunut tutkija, joka työskentelee tällä hetkellä Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -hankkeessa .
Jesse Hirvelä on poliittisen historian väitöskirjatutkija. Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -hankkeessa hän tutkii Leningradin ja Inkerin suomalaisia sotien välisenä aikana.
Kirjoitus perustuu vuonna 2022 julkaistuun aihetta käsittelevään englanninkieliseen tutkimusartikkeliin.
