Rauhantutkimus kautta vuosien -antologiaan on valittu rauhantutkimuksen vanhempaan sukupolveen kuuluvien tutkijoiden varhaisempaa tutkimusta. Tieteenalan menneen tunteminen auttaa rakentamaan sille kestävää tulevaisuutta.
Oslon kansainvälisen rauhantutkimuslaitoksen, PRIOn 60-vuotista työtä juhlittiin viime vuonna lukuisin seminaarein. Tukholman kansainvälisen rauhantutkimuslaitoksen SIPRIn ja sen aseidenriisuntavuosikirjan 50-vuotista taivalta samoin juhlittiin jokunen vuosi sitten. Pari vuotta on kulunut siitä, kun Helsingissä muisteltiin Tampereen rauhantutkimusryhmän alkuvaiheita viisikymmentä vuotta sitten.
Viime vuoden lopulla pantiin alulle Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen TAPRIn 50-vuotisen toiminnan huomioiminen juhlaseminaarilla. Varsinainen TAPRIn merkkivuosi on vuonna 2020. Vuonna 2021 myös Suomen rauhantutkimusyhdistyksellä tulee puoli vuosisataa täyteen.
Vuonna 2021 myös Suomen rauhantutkimusyhdistyksellä tulee puoli vuosisataa täyteen.
Tuossa mainitussa seminaarissa, jossa ei kyllä laitoksen historiaan paneuduttu, kuultiin muun muassa presidentti Tarja Halosen ja kriisinhallintakeskuksen johtajan Kirsi Henrikssonin arvioita rauhantutkimuksen haasteista arjen rauhanpolitiikan näkökulmasta. Halonen painotti tässäkin yhteydessä pohjoismaisen yhteistyön historiaa ja tärkeyttä.
Rauhantutkimus maailmalta Tampereelle
Suomalainen rauhantutkimus aikanaan käynnistyi takamatkalta pohjoismaisiin kumppaneihin verrattuna. Sikäli se ei tietysti ollut ihme, koska Johan Galtungin vuonna 1959 perustama PRIO oli edelläkävijöitä maailman mittakaavassakin.
Kuitenkin juuri jääminen jälkeen muista pohjoismaista ja laajemminkin kansainvälisestä kehityksestä oli tekijä, joka vauhditti ratkaisevasti rauhantutkimuksen liikkeellelähtöä Suomessa 1960-luvulla. Rauhanliike – erityisesti sadankomitealainen – nuoriso- ja opiskelijajärjestöt sekä nuoret kansainvälisen politiikan ja sosiologian tutkijat ja opiskelijat olivat tärkeitä vauhdittajia ja valtiovallan painostajia.
Muista pohjoismaista jälkeen jääminen vauhditti rauhantutkimusta Suomessa.
1960-luvun yleinen ilmapiiri, tiedeoptimismi ja voimakas kansainvälistyminen kaikki osaltaan loivat suotuisaa maaperää rauhantutkimuksen juurtumiselle Suomeen.
Suomalaiset poliittiset päättäjätkin laidasta laitaan olivat periaatteessa suopeita rauhantutkimuksen institutionalisoimiselle. Jokseenkin yksimielisiä oltiin siitä, että Suomessa puolueettoman maan oli hyvät edellytykset kansainvälisesti merkittävälle rauhantutkimukselle.
Monet päättäjät olisivat tosin hidastelleet tutkimuslaitoksen perustamista, mutta kiitos edellä mainittujen vauhdittajien ja aktivistien, eduskunta hyväksyi Koiviston hallituksen esityksen laitoksen perustamisesta joulukuussa 1969 yksimielisesti. TAPRI pääsi aloittamaan toimintansa jo seuraavana syksynä.
Tampere valikoitui kotipaikaksi, koska Tampereen yliopistoa luonnehdittiin dynaamiseksi modernin yhteiskuntatutkimuksen paikaksi, ja koska Tampereen rauhantutkimuksen ryhmä oli monin tavoin pohjustanut laitoksen tuloa – ja eittämättä koska yliopistolla oli tietokone!
Itsenäiseksi opetusministeriön alaiseksi perustetun laitoksen edellytettiin toimivan läheisessä yhteistyössä laajemman yliopiston kanssa.
Tärkeä historiikki
Juuri ilmestynyt emeritusprofessori Raimo Väyrysen toimittama Rauhantutkimus kautta vuosien (Helsinki: Into 2020) on esipuheensa mukaan ”omistettu puolivuosisataiselle suomalaiselle rauhantutkimukselle”.
Yli 400-sivuiseen antologiaan on valittu neljätoista aiemmin julkaistua artikkelia, joista suurin osa on nimenomaan rauhantutkimuksen vanhempaan sukupolveen kuuluvien tutkijoiden varhaisempaa tutkimusta – ehkäpä jonkinlaisia suomalaisen rauhantutkimuksen klassikoita edustavia tuotoksia.
On selvää, että kun suomalaista rauhantutkimusta on tehty yli puoli vuosisataa, laajaankin valikoimaan päätyy väistämättä vain pienen pieni osa kaikesta harjoitetusta tutkimuksesta.
Vaikka itse olen jäävi teosta arvioimaan, teos on mielestäni mainitut väistämättömät rajaukset huomioon ottaen onnistunut ja tärkeä kokonaisuus. Jätän siis teoksen arvioinnin muille, ja tyydyn tässä vain esittelemään sen sisältöä.
Monipuolisia näkökohtia
Teoksen ensimmäinen artikkeli onkin omani, ”Miten rauhantutkimus tuli Suomeen”, jossa tutkin tuota 1960-luvun kehitystä laitoksen perustamiseen asti.
Teos on jaettu viiteen osioon. Ensimmäinen kohdentuu rauhantutkimuksen historiaan, jossa edellä mainitun lisäksi kaksi muuta artikkelia ovat Göran von Bonsdorffin, suomalaisen rauhantutkimuksen grand old manin, erittely historiallisista rauhanjärjestyksistä sekä Osmo Apusen ja Helena Rytövuoren artikkeli ”selviytymisen” ja ”edistyksen” aatteista Suomen ulkopolitiikan perinteessä.
Teoksen toisessa osassa kolme artikkelia käsittelee rauhantutkimuksen suhteita naapuritieteisiin: Allan Rosas erittelee kansainvälisen oikeuden merkitystä rauhan edistämiselle; Antti Eskola pohtii sosiaalipsykologian antia rauhanrakentamiselle; ja Tapio Variksen artikkeli erittelee radiolähetysten häirintää kansainvälisen kommunikaation rajoittajana. Viimemainittu on käypä esimerkki vanhankin tutkimuksen ajankohtaisuudesta nykyisten valeuutisten ja informaatiosodan aikana.
Teoksen kolmannen väkivaltaa ja sotaa käsittelevän osan avaa Raimo Väyrysen tarkastelu Quincy Wrightistä ”sodantutkimuksen klassikkona”. Artikkeli toimi aiemmin johdantona Wrightin uraauurtavan, valtavan 1600-sivuisen ja vuonna 1942 julkaistun sotien syntyä luotaavan klassikkoteoksen suomennokseen Sodankäynnistä (Helsinki: Like 2010). Wrightin teos tietysti osaltaan kertoo kansainvälisen rauhantutkimuksen historiallisen vanhoista juurista.
Kolmannessa osassa on lisäksi kolme tärkeää tutkimusartikkelia. Vanhin niistä on TAPRIn ensimmäisen johtajan, Uolevi Arosalon lyhyehkö pohdinta rakenteellisen väkivallan käsitteestä. Jyrki Käkösen artikkeli ”Niukkuus ja väkivalta” sisältää niin historiallisen kuin järjestelmätasoisenkin analyysin aiheesta.
Kirsti Lagerspetzin artikkelin perusteellista ja monitieteistä tarkastelua kysymyksestä: ”Onko ihminen luonnostaan sotaisa eläin?” voitaneen pitää klassikkona.
Teoksen neljännen osan artikkelit edustavat historiikin nuorempaa sukupolvea. Tarja Väyrynen ja Riikka Kuusisto artikkelit tarkastelevat konfliktinratkaisua tarjoten myös uusia suosituksia ja näkökulma. Väyrysen artikkelissa käsitellään siirtymistä instrumentaalisesta dialogiseen konfliktien ratkaisuun, kun taas Kuusiston artikkelin mukaan sotiin liitetyssä retoriikassa olisi paikallaan siirtyä eeppisten sankaritarinoiden ja tragedioiden sijasta komediaan ratkaisuna maailmanpolitiikan konflikteihin.
Sotiin liitetyssä retoriikassa olisi paikallaan siirtyä tragedioiden sijasta komediaan.
Teoksen viimeisessä osassa eritellään rauhanliikkeen ja rauhanpolitiikan välistä suhdetta. Suomalaisen rauhantutkimuksen veteraanit Vilho Harle ja Esko Antola tarjoavat tähän tarkkanäköistä analyysiaan. Harlen artikkeli keskittyy Charles E. Osgoodin kehittämään unilateralismin ja liennytyksen GRIT-malliin, eli asteittaiseen vastavuoroiseen jännityksen vähentämiseen. Yksipuolisetkin myönteiset avaukset johtavat myönteisiin vastauksiin: pienistä, ja rajatuista, aloitteentekijälle riskittömistä toimista voidaan päästä hyvinkin merkittävään liennytykseen.
Antolan artikkelissa käsitellään perusteellisesti erityisesti 1980-luvun uuteen eurooppalaiseen rauhanliikkeeseen kohdistettua ja organisoitua poliittista tahrauskampanjaa. Artikkelinsa loppupäätelmissä Antola nostaa esiin aivan keskeisiä ja aina yhtä tärkeitä kysymyksiä rauhantutkimuksen, tiedonvälityksen ja rauhanliikkeen suhteesta.
Rauhantutkimus menneestä tulevaisuuteen
Rauhantutkimuksen menneen tunteminen auttaa rakentamaan sille myös kestävää tulevaisuutta. Suomalaisen rauhanliikkeen ja rauhankirjallisuuden superaktivisti Ilkka Taipale on tällaista antologiaa jo vuosien ajan kaivannut ja nyt se on saatu aikaan.
Kokoelmaan on valittu vain sellaisia artikkeleita rauhantutkimuksen historiasta, joilla on arvioitu olevan niin sanotusti pysyvää arvoa. Kaikki antologian artikkelit edustavat pääpiirteittäin rauhantutkimuksen alkuperäistä agendaa: sodan syiden, rauhan edellytysten ja konfliktien rauhanomaisen ratkaisun kysymyksiä. Maailman muutoksista huolimatta vanhan agendan suuria kysymyksiä ei tulisi hylätä, vaikka uusia haasteita onkin noussut rinnalle.
Kokoelmassa on vain sellaisia artikkeleita, joilla on pysyvää arvoa.
Ei kuitenkaan voida sivuuttaa sitä tosiasiaa, että viimeisen puolen vuosisadan aikana rauhantutkimuksen agenda on paitsi muuttunut ja laajentunut ulottumaan aihepiireihin, joiden yhteyttä sodan ja rauhan kysymyksiin joutuu välillä pakostakin pohtimaan.
Eräs keskieurooppalainen rauhantutkija luonnehti jo 1980-luvulla tämän trendin johtaneen rauhantutkimuksen muuttumiseen ”mustaksi aukoksi”, joka nielee kaiken mahdollisen. Vaikka Håkan Wiberg, yksi pohjoismaisen rauhantutkimuksen suurmiehistä, onkin kutsunut tätä muutosta rauhantutkimuksen ajallisesti toiseksi kriisiksi, muutosta ei välttämättä kannata lähestyä ongelmana, kunhan rauhantutkijat ja rauhantutkimuslaitokset muistavat aika ajoin syventyä itsetutkiskeluun.
Kun TAPRI täytti 25 vuotta, laadin laitoksen tiedotesarjaan pienen tutkielman, 25 vuotta TAPRIn taivalta, jossa tarkastelin laitoksen historiaa määrällisinkin mittarein. Tutkielma avasi sitä, mitä kaikkea tutkijat olivat tutkineet, mitä kaikkea oli laitoksen moninaisissa julkaisusarjoissa julkaistu ja miten monin tavoin sen kansainvälistyminen ilmeni.
Esitin rauhantutkimuksen olennaisimman kysymyksen.
Tuolloin kävi ilmeiseksi, että paljon oli tutkittu ja toimittu ja julkaistu sekä monilla foorumeilla esiinnytty. Mutta kaiken pohdinnan lisäksi esitin rauhantutkimuksen olennaisimman kysymyksen: missä määrin on rauhaa edistetty?
Tähän pohdiskeluun yllytän kaikkia kollegoita nytkin, edes aina silloin tällöin. Eikä siis vain mennyttä aikaa ja tehtyä tutkimusta jälkikäteisesti arvioiden, vaan nyt tekeillä olevaa ja tehtäväksi aiottua: miten tämä tutkimus voi edistää rauhanrakentamista, välillisesti tai suoraan. Kysymys kun nyt kuitenkin liittyy rauhantutkimuksen perimmäiseen oikeutukseen.
Unto Vesa on Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen emeritustutkija. Hän on myös Suomen rauhantutkimusyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja sekä alan kansainvälisen järjestön IPRAn ja eurooppalaisen rauhantutkimusjärjestön EuPRAn hallitusten jäsen.
Teosta on ostaa muun muassa Helsingin, Tampereen ja Turun yliopistojen politiikan tutkimuksen laitoksilta ja TAPRIsta tai tilata seuraavasta osoitteesta:
Leo Mechelin säätiö
c/o Ilkka Taipale
Pikkukoskentie 20
00650 Helsinki
ilkka@ilkkataipale.fi
