Venäjän valtaeliitti on valjastanut neuvostomenneisyyden suurvaltaideologian rakennuspalikaksi. Venäjän historiapolitiikka ja historiakulttuuri ovat taitavaa mielikuvien, tunteiden, kertomusten ja symbolien käyttöä, jolla pettymykset ja yleinen tyytymättömyys on yritetty kääntää luottamukseksi Putinin hallintoa ja sen lupauksia kohtaan.
Kuvat ja kertomukset, joissa idealisoidaan neuvostoajan kokemuksia ja muistoja, ovat näkyvää arkea nyky-Venäjällä. Osin ne ovat ymmärrettävissä tavanomaisina menneisyyden muistamisen muotoina, mutta nostalginen historian käyttö on Venäjällä myös merkittävä sosiokulttuurinen ja poliittinen ilmiö. Sen alkupisteenä oli Neuvostoliiton romahdus 30 vuotta sitten.
Huhtikuussa 2005 presidentti Vladimir Putin totesi Venäjän federaation parlamentissa Neuvostoliiton romahduksen vuonna 1991 olleen ”1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi”. Hän myös korosti, että tapahtuma oli ”tragedia Venäjän kansalle”, koska kymmenet miljoonat venäläiset jäivät Venäjän valtion ulkopuolelle.
Pian puheen jälkeen kommentaattorit ja tutkijat huomasivat, kuinka Putinin retoriikassa alkoi esiintyä yhä enemmän nostalgisia, ylpeyden ja kunnian sävyttämiä viittauksia neuvostoaikaan. Hän alkoi korostaa Neuvostoliiton suurvalta-asemaa, yhteiskunnallista vakautta, yhtenäisyyttä ja saavutuksia.
Putin korosti, että Neuvostoliiton hajoaminen oli ”tragedia Venäjän kansalle”, koska kymmenet miljoonat venäläiset jäivät Venäjän valtion ulkopuolelle.
Venäjän valtaeliitti ymmärsi nopeasti, miten neuvostomenneisyys oli valjastettavissa uuden suurvaltaideologian rakentamiseen; historialla voitiin perustella niin talouden ja teollisuuden modernisointia kuin sotilaallisen iskukyvyn nostamista. Tunteisiin ja muistoihin vetoavilla teemoilla pyrittiin idealisoimaan etenkin 1960- ja 1970-lukujen Neuvostoliittoa.
Valtiojohdon lausumissa alkoi esiintyä tulevaisuuteen suuntautunutta retoriikkaa, jossa luvattiin palauttaa menetetty suurvalta-asema. Nostalgisen historian käytön avulla oli mahdollista sekä perustella Putinin hallinnon asemaa että oikeuttaa sen politiikkaa.
Viimeisen 16 vuoden aikana Venäjä on pyrkinyt palauttamaan mahtinsa niin diplomaattisilla, sotilaallisilla kuin symbolisilla operaatioilla. Symbolisiin operaatioihin kuului punatähden, sirpin ja vasaran puhdistaminen kommunismin rikosten veritahroista. Putinin toisella kaudella symbolit liitettiin uudelleen osaksi venäläiskansallisen identiteetin ydintä. Samalla uuspatrioottinen historiantulkinta häivytti jyrkän ideologisen rajan, joka oli aiemmin vallinnut tsaarien Venäjän ja Neuvostoliiton välillä.
Valtiojohdon lausumissa alkoi esiintyä tulevaisuuteen suuntautunutta retoriikkaa, jossa luvattiin palauttaa menetetty suurvalta-asema.
Ekaterina Kalininan mukaan vallan huipulta ohjailtu nostalgia vapautti neuvostomenneisyyden eettisistä pohdinnoista ja työnsi paljolti käsittelemättömät rikokset ja traumat syrjään. Historiasta kaivettiin esiin vain paraatikelpoinen kuori, jota tarvittiin uuspatriotismin lujittamisessa. Nostalgisten tunteiden manipulointi ja hyödyntäminen oli Putinin hallinnon käyttövoimana esimerkiksi vuonna 2014 niin Sotshin olympiakisojen kuin Krimin miehityksen yhteydessä.
Psykologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen ilmiö
Fred Davisin mukaan nostalgisella suhtautumisella menneisyyteen on sekä yksilöllinen että sosiaalinen ulottuvuus. Lisäksi nostalgia voi perustua joko henkilön ja yhteisön omiin kokemuksiin kaivatusta ajasta ja paikasta tai se voi rakentua kokonaan kertomuksille ja symboleille.
Davis jakoi nostalgian ilmenemismuodot kolmeen kategoriaan. Yksinkertainen nostalgia on menneisyyden suoraviivaista ja tunnevaltaista ihannointia tyyliin ”ennen kaikki oli paremmin”. Reflektiivinen nostalgia on kriittisempää myös suhteessa kysymykseen, mikä menneestä kerrottu on totta ja mikä ei. Tulkitseva nostalgia tarkoittaa sekä menneisyyskuvien että nostalgisten tunteiden tietoista pohdintaa. Sitä voidaan käyttää hyväksi niin kriittisten näkemysten kuin idealisoivien myyttien tuottamisessa.
Oleg Gorbachevin mukaan Venäjällä voidaan nähdä kaikkia näitä nostalgian muotoja, joista tulkitseva nostalgia on ollut tyypillistä varsinkin politiikan ylätasolla ja Putinin hallinnon poliittisesti motivoituneessa historian käytössä. Yksinkertainen, arkisempi nostalgia voidaan nähdä eksistentiaalisena, minuutta ja yhteisöllisyyttä rakentavana tapana käyttää historiaa.
Svetlana Boym toi keskusteluun sekä nostalgian emotionaalisuuden että eri tarpeista rakentuvat nostalgian moodit. Boym jakoi ilmiön utooppiseen (restoratiivinen) ja ironiseen (refleksiivinen) nostalgiaan.
Utooppinen nostalgia on tiivistettävissä vahvojen tunteiden hallitsemaksi kertomukseksi, jonka mukaan “meiltä on viety kaikki se hyvä, mitä meillä oli”. Kertomus ilmentää sekä tyytymättömyyttä että halua palata kyseiseen aikaan, paikkaan tai asiaintilaan. Utooppisen nostalgian käyttövoimana ovat sekä menetyksen kokemus että kaipauksen tunne ja toivo menneisyyden paluusta.
Utooppinen nostalgia on tiivistettävissä vahvojen tunteiden hallitsemaksi kertomukseksi, jonka mukaan “meiltä on viety kaikki se hyvä, mitä meillä oli”.
Ironisessa nostalgiassa tunteet menetettyä kohtaan eivät hallitse suhtautumista, vaan kyse on nostalgian kriittisestä käsittelystä. Kadotettua saatetaan kaivata, mutta järjellä ajateltuna päädytään siihen, että menneeseen ei ole paluuta. Siihen kuuluu myös ymmärrys, että tietomme menneestä ovat fragmentaarisia ja jopa manipuloituja.
Ironinen nostalgia perustuukin pyrkimykseen säädellä omia tunteitaan tietoisesti. Kriittisestä ja itsereflektiivisestä nostalgiasta harvoin syntyy yhtenäisiä tai laajojen kansanjoukkojen tarpeisiin vastaavia historiakertomuksia.
Boymin kategoriat muistuttavat Davisin kahta ensimmäistä tyyppiä sillä erotuksella, että ironinen nostalgia lisäksi välttää sitoutumista suuriin historiakertomuksiin eli edustaa jälkimodernia ajattelua. Linda Hutcheonin mukaan ironinen asennoituminen sävyttää nostalgiset reflektiot epävarmuudella. Kun utooppisessa nostalgiassa keskipisteessä ovat mielikuvat puutteellisesta nykyisyydestä ja idealisoidusta menneisyydestä, ironinen nostalgia operoi tiedon ja merkitysten tasolla ja kysyy, mitä on sanottu ja mitä jätetty sanomatta.
Sukupolviterapiaa ja historiaviihdettä
Tutkijoiden mukaan nostalginen suhtautuminen menneisyyteen lisääntyy joukkomitassa suurten yhteisöllisten muutosprosessien kuten teollistumisen ja muuttoliikkeiden aikana. Samoin kiireen ja stressin lisääntyminen arjessa, teknologiset ja taloudelliset murrokset sekä mediaympäristön ja viestinnän kehitys lisäävät epävarmuutta ja tyytymättömyyttä nykyhetkeen. Sekä pettymykset että toivo paremmasta lisäävät nostalgisuutta.
Yhtäältä neuvostonostalgiaa on tulkittu kansalaisten vastareaktiona markkinatalouden ja globalisaation voittoon ja toiveena solidaariseksi ja tasa-arvoiseksi mielletyn yhteiskunnan ”paluusta”. Nostalgiaan kuuluva tulevaisuuteen suuntautunut toivo toimikin joillekin ikäluokille ja ihmisryhmille terapeuttisena mekanismina etenkin 1990-luvulla. Se eheytti identiteettiä ja yhteisöllisyyttä suurten mullistusten keskellä. Sen sijaan nuorempien ikäluokkien neuvostonostalgia vuosituhannen vaihteessa oli jo luonteeltaan enemmän ironista ja vastasi eri tarpeisiin.
Sekä pettymykset että toivo paremmasta lisäävät nostalgisuutta.
Toisaalta 1990-luvun arkista, usein kulutuskulttuuriin rakentunutta nostalgiaa on esimerkiksi kulttuurintutkijoiden keskuudessa syytetty historian revisionismista ja viihteellisestä historian käytöstä. Tällaista historian käyttöä kritisoitiin myös eskapismista, jonka tulkittiin estäneen rehellistä tilintekoa historian kanssa.
Eräät tutkijat, kuten Oleg Gorbachev ovat havainneet, kuinka Venäjän valtion otettua hallitsevan roolin neuvostoajan esittämisessä on nostalgian muodoissakin tapahtunut siirtymä. 1990-luvun tulkinnoiltaan vapaan, kriittisen ja ironisenkin nostalgian on vähitellen syrjäyttänyt restoratiivinen nostalgia, jonka avulla on elävöitetty Putinin hallinnon myönteisiksi julistamia neuvostojärjestelmän piirteitä. Mytologisoitu kuva Neuvostoliitosta on tässä keskeisessä roolissa. Vastaavasti vuodesta 2014 eteenpäin ”modernisaation” ja tulevaisuuden rakentamisen ovat Putinin retoriikassa korvanneet ”vakaus” ja konservatismi.
Nostalgia on Venäjän kriisien ilmapuntari
Tutkijat ovat tarkkailleet nostalgisten tunteiden ja mielikuvien esiintymistä uuden Venäjän alkuvuosista lähtien. Kysymykset, joilla mitataan suhtautumista neuvostoaikaan, ovat olleet mukana esimerkiksi riippumattoman Levada-keskuksen kyselyissä 2000-luvun alkupuolelta saakka.
Tutkijoiden mukaan venäläisten suhtautuminen neuvostoaikaan on vaihdellut suuresti ikäluokittain. Se on myös muuttunut Putinin 21 vuotta kestäneen valtakauden aikana. Yleisesti ottaen suurin kaipaus on aina ollut niillä ikäluokilla, jotka ovat eläneet lapsuutensa tai nuoruutensa Neuvostoliitossa.
Kyselyiden mukaan ensimmäinen neuvostonostalgian huippu ajoittui vuosituhannen vaihteeseen. Vuonna 2000 peräti 75 prosenttia vastaajista piti Neuvostoliiton romahdusta valitettavana tapahtumana, mutta vuoteen 2011 mennessä samoin vastanneiden osuus oli pudonnut 56 prosenttiin. Talouslaman, olympiakisojen, Krimin valtauksen ja Ukrainan sodan vaikutuksesta neuvostokaiho elpyi uudelleen vuosina 2013–2014.
Yleisesti ottaen suurin kaipaus on aina ollut niillä ikäluokilla, jotka ovat eläneet lapsuutensa tai nuoruutensa Neuvostoliitossa.
Eniten neuvostoaikaa ovat Liudmila Mazurin mukaan 2000-luvulta lähtien kaivanneet vanhimmat, nuoruutensa ja varhaisen aikuisuutensa Neuvostoliitossa eläneet 50–70-vuotiaiden ikäluokat. Näiden ryhmien nostalgia on enimmäkseen kohdistunut Brezhnevin aikaan eli 1960-luvun loppuun ja 1970-lukuun. Paradoksaalisesti silti harva venäläinen loppujen lopuksi myöntää kokevansa nostalgiaa.
Omakohtaisia kokemuksia suurempaan rooliin ovat 2010-luvulla nousseet nostalgiaa ruokkineet median kertomukset, esimerkiksi television historiadokumentit ja elokuvat. Neuvostoajasta on tuotettu idealisoituja kuvia, jotka viehättävät niitäkin, jotka eivät ole sitä itse eläneet. Silti Stalinin aika ei ole kyselyissä juurikaan noussut nostalgisen kaipauksen kohteeksi, mutta sotahistorian harrastus ja diktaattorin persoona ja teot ovat pitäneet yllä kiinnostusta Staliniin johtajana.
Omakohtaisia kokemuksia suurempaan rooliin ovat 2010-luvulla nousseet nostalgiaa ruokkineet median kertomukset, esimerkiksi television historiadokumentit ja elokuvat.
Tutkijoiden mukaan henkilökohtainen nostalgia neuvostoajan eläneiden keskuudessa perustuu vieläkin enemmän omin kokemuksiin kuin median kuvastoon ja politiikan retoriikkaan. Restoratiivinen henkilökohtainen nostalgia on luonteeltaan yksinkertaista, usein nuoruuden muisteluun liittyvää. Sen sijaan kriittinen ja reflektiivinen nostalgia, koskien etenkin 1990-lukua, kumpuaa nuorempien ikäluokkien keskuudessa yhä enemmän myös tyytymättömyydestä nyky-Venäjän olosuhteisiin.
Pertti Grönholm on yleisen historian dosentti ja yliopisto-opettaja Turun yliopistossa sekä Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen hallituksen jäsen.
Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.
